Matti Johannes Koivu - Kustaa III, Tampere. 18.1.2013

Matti Johannes Koivu on harvinaislaatuinen artisti Suomen mittakaavassa. Pieni ja eläväinen musiikkiherra, joka live-esiintymisillään ei varmasti jätä ketään kylmäksi. Olen itse nähnyt Matti Johanneksen kolme kertaa livenä ja joka kerta on tuntunut siltä, että nyt on tosi kyseessä. Esiintymiset ovat olleet hyvin intensiivisiä ja energisiä, kitara on viuhahdellut kädessä vaarallisen vauhdikkaasti ja laulu on ollut täsmällisen tarkkaa tulkintaa.

Eilinen Matti Johanneksen keikka Kustaa III:ssa oli taas yksi askel eteenpäin, kohti suvereenia ja oman arvonsa tuntevaa laulaja- lauluntekijästatusta, jolta musiikillisen osaamisen lisäksi löytyy veikeitä välispiikkejä ja herkeämätöntä kontaktia yleisöön. Tavallaan olen jopa ylpeä, että meillä suomalaisilla on Matti Johanneksen kaltainen yhtä aikaa tunteikas ja älykäs artisti.

Keikalla Matti Johannes esitti laajalti juuri valmiiksi saatetun(maaliskuussa ilmestyvän) levynsä materiaalia. Ei lainkaan huonoa materiaalia, täytyy sanoa. Kalastaja, Aulanko ja juuri sinkkuna julkaistu Jos Muutat Mielesi, täyttä tavaraa kaikki. Muuten keikan kappalemateriaali keskittyi Matin kahteen ekaan levyyn: Puuhastellen(05) ja Kovat Piipussa(06). Vasta tällä keikalla avautui lopullisesti kappaleiden Kiitokset ja Se Oli Eilen lyriikat. Varsinkin jälkimmäinen kutitteli kyynelkanavan nurkkaa hyvin koskettavalla sanoituksella.

Reilun tunnin mittaisen keikan encoreina kuultiin kaksi uutta biisiä, molemmat hyviä sellaisia. Viereisessä pöydässä istuvat vanhempi setämies hämmästeli moneen kertaan ääneen: - Kylläpä on hyviä kappaleita! En voi muuta kuin yhtyä herran sanoihin, tällaista huolellista lauluntekotaitoa ja intensiivistä lavakarismaa löytyy hyvin harvalta suomalaiselta artistilta.

Tammikuun tuoreita jälkiä

Mä olen mystinen hopeinen diskomies, mä olen kieltään lipova liskomies...
Sä tunsit mut aiemmin Markkuna, sitä poikaa ei enää olekaan...
Mennyt mies, on historiaa

Jii sen käynnisti, vuoden 2013 mystisellä Menneellä Miehellä, erittäin kornin rajalla kulkevalla tekstillä, joka loppujen lopuksi kääntynee Jiin voitoksi, näin ohuella ja aralla langalla kulkeminen on vain jiille ominaista. Me rispekt! Uusi lätty Et ole Yksin(13) seuraa maaliskuussa.

Aah ja uuh! Tämän päiväinen pommi oli David Bowien uusi biisi Where Are We Now ja myös maaliskuussa ilmestyvä ihka uusi albumi: The Next Day(13)


Had to get the train
From Potzdamer platz
You never knew that
That I could do that
Just walking the dead

Viesti on selkeä, viesti toivosta, viesti menneisyydestä, viesti siitä verestä joka miltei kuolleeksi(?) luultun Davidin suonissa vielä pumppaa. Onko tämä populäärikulttuurin vai koko taiteen kentän käytetty toimintamalli: luoda vanha nahka uusiksi, vetää itsensä vereslihaisena kölin alta, tuskailla luomisprosessin kanssa ja viime kädessä kuunnella sitä vahvinta tunnelatausta.

Where are we now?
Where are we now?
The moment you know
You know, you know
As long as there’s sun
As long as there’s sun
As long as there’s rain
As long as there’s rain

Lähipäivät ovat tulvineet lupauksia musiikillisista lupauksista, vanhat ja verevät olevat aktivoituneet. Devendra Banhartin uutukainen Mala(13) on myös maaliskuun satoa, tässä linkki uuteen kappaleeseen Für Hildegard von Bingen

ttp://pitchfork.com/news/49073-new-devendra-banhart-fur-hildegard-von-bingen/

Jopa arvostettu ysäripumppu Suede on julkaissut uuden biisin Barriers, levy Bloodsports(13) seuraa maaliskuussa.
http://pitchfork.com/news/49055-suede-announce-new-album-offer-free-download/

Tammikuun ilmassa tuoksuu tulevat riffit ja sointukuviot, sähköiset surinat ja oudommatkin sävelet, Thom Yorken ja kumppaneiden Atoms For Peace julkaisee piakkoin debyyttinsä Amok(13), juuri on julkaistu seuraava radioheadimainen jollotus(hyvä sellainen?)



