Ilmakuivattua Beatleskinkkua - 12.12.2011, Paul McCartney, Hartwall Arena

Nyt on asetettu uusi virallinen ikäraja rock-uskottavuudelle, tähän asti se on pyörinyt 65 vuoden huiteilla jonka jälkeen lopullinen käpyyntyminen on alkanut. Asia erikseen ovat tietenkin vanhat bluesäijät, sekä Bob Dylan ja Leonard Cohen, nämä trubaduurit painivat vähän eri karsinoissa, kuin että olisivat aidosti rokkaavia reliikkejä. Rock-uskottavuuden takaraja on nyt 69-vuotta ja sen haltija on tietenkin rakastettu banjosilmämme Paul McCartney! Lennonmaiseen sarkasmiin en pyri tässä kirjoituksessa, vaikka kieltämättä Paulin itseriittoinen mukavan miehen olemus antaakin siihen tärppejä. Kiusaajat pysykööt karsinoissaan, sillä Paul elää vieläkin, ilmakuivattuna ja vähärasvaisena pyöräyttää helposti vajaan kolmen tunnin rokkikeikan.

Mikä on tämä ihme suuntaus, että rokin legendojen täytyy vetää vähintään kahden ja puolen tunnin keikkoja? Rokkarit kyllä kestää, mutta kestääkö meidän keski-ikäisten toimistotyöntekijöiden kunto, jos kroppa on jo valmiiksi jumissa ja vatsassa möyrii kiukkuinen einesateria sekä parvi kimmoisia pieruja? Haluammeko me oikeasti kuulla kaikki ne Beatlesklassikot? Itse olin keikalla Paulin soolotuotannon takia, vaikka kaikki sitä eivät uskokaan. Enemmän kuuntelen kotona Paulin yllättävän tasokkaita sooloplättysiä kuin itsestään selviä Beatlesklassikoita.

Paul bändeineen esiintyi putkeen 2h 15min, jonka jälkeen encoroi vielä puolen tunnin verran. Ihmemies ja ihmeellisen hyvä kunto. Yleisenä huomiona se, että Paulista ei tippunut hikipisaraakaan keikan aikana, yhtälailla hän ei juonut mitään koko keikan aikana, ei edes vettä. Kyseessä on täysin ilmakuivattu Beatles-pappa, jonka voima tuli jostain muualta kuin lihasta, ehkä korvatunturilta?

Itse keikka alkoi vähän yllättäen, Paul vaan tupsahti bassoineen lavalle ja bändi seurasi perässä. Muissa lehdissä tosin väitettiin, että Paul antoi odottaa itseään. Paskapuhetta! Paul tuli heti kun puolen tunnin alkukollaasivideonauha oli näytetty. Hello Goodbye soi muotovaliona ja virheettömänä, kaikki oli just niin kuin pitikin. Tätä seurasi harvemmin kuultu, mutta tyrmäkkä Wings-biisi: Junior’s Farm sekä itsestään selvä All My Loving. Alku oli laiskanpulskeaa, ihan hyvää meininkiä, mutta Paul itse oli vielä vähän unessa. Vasta noin kahdeksannen biisin kohdalla päästiin kiinni livemeiningin ytimeen, uskomattoman hieno Let Me Roll It soi täydellisen reggaena bändiversiona ja Paulikin alkoi heräilemään. Keikan alkupään potin räjäytti Beatles-veisu: Paperback Writer joka rokkasi todella tiukasti.



Jo tässä vaiheessa paljon kunniaa ja suitsutusta Paulin tiukalle taustabändille, jossa oli hassu tummaihoinen rumpali, Paulin luottourkuri Wix ja kaksi täydellisen kornisti stailattua kitaristia, kuin nuoret Jackson Browne ja Steven Tyler. Tämä katras piti erityisen hienoa meininkiä yllä ja ilman noin loistavaa taustabändiä moni asia olisi voinut olla huonommin. Oli mukava panna merkille, että Paul soitti kahdella viimeiseltä albumiltaankin musiikkia, Fireman-projektin ylevä Sing The Changes ja Memory Almost Full(07) -levyltä tosin aika turhanpäiväinen Dance Tonight(muutenhan tämä levy on Paulin soolotuotannon parhaita). Wings-tuotanto oli myös kovasti keskiössä ja alkupään soolobiisit, kuten Maybe I’m Amazed ja Ram On.

