Pekka Nisu. Telakka. 16.2.2024.

Pimeys yhtye teki aktiiviaikanaan neljä laadukasta albumia, joista viimeisintä pidän parhaana. Rytmikäs ja raikas Delta (19) yhdisteli juurta, soulia ja koneita onnistuneesti. Sinänsä oli harmi, että levy jäi Pimeyden viimeiseksi. Yhtyeen kitaristi Pekka Nisu starttasi soolouran pahimpaan korona-aikaan. Vahvat levyt Papillon (21) ja Kaiken täytyy mennä (22) jäivät vähäiselle promoamiselle, ehkäpä juuri keikkarajoitusten vuoksi.

Tämän vuoksi oli ilahduttava kuulla, että Nisu bändeineen oli tulossa Telakalle, vuodenalussa ilmestyneen Lauhanmaa (24) albumin julkkarikeikalle. Nisun omia maaseutujuuria tarkasteleva albumi on noteerattu ilahduttavan hyvin musiikkimediassa. Artistin nykyistä linjaa on kutsuttu sydänmaarockiksi, jonka ulkomaisina verrokkeina voi pitää esimerkiksi John Coucar Mellencampin kasarin lopun juurevia albumeja: Scarecrow (85), Lonesome Jubilee (87) ja Big Daddy (89). Toki kotimaisessa musiikissa maaseudun kuihtumista ovat käsitelleen muun muassa Mikko Alatalo ja Kolmas Nainen hienossa kappaleessaan: Paskanhajua.

Lauhanmaalla Nisu esittäytyy ennen kaikkea tarinankertojana. Lyriikka on tähänastisen uran vahvinta. Omista juuristaan kertovat tarinat ovat uskottavia ja lyyrisesti tarkkoja. Kova Sade on vaikuttavaa härmän Springsteeniä, kappale jonka kirjoittamisesta esim. Anssi Kela vois unelmoida. Tämä on toki voimakkaasti sanottu ja kyllähän Kelan oma tuotanto on parhaimmillaan todella relevanttia. Mutta Nisun uudessa ilmaisussa on sellaista rehellisyyttä ja tarttumapintaa, joka vetoaa itseeni, koska olen yhtälailla aikoinaan isompiin ympyröihin muuttanut maalaispoika. Toki Pohjois-pohjanmaalta ja vuosikymmen aiemmin. Mutta teema on edelleen sama: maaseutu kuihtuu ja nyt se kuihtuu ihan kokonaan, voisiko vielä jotain tehdä?

Telakalla olen harvoin nähnyt huonoja keikkoja. Ravintolan historiallinen ja miellyttävä klubiympäristö suorastaan edesauttaa hyvän keikan syntymistä. Pekka Nisu bändeineen kiilasi keikallaan helposti kaikkien aikojen Telakan Top 10 listalle. Tämä on paljon sanottu, sillä Telakalla olen nähnyt viimeisen 25 vuoden aikana kymmenittäin upeita ja unohtumattomia keikkoja.

Nisun keikka oli alusta loppuun täyttä tavaraa. Yleensä keikoilla tulee tylsempiä suvantokohtia, mutta tänä iltana sellaisia hohhoijaa-kohtia ei tullut. Artisti ja bändi oli kovassa iskussa ja livesoundi oli miksattu muhkeaksi ja erittäin hyvänkuuloiseksi. Useat Lauhanmaan levyn kappaleet kuulostivat livenä paremmilta, kuten Nyt kun oon jo menettänyt sut, vaikka Veli-Matti Järvenpään haitari oli korvattu huuliharpulla. Askeleet kappale ei ole suosikkejani levyllä, mutta livenä kuultuna kappale löysi koko potentiaalinsa.