Mitä muuta? Kuvia edelleenkään blogi ei anna lisätä, mutta toistaiseksi mennään teksti- ja videolinjoilla.

Viime vuoden vinyylisatoa

Viime marraskuun tienoilla blogi alkoi hiipumaan ja juttuja tuli niukanlaisesti. Syynä oli puhtaasti ajan ja inspiraation puute. Parikin blogijuttua kerkesi etenemään aina siihen hyvään alkuun asti, mutta aika ja oma tahto eivät olleet sitä mieltä, että nuo jutut täytyisi viedä loppuun. Muun muassa Bob Dylanin: Tempest(12) levyn arviota kirjoittelin jo hyvää matkaa, mutta sitten inspiraatio raukesi.

Viime vuosi oli levyuutuuksien osalta varsin antoisa, monet pitkän linjan konkarit tempaisivat kehiin varsin ansiokkaat lättyset, kuten Leonard Cohen, Van Halen, Aerosmith ja em. Bob Dylan. Itselleni parhaita uusia tulokkaita olivat muun muassa Husky, Rival Sons, Beachwood Sparks ja ennen kaikkea Julia Holter, jonka levy Ekstasis(12) oli minun asteikolla ehkä juuri Se levy yhdessä Huskyn: Tidal Waven(12) kanssa. Mutta tarkempia arvioita viime vuoden levyistä löytyy melkein minkä tahansa musalehden kotisivuilta. Itse en tällä kertaa vaivaudu aiheesta tämän enempää.

Mietin, että mikä on päällimmäistä musiikin saralla viime vuonna? Taitaa olla mustien pvc-kiekkojen pyörittäminen, jota on tullut tehtyä vähintäänkin aktiivisesti. Tämän on mahdollistanut jälkikasvu kotona, lapsenhoidon taustalle on oivallista laittaa musaa soimaan. Vinyylien voittopuolinen soittaminen tarkoittaa myös sitä, että valtaosa kuuntelemastani musasta on 70- tai 80-luvulta. Eli aika retroa meininkiä.

Tästä innostuneena ajattelin seuraavaksi esitellä viime vuoden 20 merkittävintä vinyylilöydöstäni. Muovia olen haalinut tuttuun tapaan kirppareilta, levymessuilta ja second hand – levykaupoista. Rahaa on palanut riittävästi, mutta yhden muovin keskihinta lienee siinä neljän euron tienoilla.

Jep, sitten asiaan, tässä viime vuoden löydökset Top 15:

Scorpions: In Trance(76)
Taitaa olla Scorppareiden neljäs levy, juuri näihin aikoihin bändin soundi alkoi mennä enemmän hevimpään suuntaan josta muodostui ajan myötä Scorppareiden tunnistettava hevisoundi . Hieno levy, jonka löysin originaalina kolmella ekellä kirppikseltä. In Trancen(76) julkaisi Virgin Killer(77) levyn, jonka alkuperäinen kansi ei enää kestä päivänvaloa. Scorpions on myös bändi jonka haluaisin vielä joskus nähdä livenä. Ehkä ensi kesänä Tuurissa Miljoonarockissa?

Neil Young: American Stars’n Bars(77)
Levyä sinänsä ei ole vaikea löytää, mutta yleensä joutuu pulittamaan yli kympin, tällä kertaa irtosi neljällä eurolla. Epätasainen, mutta useita hienoja kappaleita sisältävä levy, muun muassa Like a Hurricane löytyy tältä levyltä. Oma suosikkini on tunnelmallinen Will To Love nuotion paukkeineen.