Useat Beatles-kipaleet vedettiin vähän verettömästi läpi, kuten encorena tullut Yesterday ja ehkä Beatlesien paras kappale kautta aikojen: A Day In The Life. Ehkä Paul ei vaan uskaltanut revitellä Beatlesveisuissa samalla tapaa kuin soolotuotannossa? Onneksi löytyi muutama poikkeus linjasta, em. Paperback Writer, I’ve Got a Feeling ja raju Helter Skelter. Myös Long and Winding Roadista esitettiin onnistunut versio, kohta jossa kyynel meinasi väkisin tulla silmänurkkaan, tässä biisissä on niin paljon historiaa, pitkä matka 60-luvun viimeisiltä voimanvuosilta tähän päivään. Paulin vähän surumielisestä ilmeestä näki, että nyt ollaan klassikon äärellä.



Hienoimmat hetket ajoittuivat keikan puoliväliin, akustiseen kimaraan, jossa Paul esitti yksin kitaransa kanssa upeat versiot lauluista: Blackbird ja Here Today sekä hieman myöhemmin toteutti yhden katsojan toiveen soittamalla näpsäkän akustisen palan: Ram On sooloalbumiltaan: Ram(71). Merkillepantavaa oli myös Paulin varsin viihdyttävä tarinointi. Jutut kulkivat aina Beatlesajoista tähän päivään. Kun Beatlesien Sergeant Pepper’s Lonely Hearts Club Band(67) oli ilmestynyt niin Paulin kertoman mukaan nuori Jimi Hendrix oli opetellut jo seuraavan viikonlopun keikalleen Pepperin biisejä. Paul puhui myös yllättävän hyvää suomea, tosin paperilapusta lukien, mutta lauseet eivät todellakaan jääneet yhteen tai kahteen, yritystä papparaisella riitti, siitä pointsit. Ennen kaikkea Paul ei laulattanut väkisin yleisöään, toisin kuin Minneapoliksen pikkujättiläinen viime suvena Hartwallilla. Paul luotti karismaansa ja järkyttävän laadukkaaseen back-kataloogiinsa. Poikkeus linjasta oli Hey Jude, jota pitääkin hoilata yhdessä, varsinkin Kari Peitsamon keikoilla.

Yhteenvetona voin todeta, että kyseessä oli oikein hyvä, välillä erinomainen rokkikeikka, jonka arvoa nämä muutamat valjut ja pakolliset Beatlesvedot laskivat. Itse Paulhan on jo todistanut olevansa kuolematon, tätä kevyen musiikin historiaa on jo kirjoitettu 50 vuotta, vaikka moni pitääkin viimeistä 40 vuotta Paulin uralla ei niin merkittävänä. Pyörää ei ole soolotuotannossa keksitty uudelleen, mutta monta erinomaista ja vaihtelevaa albumia on Paul-setä saanut aikaiseksi Beatlesien jälkeenkin.

Artisti elää yleisöstä! - Prince, Hartwall Areena 21.7.2011

Prinssi tuli lihaksi, heti ensitahdeista lähtien. Pieni mustaan hiihtari-tyyppiseen asuun pukeutunut huivipää asetti itsensä alttiiksi yleisölle. Poissa oli pelko, mahdollinen varautuneisuus, josko vaikka suomalainen yleisö olisi vihamielinen aikaisempien konserttien peruutuksista? Ei ei, sellaista pahaa karmaa ollut ilmassa, yleisö oli heti valmis syömään pikku-prinssimme kädestä.

Aloitusbiisi 1999 oli juuri niin hyvä kuin sen toivoikin olevan. Biisin alkutahtien jälkeen Prince huudahti mikrofoniin: We’re here! Oliko tämä se anteeksipyyntö niistä kaikista viidestä tai kuudesta aiemmin peruuntuneesta keikasta? Ehkä se oli, tai mitäpä sitä anteeksi pyytelemään, sillä Minneapoliksen pikku-jättiläinen tarjosi koko rahan edestä hikisintä funk-jumppaa mitä koskaan olen kokenut.

Keikka oli mainio, mutta ei täydellinen. Se oli välillä ihan murhaavan hyvä ja välillä vähän kiireinen ja läpisoitettu. Keikan alkupään biiseistä Pop Life kulki vähän ontosti, kun taas sitä seurannut Hendrix-tyyppinen instrumentaali-jami: Stratus sai haukkomaan henkeä, jossa prinssi sai meidät uskomaan että tässä on planeetan paras kitaristi, ja yhä edelleen olen siinä uskossa. Keppi totteli prinssin jokaista liikettä(ja sitä vaihdettiin soolojen välissä) ja myös Princen taustabändi toimi kuin unelma, rumpali varsinkin saavutti jonkin hurmoksellisen flow-tilan ja oli lennähtää pois rumpupalliltaan.

Keikan sävykäs alku huipentui erittäin vahvaan tulkintaan kappaleesta: Shhhh. Jota en ollut aiemmin kuullut, mutta joka siitä huolimatta upposi kuin kuuluisa metrin halko. Dramatiikan taju oli kohdallaan, hitaalla aloitettiin ja kitara/soitin-ilotulitukseen lopetettiin. Herra artistin naamasta paistoi aiheestakin itsetyytyväisyys, biisissä loksahti kaikki kohdalleen.