Loppuunmyydyllä keikalla Pekka Nisu soitti koko Lauhanmaa albumin läpi. Levy on erityinen siinäkin suhteessa, että se paranee loppua kohden. B-puolen veisuista (jos ajatellaan levyä lp-kokonaisuutena) kaksiminuuttinen maaseudun historian tiivistys Huittisten hirvenpää on jylhyydessään hieno, maaseudun kesätyöntekijästä kertova vauhdikas ralli Jouni nostaa hymyn suupieleen, koska se tuo mieleeni isoveljeni, jonka nimi on myös Jouni. Toimiva on myös levyn teemaa isosti esiin nostava Se aika ei palaa, sekä ehjä ja vaikuttava tarina Haaveissani Eloise. Tämän kappaleen Nisu oli soittanut ennakkoon itselleen J. Karjalaiselle, joka oli sanonut, että ihmiset tulevat kysymään sinulta, että onko biisin tarina tosi? No onko se? Siihen emme saaneet vastausta ainakaan tällä keikalla.

Varsinainen keikka päättyi levyn vahvimpaan kappaleeseen: Jatkaja, jota pidän jo nyt yhtenä viime vuosien parhaimpana suomirock-biisinä. Jatkaja iskee juuri siihen kohtaan, kun tilan elukat kävelytetään teuraaksi "mulliautoon" ja maatilan jatkaminen päättyy. Biisin haitarin sävyttymässä toteutuksessa ja lyriikassa on sellaista joka koskettaa, vaikka maaseudulla ei olisi koskaan elänytkään. Kun viimeinen elukka lähti, sen otsassa paloi tähti, siihen teräskauhaan se putos, sielu tuli vesihöyrynä ulos. Sanoitus on eittämättä levyn vahvin.

Encorena kuultiin neljä kappaletta esikoisalbumilta Papillon (21), Soihtu, Uusi Maa, Dynamo sekä viimeisenä kuultu, eeppinen Suomen kesä, osat 1 & 2. Olisi maistunut myös jokunen kappale Nisun kakkoslevyltä tai viime keväinen irtosinkku Kevään valoihin, mutta hyvä näinkin. Pekka Nisu bändeineen soitti erinomaisen keikan, jossa paistoi osaaminen ja muusikkous. Nisun preesens ja lauluilmaisu oli todella vahvaa. Enkä voi olla korostamatta myös muun bändin panosta keikalla, soolokitaristi, basisti, kosketinsoittaja ja hymynkare suunpielissä soittanut rumpali hoitivat tonttinsa erinomaisesti. Näin täyteläisen keikan jälkeen on hyvä jatkaa kohti kevättä ja valoisampia päiviä.

Kris Kristofferson - Tampere-talo, 11.11.2012

Marraskuun sateissa on jokin mykkä kohta, sellainen joka jää rintapanssarin alle odottamaan vapautustaan. Kantritähti Kris Kristofferson tarjosi otollisen mahdollisuuden kutitella sydänalaa, kuunnella viestejä menneen hämäristä, ikävän ja menetyksen äänellä. Lohduton sadepäivä oli tällä kertaa myös isäinpäivä, allekirjoittaneelle jonkinmoinen syy livahtaa loppuillaksi Krisin konserttiin.

Tampere-talo on useimmiten tarjonnut laadukkaita ja onnellisesti aikataulussa pysyviä konsertteja. Myös Kristofferson aloitti ajallaan, itse asiassa heti kun salin valot sammuivat. Sisääntulo oli reipas ja jämäkkä, ensimmäinen biisi osoitti suunnan, tässä on pelkästään mies, kitara ja huuliharppu, ei tietoakaan taustabändistä, tämän 76-vuotiaan miehen karisman on riitettävä. Ensimmäiset kappaleet olivat hyvin intensiivisiä ja koskettavia, vaikken niitä ollut aiemmin kuullut. Merkille pantavaa alusta alkaen oli artistin hieman horjuva ääniala, liekö taitavaa rooliin menemistä vaiko aitoa vanhenevan miehen haurautta? Uskon jälkimmäiseen tulkintaan, vaikka herra onkin näytellyt yli sadassa filmissä.