Graham Parker: Burning Questions(92)
Varsin messevä kahden euron löytö Turun Manhattanin kirppikseltä, liki soittamaton levy. Burning Questions(92) on Parkerin ns. toisen tulemisen kärkeä. The Rumour yhtyeensä kanssa suosiota niittänyt(kriitikkojen keskuudessa ainakin) Parker oli 70-luvun lopulla aika kova artisti, esiintyi muun muassa Ruisrockissa pääesiintyjän ominaisuudessa vuonna 1979. Parkerin toinen kulta-aika alkoi levyllä Mona Lisa’s Sister(88) ja oikeastaan päättyi Burning Questionsiin(92). Tosin 12 Haunted Episodes(95) on vielä varsin vakuuttava Parker-platta, tämän jälkeen levyjen taso on hiljalleen laskenut. Viime syksynä tosin ilmestyi Rumourin kanssa paluulevy: Three Chords Good(12) joka nostaa herran musiikillista käyrää taas ylöspäin.

Billy Gobham: Spectrum(73)
Levy josta sain vihiä Princen konsertin jälkeen kesällä 2011, nimittäin konsertissa kyseinen artisti soitti aivan huikean version Cobhamin-biisistä Stratus. Myös Manhattan löytöjä neljällä eurolla. Mainiota rumpujaskaa. Jazz-fuusiokaman klassikkolevyjä. Täytyypä laittaa lätty kiukaalle, onkin jokin aika kun viimeksi tuli kuunneltua.

The Clash: Combat Rock
The Clashin levyjä on nykyään kohtuullisen vaikea löytää tai ne ovat ainakin hinnoissaan. Tämän levyn löysin viime keväänä Ideaparkin levymessuilta ruotsalaiselta levymyyjältä vitosella. Edellinen The Clash löytö oli toissakesänä Kangasalan kirppikseltä ostamani Sandinista(81) tripla-albumi kympiltä.

Jeff Beck: There & Back(80)
Oiva löydös samaisilta Ideaparkin levymessuilta vaatimattomaan kahden ja puolen euron hintaan.. Jeff Beckin ns. fuusiokauden tuotantoa, vähälle huomiolle jäänyt platta, ihan turhaan. Levyt Blow By Blow(75) ja Wired(76) ovat kaksi tunnetumpaa(parempaa?) kitarafuusiolevyä, varsinkin Blow by Blow:n Scatterbrain on yksi 70-luvun keskeisiä jazz-rockbiisejä.

Steve Miller Band: Sailor(68)
Huikea löytö Edinburghin reissulta viime toukokuulta. Levykauppa oli Vox Box Music ja levyn hinta 4 puntaa. Erehdyttävästi alkuperäisen oloinen platta, mainiosti soundaava ja sisällöltään aivan erinomainen. Viime vuonna olen haalinut muitakin keskeisin Steve Miller Band-plattoja hyllyyni, kuten viime syyskuun Ideaparikin messuilta löytämäni kelvollisen kuntoiset: Your Saving Grace(69) ja Number Five(70) kaksi euroa kappale.

Jerry Garcia Band: Cat Under The Stars(78)
Hämmästyttävän harvoin eteeni tullut levy löytyi Edinburghista Underground Musicista viidellä punnalla. Levykaupan myyjä muistutti erehdyttävästi Travisin laulajaa, oiskohan jopa ollut hän? Kovin oli itsetietoisen ja maireanoloinen tapaus, että jäi pikkaisen sellainen imelä sivumaku levylöydöstä huolimatta. Itse levyllähän soittaa Jerryn emobändi Grateful Dead kokonaisuudessaan.

Queen: Jazz(77)
Tätä levyä jahtasin nimenomaan sillä ajatuksella, että se ei saa maksaa viittä euroa enempää. Löytyihän se lopulta radiokirppikseltä neljällä eurolla ihan ookoo-versiona, tosin juliste pyöräilevistä naisista puuttuu.

Billy Bremner: Bash(84)
Hukattu pophelmi. Parhaiten Rockpile-yhteyksistä tunnettu sympaattinen laulaja- lauluntekijä, jäänyt tuon ajan tekijämiesten Dave Edmundsin ja Nick Lowen varjoon. Mainio parin euron Manhattan löytö

The Beach Boys: Sunflower(70)
Huikea kahden euron löytö Ideaparkin levymessuilta viime syyskuulta. Levyn kannen sauma on hieman repeytynyt, muuten kiekko on originaali ja loistavassa kunnossa. Rantapoikien tuotantoa olen haalinut ansiokkaasti pitkin vuotta. Surfin’ Usa(64), Surf’s Up(71) ja loistava tuplakokoelma Ten Years Harmony(81) on löytänyt tiensä levyhyllyyni. Edelleen etsinnässä on Holland(73), jonka alkuperäisessä versiossa on mukana 7-tuumainen pikkulevy, jonka Brian Wilson sävelsi vähän ennen levyn julkaisua. Discogsin kautta levyn saisi postikuluineen Briteistä rapiat kymmenen euron hintaan, vielä olen empinyt platan tilaamista.