Alun jälkeen tuli osittain huolimattomasti soitettuja hittejä, kuten Cream ja Alphabet Street sekä tiukkoja cover-versioita, kuten Sly & Family Stonen Everyday People. Ensimmäinen setti oli jo valmis reippaan tunnin soittamisen jälkeen, jonka jälkeen testattiin yleisön halua saada artisti takaisin lavalle. Ensiksi palasivat bändin naispuoliset soittajat ja laulajat, jotka lauloivat koskettava version Dylanin To Make You Feel My Lovesta. Tämän jälkeen astui prinssi takaisin lavalle ja tarjoili erittäin latautuneen version Purple Rainista. Murhaa, puhdasta murhaa, mr.Väkkyrä eläytyi jokaista piirtoa myöten tähän ex-teinien superballadiin. Lopuksi satoi purppurasadetta päällemme värillisinä paperin paloina, kaapaisin sadetta kourallisen verran omaan laukkuunikin.

Ei tässä vielä kaikki, pian tuli uusi encore, pari tiukkaa biisiä, kiitos ja pois lavalta, kunnes homma vaikutti selvältä ja valotkin oli jo sytytetty. Tosin miksauspöydän takana tarkkailtiin yleisön reaktioita. Hätäisimmät poistuivat jo takavasemmalle, mutta suurin osa meistä vaati lisää, niinpä herra Väkkyrä oli taas lavalla. If I Was Your Girlfriend, U Got The Look vedettiin liikaa yleisöä laulattaen, mutta Kiss-hitistä vedettiin sellainen oksat pois – versio artistin valokeilatansseineen, että huh huh! Prince osaa todellakin tanssia, 53 ikävuotta ei todellakaan näytä painavan vielä missään, ainoastaan kasvoissa on vähän jo sellaista vanhan mustalaisen juomuisuutta.

Suuret pisteet bändille ja todella hyvälle meiningille, soittajille näytti olevan aidosti hauskaa lavalla, illan missio oli laittaa bileet pystyyn ja siinä Prince bändeineen onnistui täydellisesti. Tukahduttavan kuumassa ja liki täydessä Hartwallissa me nestehukasta kärsineet finskit ylitettiin kyllä useaan otteeseen oma bailukapasiteettimme, tällä keikalla ei seisoskeltu, siitä Prince piti kyllä huolta.

Kontakti yleisöön oli jollain tapaa herpaantumaton, herra artisti leikki valoilla, käski sytyttää areenan kaikki valot jotta näkisi yleisön paremmin ja yhtälailla sammuttaa valot jotta näkisi meidän typerien kamerakännyköitemme loisteen. Princen ilmearsenaali toimi kuin Roger Moorella aikoinaan Bondeissa, on se tuhma ilme ja vielä vähän tuhmempi ilme. Diivaksi Princeä ei tämän livesuorituksen perusteella voi sanoa, mutta sen sijaan artistiksi, joka elää yleisön huomiosta, suosionosoituksemme ja yhteislaulumme kohotti selvästi Princeä jalustallaan. Voi olla, että tämän tyyppiseen laulattamiseen Princellä on pitkä perinne ja hänen käsitys keikasta on pistää yhteiset bileet pystyyn, eikä jäädä patsastelemaan.

Illan vihoviimeiseen biisiin Princen bändin kaunis naislaulaja poimi porukkaa yleisön joukosta mukaan tanssimaan. Säpsähdin, sillä seisoin itse todella hyvällä aitiopaikalla lavan edessä. Mutta ei hätää, lavalla oli pian parikymmentä alta 25v hyvännäköistä nuorta naista ja ehkä kaksi miestä. Ihan Iggypopmaisiin yleisönhalailuihin tai stagedivingiin Prince ei lähtenyt, vaan hyppäsi flyygelin päälle ja antoi nuorten jorata hänen edessään, jokin turvaväli oli säilytettävä.

Summauksena voi sanoa, että törkeän kalliit permantopaikat oli hintansa arvoiset. Prince bändeineen antoi kyllä koko rahan edestä, töitä tehtiin lujasti jotta me viihdyimme. Alkuun pelkäämäni kasarivaikutteinen kuiva ”Minneapolis-funksoundi” ei onneksi ollut vallitsevana keikan aikana, toisin kuin niissä karmivissa kasari-musavideoissa ennen keikkaa screenillä, jossa tuntemattomat prince-klooneilta näyttävät viiksisedät olkatoppauksissaan jahtasivat muovisia Mtv-typsyjä.