Aika pian Kris pamautti kehiin ehkä tunnetuimman biisinsä, Janis Joplinin tunnetuksi tekemän Me and Bobby McGheen. Yleisö tietenkin repesi liitoksistaan, vaikka minun mielestä tulkinta oli jotenkin läpijuoksunomainen. Yhtälailla aika pian seurannut toinen tunnettu kappale: Help Me Make It Through The Night oli versioltaan todella lyhyt, aivan kuin se olisi jäänyt kesken. Ensimmäisen setin lähestyessä puoliväliä alkoi tuntua siltä, että olen todistamassa epäonnistunutta keikkaa, jossa innoton ja flunssan kourissa kamppaileva artisti suorittaa kappaleensa rutiininomaisesti läpi. Asiaan tietenkin vaikutti oma heikko back-kataloogin tuntemus, en omista kun yhden Kristoffersonin levyn ja sitäkään en ole kuunnellut vuosikausiin. Toisaalta kantrimusiikki on perustaltaan aika yksinkertaista ja helposti samaistuttavaa(?), tai ainakin biisien sanoista saa helposti selvän ja lyriikat eivät välttämättä ole mitään proosallista taidetta, pikimminkin elämänmakuisia tarinoita, joiden kertojaksi sopii mainiosti ikääntyvä cowboy-hahmo.

Kris vaikutti luonnossa melko pitkältä ja hän seisoi molempien tunnin settien ajan vakaasti omalla paikallaan. Kitaran soitto oli yksinkertaisen kuulosta säestystä, ei todellakaan mitään sooloja, pääasia oli vaan kertoa tarina niin paljaana ja totena kuin artisti kykenee. Huuliharpun äänessä oli jotain enemmän ja syvemmältä kumpuavaa. Eka setin loppupuolella ote alkoi taas parantua, muutamassa biisissä oltiin taas niin sanotusti lähteellä, etenkin omalle isälle omistetussa kappaleessa, jonka nimeä en tunnistanut.


Toinen setti oli kaikin puolin huomattavasti parempi ja keskittyneempi. Yhden kappaleen Kris omisti omalle tyttärellään ja eiköhän tämän kappaleen jälkeen tytär tullutkin lavalle säestämään Krisiä banjollaan. Ote reipastui ja parani huomattavasti. Tytär, jonka nimestä en saanut selvää oli myös todella taitava ja sävykäs laulaja, jonka voisi ajatuksissaan helposti liittää jonkin laadukkaan Bluegrass-bändin laulajaksi.

Keikan loppupuolituntinen oli maaginen, löytyi syy ja seuraus, miksi kannatti lähteä tänä erittäin sateisena isäinpäivänä katsomaan tätä kantripappaa. Syy oli auki revitty sisin ja sen paljastaminen, kauniit kunnianosoituksen edesmenneille kevyen musiikin suuruuksille, vahva kuolevaisuuden tuntu, tässä ollaan tekemässä kauniita jäähyväisiä ja eikä se ole mikään salaisuus, se kerrotaan meille suoraan ja peittelemättömästi. Ei ihme, että Kristoffersonin uuden studioalbumin nimi on Feeling Mortal(12). En tiedä haluanko kuulla tämän keikan jälkeen mitään Krisin levyjä, riittääkö minulle tämä kaunis muisto herrasta joka repi itsensä auki, joka toi rinnalleen vielä kovin nuoren tyttärensä. Tytär joka viimeisessä biisissä kohosi vielä kerran isänsä rinnalle, kuin laulaakseen isänsä rajan toiselle puolelle.

Se mykkä kohta paikantui sydänalassa, se oli muisto kaikista menetetyistä ihmisistä. Tämä konsertti osoitti elämän rajallisuuden, mutta myös sen tärkeyden, kuinka tärkeää on pitää kiinni siitä mitä on, varsinkin näin isäinpäivänä.