Randy Newman: Sail Away(72)
Maukas löytö samoilta Ideaparkin messuilta, hintaa oli kokonaiset kolme euroa. Randy Newmanin levyistä Good Old Boys(74) on edelleen metsästyksen kohteena, muutempa 70-luvun tuotanto alkaa olla hallussa.

Bob Seger: Ramblin Gamblin Man(69)
Tämä levylöydös lipsahti niukasti tämän vuoden puolelle, mutta menköön. Ansiokas kolmossija. Segerin alkupään tuotannon vahvimpia albumeja, tullut erittäin harvoin vastaan ikinä missään, mutta yhtäkkiä se löytyikin Tamperelaisen Swamp Musicin Second Hand – puolelta kympillä. Uuh, olin melkein pissata pöksyihini.

Roy Harper: HQ(75)
Levy jota olin etsinyt kohtuullisen pitkään ja vihdoin päätin tilata sen Discogsin kautta brittimyyjältä neljällä punnalla. Levy on hyväkuntoinen ja sisältöhän on silkkaa namiskuukkelia. When An Old Cricketeer Leaves The Crease kuuluu maailman parhaat biisit Top 10:n.

The Pretty Things: Parachute(70)
Oikeutettu ykkönen: The Löytö. Tarkemmat yksityiskohdat löydät viime vuoden kesäkuun The Pretty Things – jutustani. Levyä tuli etittyä muutama vuosi ennen kuin se napsahti kohdalleen. Apuna toimi tässäkin tapauksessa Discogs. Suositeltava sivusto jossa ihmiset myyvät levyjään, tosin hinnat postikuluineen menevät usein yli kipurajan.

22 Pistepirkko, Kustaa III - Tampere, 5.1.2013

Ensimmäisen kerran näin Pistepirkot livenä muistaakseni vuonna 1992 Ylivieskan Vieska-ravintolassa juuri heidän läpimurtolevynsä Big Lupun(92) julkaisun kynnyksellä. Vuosien varrella olen käynyt Pirkkojen keikoilla harvakseltaan, noin viiden vuoden välein. Edellinen keikka sijoittuu vuoden 2005 tienoille Tampereen Klubille. Viime vuosina olen ollut monta kertaa menossa poikien keikalle, mutta aina on tullut jokin viime käden este pilaamaan aikeeni.


Vihdoin ja viimein pääsin testaamaan Pistepirkkojen nykyisen lavakunnon Tamperelaisessa Kustaa III ravintolassa. Odotukset olivat aika neutraalit, tai olin varma että kylmäksi keikka ei tule ainakaan jättämään. Tässä olin aivan oikeassa, sillä tämän iltainen kattaus näytti taas aivan uuden puolen Pistepirkoista tai ennen kaikkea sen, että yhteissoitantaa on selkeästi harrastettu jo muutama vuosikymmen, sen verran tiukkaa ja ammattitaitoista oli meininki.

Keikan alkupuolella kuultiin tuttuun(?) tapaan uusia biisejä, vai oliks ne uusia tsipaleita? Pitkän linjan Pirkkofanina väittäisin, että kyse oli tuoreesta ja vielä levyttämättömästä tavarasta. Alusta alkaen huomio kiinnittyi rumpali Espe Haverisen vahvaan lauluun. Aiempien keikkakokemusteni perusteella Espe on ollut omissa soolonumeroissa pikkaisen vaisu ja taustalle jäävä, mutta ei todellakaan tänä iltana, rumpalin lavapreesens oli vahva ja laulun oma persoonallinen soundi saatiin esille hienolla tavalla.

Biisilista keskittyi enimmäkseen tuoreimman studioalbumin Lime Green Delorean(11) materiaaliin. Levyn ripeimmät polkat Ufo Girl ja Stupid soivat maukkaasti, myös mystinen blues So Much Snow löysi livetilanteessa oikean ja toimivan luonteensa, sillä levyversio on jotenkin yliampuva varsinkin P-K Keräsen laulun osalta. Lime Green Delorean(11) on valitettavan vähälle huomiolle jäänyt, edelleenkin erinomainen Pirkko-albumi. Mietin vaan, että onko Pirkot tehnyt koskaan huonoa levyä? Noh, (Well You Know) Stuff Is Like We Yeah(08) on vähän vaisuhko, vaikka pitääkin sisällään useita vahvoja kappaleita. Levyllä aika vaatimattomalta kuulostava Espen laulama Refrain From The Refrain kasvoi tämän iltaisella keikalla täyteen mittaansa.

