Penteleen kiirehtivä aikamme, ihan syyttä suotta unohtelet kelpoja helmiä ruuhkaisen elontiemme ojanpientareelle. Olisiko syytä kerätä muoviroskat pois pientareelta ja tajuta mitä liki koskemattomia helmiä hautautuu helposti aina uuden kevään humuksen alle. Aloitetaan Paul Simonista. Tosiaankin albumi So Beautiful, or So What(11) ilmestyi jo viisi vuotta sitten. Varsin ketterä, hieman Graceland(86) tyyppinen albumi lievin afrikkalaisrytmein, yhtäkaikki omillaan seisova timantinkova suoritus pitkän linjan veteraanilta, Dylanin ikänestorilta(vm.1941).
David Bowien paluualbumia The Next Day(13) tervehdittiin isolla kädellä musiikkimediassa ja aika laajalti se todettiin hyväksi albumiksi. Nyt kun kaksi vuotta on kulunut, niin voitaneen antaa jo lopullinen arvio albumille. Edelleen sanoisin, että levy on aika väkevä. Asettuu luontevasti jonnekin Lodgerin(79) ja Heathenin(02) välimaastoon. Ei mitään välittömästi kolahtavia Bowie-hittejä, mutta useita hienoja aikaa kestäviä biisejä, kuten Love is lost, Where are we now ja upea lopetusbiisi Heat. Niin ja tietenkin yksi hieno Morrissey-cover: You feel so lonely you could die.Ysärin alun ns. laadukkaista indierockbändeistä The House of Love teki hienon paluun albumilla: She Paints Words in Red(13). The House of Love kilpaili aikoinaan laadukkuusmittarilla varsin tasaväkisesti Stone Rosesin ja Happy Mondaysin kanssa. Esikoisalbumi The House of Love(88) tyrmäkkään Christine - singlen kera on yksi britti-indien mahtisuorituksia. Eipä tässä paluu-albumissakaan mitään moittimista, kypsä ja hieno kuuntelualbumi.
Viime vuonna kuolleen Joe Cockerin viimeisin studioalbumi Fire it Up(12) on myös aika tymäkkä paketti. Laulu toimii edelleen. The Strokesin edellistä Comedown Machine(13) albumia pidettiin yleisesti hienona laadunkohotuksena. Itsestäni albumi on hieman tylsä ja turhanpäiväinen, sen sijaan edellinen albumi: Angles(11) on yllättävän kova, pitäen sisällään The Strokesin uran parhaita biisejä: Machu Pichu ja Under Cover of Darkness. Entäs Julian Casablancasin soolot, onko niistä mihinkään? Jostain syystä pidän tästä uusimmasta taiderokkiin flirttailevasta Julian Casablancas + The Voidz virityksestä ja albumista: Tyranny(14).
Kate Bushin umpiylistettyyn 50 Words from Snow(11) en ole täysin päässyt sisällä. Useita pitkiä biisejä, ehkä ilman minkäänlaista johtoajatusta, toisten mielestä vahvaa ja rohkeaa Kate Bush - tuotantoa. Kaiken lisäksi levyn soundi on aika paska, en tiedä mikä siinä on mennyt vikaan. Mutta joo, kyllähän näissä pitkissä biiseissä on oma hieno tunnelmansa, kuten kappaleessa: Misty.
Henkilökohtaisella musa-asteikolla korkeaa sijaa pitävä Paddy McAloonin johtama Prefab Sprout teki pari vuotta sitten yllättävän ja odotetun paluualbumin: Crimson + Red(13). Ehkäpä aivan tolkuttoman hieno poppislevy, joka ansaitusti noteerattiin myös suomalaisessa musamediassa. Levy on täynnä hienoja poppisbiisejä, kuten tämä jopa majesteettinen Adolesence.
Paul McCartneykin suoltaa ehkä vähän liian tiuhaan lättyjä ollakseen jo niin vanha ja niin Beatle. Itsellänikin meni edellinen New(13) aikalailla ohitse. Lievähkö spotikka-kuuntelu paljastaa myös tämän olevan varsin laatuisan albumin. Päätetään katsaus ihan uuteen albumiin, nimittäin Brian Wilsonin: No Pier Pressure(15) plattaan. Toivon, että tämä albumi saa minulta kosolti kuunteluaikaa. Noh, ainakin postimies on sen tuomassa jossain vaiheessa. Haistan, että levyn lopettava The Last Song on nimensä mukainen, eli mahdollisesti Brianin viimeinen levytyskappale!? Ohessa spotikkalinkit ja maistiaisia edellä mainituilta levyiltä kera parin bonusbiisin.https://open.spotify.com/user/1152632207/playlist/1Apbjbv4ftmMLmn8NumdiZ
2 kommenttia:
Noista Davidin ja Katen levyt olen kuunnellut. Molempia kehuttu toki, mutta itse en ole kummastakaan niin vakuuttunut.. Davidin kuuntelin itse ekana isolla odotuksella ja pienellä pettymyksellä.. Aika tylsä levy loppupeleissä. Aika itseään toistavia biisejä. Ei tule tuskin kuunneltua kovin usein.
Katen levy oli kanssa vähän mitään sanomaton. Ei vaan aukea ei toimi, vaikka kovin tullut kuunneltua.
En jaksa tätä touhua, että kuuntele se kymmenen kertaa ja kyllä se toimii, jos niin ei.
Ehkä näillä artisteilla on oma status saavutettu. Musalehdet kehuu koska ovathan he tehneet aikoinaan hyviä levyjä ja nyt vanhoilla päivillä räväyttävät. Eihän niitä voi arvostella huonosti koska ovathan he tavallaan jo musamailman legendoja. No minusta sama linja, jos levy ei ole erityinen ja saa sen tähätensä siitä kun ne ovat niitä niin ei kiitos.
Olipas negatiivinen kannanotto, mutta mitäpä sitä liikoja mielistelemään. On paljon uusia staroja ja hienoja lättyjä, jotka eivät saa irtopisteitä turhista :) Muihin lättyihin pitää tutustua
Heh. Oli kyllä, ansiokkaan negatiivinen kannanotto :) Mutta hyviä pointseja kaiken kaikkiaan. Mulla on ehkä vähän pakkomielle pyörittää levyä yli sallitun rajan. Olen varmaan aika artistiuskollinen kuuntelija. Jos musaceeveestä löytyy hyvät näytöt, niin annan kyllä täyden mahdollisuuden artistin uudelle platalle. Tuo Davidin uusin on jännä tapaus, äkkiä kuunneltuna aika tylsä ja vaisu, mutta mutta sillä kymmenen kerran kuuntelulla siitä alkaa saamaan jotain irti :)
Lähetä kommentti