Pete Townshend: Who I Am

The Who on ollut aina yksi kovimpia diggailuni kohteita, se on aina haastanut vakavasti itsensä Rolling Stonesin. Muistan kuinka yläasteella penaalissa oli The Who:n rintamerkki. Kukaan ei koskaan kysynyt tai kommentoinut merkkiäni tai huomannut pinnan alla möyrivää bändin palvontaa, voipi olla että erilaiset sifonkihuivipumput ja hevirokkarit oli tuolloin enemmän tapetilla kuin vanha brittiläinen työläisrock. Tuolloin(80-luvun loppupuolella) The Who oli kuollut ja kuopattu jo jonkin aikaa, viimeisestä studioalbumistakin It’s Hard(82) oli kulunut vuosia. Mutta musiikki ei ollut kerennyt happanemaan lainkaan, se iski kuin miljoona volttia nuoren teinipojan väräjävään varteen.

The Who:n musiikillinen johtaja, biisintekijä ja kitaristi Pete Townshend julkaisi viime syksynä omaelämänkertansa Who I Am(12), jota hän on enemmän ja vähemmän kirjoittanut 90-luvun puolesta välin alkaen. Sain kyseisen kirjan joululahjaksi ja antoisa luku-urakkani päättyi eilen.

Kirja on hyvin kirjoitettu, hyvin henkilökohtainen(liki kiusallisuuksiin asti), rehellinen ja mainio synteesi ikämiesrokkarin koko uran kaaresta. Myös englanninkielinen, kirjaa ei ole lienee suomennettu. Peten sulava ja ilmaisurikas kieli ei sinänsä ole yllätys, sillä hän on 80-90-luvulla työskennellyt pitkän pestin kustannustoimittajana brittikustantamo Faberissa. Myös 70-luvun vaihteessa Pete kirjoitti kolumneja rocklehtiin.

Kirja on varsinainen runsaudensarvi, tarkkaa musiikillista ajankuvaa, bändikavereiden ja muiden legendaaristen muusikkojen kertomatta jääneitä tarinoita? Kuuluisan tuulimylly-kitaransoittotyylinsä Townshend kertoo kopioineensa vähän ehkä yllättäen Keith Richardsilta, joka oli jollain Rollareiden alkupään keikalla tehnyt Peteen vaikutuksen tuulimyllytyylillään, mutta ei olut toistanut temppuansa enää tämän jälkeen, niinpä Pete oli ominut tempun itselleen.

Bändikavereistaan Pete puhuu melko paljastavasti, mutta myös kunnioittavasti. Pete tunnustaa muun muassa, että The Who:n laulaja Roger Daltrey on bändin ns. virallinen johtohahmo. Basisti John Entwistle oli Peten ihan ensimmäisiä muusikkokavereitaan, lämmin ja sympaattinen tyyppi. Keith Moonin piloista ja toilailusta Pete kertoo monta herkullista tarinaa. Kirjan mukaan Towshendin päihdeiden käyttö The Who:n kultavuosina oli varsin vähäistä, kun taas Entwistle ja Moon ottivat kaiken ilon irti rocktähteydestään.

Kiinnostavia ovat muun muassa kohtaamiset rokin legendojen kanssa, kuten Jimi Hendrixin kanssa. Henkasta Pete puhuu ylistävään, liki palvovaan sävyyn ja toteaa että Jimin livekeikat ollivat suorastaan uskonnollisia kokemuksia ja on harmi että loppujen lopuksi kovin harva pääsi sen kokemaan. Eric Claptonia Pete oli autellut paljonkin 70-luvun päihteisinä vuosina. Kertomansa mukaan Pete oli ollut Ericin mukana jututtamassa George Harrisonia, kun Eric oli sillä aikaa tunnustanut rakkauden hänen vaimolleen Patti Boydille, yksi näitä rokin kuuluisimpia kolmiodraamoja.

Peten musiikillinen kunnianhimo on ollut aina korkeaa luokkaa, liki koko uransa aikana Pete on suunnitellut(ja myös usein toteuttanut) teemallisia musiikillisia kokonaisuuksia, kuuluisimpina esimerkkeinään konseptialbumit: Tommy(69) ja Quadrophenia(73). Kaikki näistä projekteista eivät ole nähneet onnekkaasti päivänvaloa, kuten Lifehouse-projekti, josta piti tulla tupla-albumi, mutta typistyi yhdeksi albumiksi, tosin rokin kestäväksi klassikoksi: Who’s Next(71).



Itselläni on hallussa sekä The Who:n, että Pete Townshendin soololevyjen täydellinen diskografia ja täytyy sanoa, että Pete harvoin tekee huonoja kappaleita. Sanoisin, että Townsendillä on kyky mennä sopivasti pintaa syvemmälle, luoda mielenkiintoisia ja tarttuvia melodioita. On harmillista, että kovin harva on tutustunut Peten erinomaisiin sooloalbumeihin, kuten Empty Glass(80) ja Chinese Eyes(82). Myös laulajana Townshend on yllättävän vaikuttava, tänä päivänä pesee valitettavasti bändikaverinsa Roger Daltreynkin, jonka ääni on kyllä ikävästi jo karhentunut, The Who:n viimeisimmällä studioalbumilla: Endless Wire(06) tämän kuulee valitettavan konkreettisella tavalla.

Kirja keskittyy paljon myös Peten henkilökohtaisen elämän ruotimiseen, lähinnä rakkauselämän. Pete oli liki 30-vuotta naimisissa saman naisen kanssa, kunnes erosi 90-luvun puolessa. Kirja luo kuvan miehestä jolla on ollut kautta pitkän elämänsä paljon erilaisia henkilökohtaisia ongelmia. Suurimpana niistä, yllätys yllätys, on tietenkin alkoholi, jonka käyttö riistäytyi käsistä Keith Moonin kuoleman jälkeen. Townshend kertoo pitkistä terapiajaksoistaan, raivokohtauksistaan, työuupumuksestaan ja melkein kaikesta mahdollisesta oman itsensä epätäydellisyydestä.

Jollain tapaa kirja on uuvuttava, juuri näiden parisuhteiden ruotimisen takia, mutta samanaikaisesti se kertoo valaisevasti mitä on vanhentua rocktähtenä läpi vuosikymmenten, miten aika muuttuu ja kuinka musiikillista uskottavuutta koko ajan koetellaan. Kirja vahvistaa sen tosiasian, että harva yli nelikymppinen rockartisti enää luo mitään uutta ja mullistavaa, vaikkakin pystyisi kirjoittamaan muuten laadukasta kappalemateriaalia, sillä aika vaatii aina uudet tähtensä.