Voi todeta, että koko bändi oli hienossa vireessä tällä keikalla. Yli 30 yhteistä vuotta näkyi ja kuului soitossa, sen verran hyvin hitsautunutta se oli. Espen lisäksi myös P-K:n laulufraseeraus toimi liki täydellisesti, myös kitarointi oli herkullisen kuuloista. Keppi oli miksattu jotenkin pintaan, että sen jokaisen sähköisen särähdyksen kuuli selkeästi. Muusikkoihmiset osaisivat asian paremmin selittää, mutta sähkökitaran säröinen soundi oli hyödynnetty hyvin.

Varsinainen setti loppui Drops & Kicksin(05) surumielisen tenhoavaan puoliballadiin I Knew. Encorena kuultiin yksi Espen biisi ja Lime Greenin em. Stupid. Hieno keikka kaiken kaikkiaan, paras näkemäni Pistepirkko-keikka tähän mennessä. Jos livetaso on ollut tällainen jo pitemmän aikaa, niin olen jäänyt paljosta paitsi. Puhuisin edelleen kansainvälisen tason bändistä, jolla on selkeästi oma ja oikukas luonteensa. Tämäkään keikka ei noudatellut mitään perinteistä hittikaavaa, vaikkakin Birdystä ja Frankensteinista kuultiin oivat, mutta erilaiset versiot.

Pirkkoihin pääsen tutustumaan vielä syvemmin joululahjaksi saamani Liken kustantamat 22 Pistepirkko-historiikin kautta, kunhan saan luettua pari muuta rock-kirjaa alta pois.

Kris Kristofferson - Tampere-talo, 11.11.2012

Marraskuun sateissa on jokin mykkä kohta, sellainen joka jää rintapanssarin alle odottamaan vapautustaan. Kantritähti Kris Kristofferson tarjosi otollisen mahdollisuuden kutitella sydänalaa, kuunnella viestejä menneen hämäristä, ikävän ja menetyksen äänellä. Lohduton sadepäivä oli tällä kertaa myös isäinpäivä, allekirjoittaneelle jonkinmoinen syy livahtaa loppuillaksi Krisin konserttiin.

Tampere-talo on useimmiten tarjonnut laadukkaita ja onnellisesti aikataulussa pysyviä konsertteja. Myös Kristofferson aloitti ajallaan, itse asiassa heti kun salin valot sammuivat. Sisääntulo oli reipas ja jämäkkä, ensimmäinen biisi osoitti suunnan, tässä on pelkästään mies, kitara ja huuliharppu, ei tietoakaan taustabändistä, tämän 76-vuotiaan miehen karisman on riitettävä. Ensimmäiset kappaleet olivat hyvin intensiivisiä ja koskettavia, vaikken niitä ollut aiemmin kuullut. Merkille pantavaa alusta alkaen oli artistin hieman horjuva ääniala, liekö taitavaa rooliin menemistä vaiko aitoa vanhenevan miehen haurautta? Uskon jälkimmäiseen tulkintaan, vaikka herra onkin näytellyt yli sadassa filmissä.

Aika pian Kris pamautti kehiin ehkä tunnetuimman biisinsä, Janis Joplinin tunnetuksi tekemän Me and Bobby McGheen. Yleisö tietenkin repesi liitoksistaan, vaikka minun mielestä tulkinta oli jotenkin läpijuoksunomainen. Yhtälailla aika pian seurannut toinen tunnettu kappale: Help Me Make It Through The Night oli versioltaan todella lyhyt, aivan kuin se olisi jäänyt kesken. Ensimmäisen setin lähestyessä puoliväliä alkoi tuntua siltä, että olen todistamassa epäonnistunutta keikkaa, jossa innoton ja flunssan kourissa kamppaileva artisti suorittaa kappaleensa rutiininomaisesti läpi. Asiaan tietenkin vaikutti oma heikko back-kataloogin tuntemus, en omista kun yhden Kristoffersonin levyn ja sitäkään en ole kuunnellut vuosikausiin. Toisaalta kantrimusiikki on perustaltaan aika yksinkertaista ja helposti samaistuttavaa(?), tai ainakin biisien sanoista saa helposti selvän ja lyriikat eivät välttämättä ole mitään proosallista taidetta, pikimminkin elämänmakuisia tarinoita, joiden kertojaksi sopii mainiosti ikääntyvä cowboy-hahmo.

Kris vaikutti luonnossa melko pitkältä ja hän seisoi molempien tunnin settien ajan vakaasti omalla paikallaan. Kitaran soitto oli yksinkertaisen kuulosta säestystä, ei todellakaan mitään sooloja, pääasia oli vaan kertoa tarina niin paljaana ja totena kuin artisti kykenee. Huuliharpun äänessä oli jotain enemmän ja syvemmältä kumpuavaa. Eka setin loppupuolella ote alkoi taas parantua, muutamassa biisissä oltiin taas niin sanotusti lähteellä, etenkin omalle isälle omistetussa kappaleessa, jonka nimeä en tunnistanut.


Toinen setti oli kaikin puolin huomattavasti parempi ja keskittyneempi. Yhden kappaleen Kris omisti omalle tyttärellään ja eiköhän tämän kappaleen jälkeen tytär tullutkin lavalle säestämään Krisiä banjollaan. Ote reipastui ja parani huomattavasti. Tytär, jonka nimestä en saanut selvää oli myös todella taitava ja sävykäs laulaja, jonka voisi ajatuksissaan helposti liittää jonkin laadukkaan Bluegrass-bändin laulajaksi.

Keikan loppupuolituntinen oli maaginen, löytyi syy ja seuraus, miksi kannatti lähteä tänä erittäin sateisena isäinpäivänä katsomaan tätä kantripappaa. Syy oli auki revitty sisin ja sen paljastaminen, kauniit kunnianosoituksen edesmenneille kevyen musiikin suuruuksille, vahva kuolevaisuuden tuntu, tässä ollaan tekemässä kauniita jäähyväisiä ja eikä se ole mikään salaisuus, se kerrotaan meille suoraan ja peittelemättömästi. Ei ihme, että Kristoffersonin uuden studioalbumin nimi on Feeling Mortal(12). En tiedä haluanko kuulla tämän keikan jälkeen mitään Krisin levyjä, riittääkö minulle tämä kaunis muisto herrasta joka repi itsensä auki, joka toi rinnalleen vielä kovin nuoren tyttärensä. Tytär joka viimeisessä biisissä kohosi vielä kerran isänsä rinnalle, kuin laulaakseen isänsä rajan toiselle puolelle.

Se mykkä kohta paikantui sydänalassa, se oli muisto kaikista menetetyistä ihmisistä. Tämä konsertti osoitti elämän rajallisuuden, mutta myös sen tärkeyden, kuinka tärkeää on pitää kiinni siitä mitä on, varsinkin näin isäinpäivänä.

Aina tulee uusi rollaribiisi!

Missä olit silloin kun uusi rollaribiisi ilmestyi? On kysymys johon mielessäni palaan yhä uudestaan. Vuonna 1989 äänitin ihka uuden rollariveisun Mixed Emotions rockradiosta sormi hikisenä rec-nappulalla. Kaksi vuotta myöhemmin kuulin tuoreen Highwire tsipaleen armeijan metsäleirillä puolijoukkueteltan pienestä matkaradiosta. Vuonna 1994 kuulin koskettavan Out of Tears balladin kesken interreil-matkan retkeilymajassa Oslossa pienestä korvalappuradiostani(joka varastettiin vähän tämän jälkeen).

2000-luvun koittaessa luulin viimeisen ajan koittaneen Stounsille, kun kuulin ensimmäistä kertaa Forty Licks(02) kokoelman lohduttoman Keithin laulaman lopetusbiisin: Losing my Touch. Ajattelin, että tämä on nyt tässä ja lähdin Espanjaan pyhiinvaellusreissulle. Palasin takaisin syksyllä ja Rollarit muutaman vuoden päästä.

Bigger Bangin(05) neljä uunituotetta veisua kuulin pienestä työläppäristäni kesken työpäivän. Vaikutus oli voimakas, miten pojat voivat edelleen jaksaa? Kaksi vuotta tästä ja näin Rollarit Olympiastadionilla. Eikö se ollutkin jäähyväiskiertue? Keith kaatuili lavalla, laulu ja kitaransoitto eivät sujuneet yhtäaikaa. Herroilla oli nyt syy vetäytyä eläkkeelle, nyt fysiikka tuli vastaan, Charliekin oli pian 70v.

Viimeisien vuosien aikana on tupsahdellut ilmoille maukkaita "hybridi-biisejä", vanhoista demoista loppuunasti viimeisteltyjä tsipaleita, levyjen Exile on Main Street(72) ja Some Girls(78) bonuslevyiltä. Plundered by Soul, No Spare Sparts...ei hemmetti, nämä hybridit kuulostavat varsin vaikuttavilta rollaribiiseiltä ja Jaggerin äänikin melkein vertyy entisestään. Mikä on?

Asia on nyt niin, että tänään ilmeistyi aivan uusi rollaribiisi nimeltään: Doom and Gloom. Elokuussa Pariiisissa äänitetty kappale, jota seuraa marraskuussa ties kuinka mones kokoelmalevy: Grrr!(12). Tuolta levyltä löytyy myös toinen uusi kappale: One Last Shot. Yhtälailla marraskuulle on melkein jo varmistettu puolenkymmentä keikkaakin. Eihän tämän näin pitänyt mennä, onko bändissä kukaan alle 70v?

Ensi vuoden suhteen toivon ja pelkään uutta kiertuetta sekä uutta studioalbumia. Ettäkö vielä joskus Suomeenkin vielä tulisivat? Sitä en tahdo uskoa vai voisiko sellainen olla mahdollista? Mutta jos tarkastelen tätä uunituoretta "soivaa kiveä", onko mikään oleellisesti muuttunut, huonompaan suuntaan? En menisi sanomaan.

Ken Stringfellow, Tampere - Telakka, 9.10.2012

Aikaisempi kokemukseni Ken Stringfellowista Finnair Stadionin keikka 2008 R.E.M.:n lämppärinä, jossa Ken esiintyi Disciplines bändinsä kanssa. Enimmäkseen norjalaisista muusikoista koottu räyhäkkä rockbändi oli tuolloin huikeassa vedossa ja varsinkin Ken antoi itsensä sateesta huolimatta110 prosenttisesti yleisölle. Oman kokemukseni lisäksi olen kuullut huikeita tarinoita miehen hulvattomasta lavashowsta. Itse musiikkia olen kuullut tasan yhden Disciplines- ja Posies-albumin verran, eli uusimmat platat Virgins of Menace(11) ja Blood/Candy(10). Lähdin keikkaan varsin ennakkoluulottomalla asenteella, uudelta sooloalbumilta Danzig in the Moonlight(12) en ollut kuullut veisuakaan, enkä ole tutustunut niihin erinomaisiin alkupään Posies-albumeja. Niin, ovatko ne erinomaisia?

Keniä lämmitteli paikallinen Cry Bar yhtye akustisella puolen tunnin setillä. Cry Barin sympaattisen rouhea musiikki loi mukavaa odotusarvoa illan pääkeikalle. Viime vuonna ilmestyneeltä We Built This Ship(11) albumilta soivat parhaiten aloitusbiisi This World You Own, jännästi koukuttava TV Show ja koskettava lopetusbiisi(myös keikan lopetus) Evening Falls So Hard. Toivoa sopii, että musiikillista jatkoa seuraa tuonnempana?

Ken tuli lavalle kymmenen pintaan, lähestulkoon heti Cry Barin lopetettua. Soittimia ei ollut paljon, ainoastaan kitara ja käsittääkseni Cry Barilta lainassa olleet urut?(Sähköpiano, kertokaa muusikot mikä soitin?). Ensimmäinen kappale oli vangitseva. Ei mitään hajua mikä kappale ja miltä levyltä? Huomiolle pantavaa oli Kenin tapa laulaa mikrofonin ohitse tai ilman mikrofonia. Toisessa kappaleessa mentiin urkujen ääreen lavan toiseen reunaan ja tarjolla oli sielukasta laulantaa. Ilta eteni kitaralta uruille ja takaisin – mentaliteetilla. Esiintyminen oli jännällä tavalla vangitsevaa. Liike kävi lavalta rohkeasti yleisön joukkoon ja takaisin. Esimerkiksi Ken lauloi yhden biisin pöytäni edessä. On vaikea määritellä mikä loppujen lopuksi loi Ken Stringfellowin karisman? Ainakin laulu ja soitto oli tunteikasta ja tiukkaa. Enimmäkseen mentiin sydänsärkevällä mies, kitara ja elämää suurempi rakkauslaulu asenteella. Näitä vaikuttavan kuuloisin veisuja tuntui riittävän loputtomiin.

Ken toteutti vaivattomasti yleisöstä lennähtäneitä biisitoiveita. Epäilen, että ihmiset toivoivat enimmäkseen Posies-kamaa. Ilta oli itselleni varsin mielenkiintoinen, koska en tunnistanut setistä yhtäkään biisiä. Ensi kuulemalta iso osa kappaleista oli aika samasta muotista vetäistyjä, tunnusmerkkeinään huutoon pyrkivää laulua, koskettavia ja taidokkaasti laulettuja suvantokohtia sekä suvereenin tyylitajuista instrumentin käyttöä. En osaa sanoa, että onko Kenin tuotanto aidosti hyvää ja sielukasta, vai onko kyseessä vain taidokas muodontulkki joka saa hyväuskoiset kuulijat luulemaan, että tämä materiaali on erinomaista? Posies-faneilla on tähän varmasti vastaus?

Epäilevän Tuomaan asenteesta huolimatta keikka teki minuun hyvän ja positiivisen vaikutuksen. Stringfellow osoittautui varsin sympaattiseksi, rohkeaksi, omituiseksi ja yllättäen vähän hermostuneeksikin kaveriksi. Tuo hermostuneisuus(liekö todellinen?) lisäsi vaan artistin lähestyttävyyttä. Oli mukava huomata, että tällainen varsin merkittävän rokki-ceeveen omaava kaveri asetti itsensä yleisölle alttiiksi kaikkine karvoineen. Kenissä oli jotain nyrjähtäneen kyläpersoonan karismaa, pitkä hujoppi joka kokeili kaikenlaisia temppuja ja jekkuja päästääkseen kontaktiin kieltämättä aika jähmeän tamperelaisyleisön kanssa. Kenin tunnusteleva ja poukkoileva eteniminen oli myös yksi tekijä joka lisäsi kiinnostusta. Puolentoista tunnin soitannan jälkeen, Ken kysyi yleisöltä: - Että oisko tää nyt tässä vai mitä tehdään?

Noh, tämän jälkeen alkoi biisitoiveita ropisemaan ja Kenin omakin inspiraatio tekemiseen syttyi uudelleen. Kieltämättä kahden puolen tunnin sooloesitys oli vähän turhan pitkä, etenkin kun biisimateriaalia ei kovin radikaalisti erottunut toisistaan. Loppupuolelta showtaan Ken paljasti keikkojensa luonteen, että ne ovat voivat olla melkein mitä vain, hyvinkin outoja ja jopa ärsyttäviä tapauksia. Merkillepantavaa oli myös Kenin humoristinen suhtautuminen yleisön monenlaisiin kommentteihin. Yhden biisitoiveen hän kai kuuli tahallaan väärin ja teki väärin kuulemastaan biisinnimestä hulvattoman jazz-improvisaation. Keikan aikana kuultiin kaksi rouheaa duettoa paikallisten muusikoiden kanssa ja ilmeisesti lähes olemattomalla valmistautumisajalla? Etenkin lupaavan uuden tulokkaan Ninni Forever Bandin Ninni lauloi yksinkertaisesti upeasti ja voimallisesti Kenin rinnalla. Tämä bändi täytyy nähdä vielä livenä.

Keikan jälkeen Ken signeerasi ja möi albumeitaan Telakan pöydän ääressä. Jokainen halukas pääsi jutulle Kenin kanssa, allekirjoittanut myös. Tarjolla oli uutta Danzig in the Moonlight(12) levyä tuplavinyylinä, mutta niin, että levy lähetetään postitse kotiin, kun annamme Kenille 20 euroa ja osoitteen. Lankesin mielelläni tähän tarjoukseen, tosin vasta pienen tiedusteluni jälkeen, jossa halusin kuulla Kenin mielipiteen vinyylin soundista verrattuna esmes vanhoihin hyvin soiviin rokkiplattoihin? Herran argumentit olivat hyviä ja vakuuttavia, niin että levy meni tilaukseen. Nyt vaan odotellaan, että levy joskus tupsahtaa joskus postiluukusta.

Tämän persoonallisen, erilaisen, puokkoilevan, mutta hyvin inhimillisen keikan jälkeen haluan antaa Ken Stringfellowin musiikille kunnon mahdollisuuden. Hetken jos toisenkin mietin Kenin postikorttiin kirjoittamaa hämmentävää omistuskirjoitusta: Tauno Called Alice. Joka on väännös yhdestä aika tunnetusta rock-biisukasta, eli mistä?