Ei pelkkää sinisilmäsoulia - Daryl Hall: Sacred Songs

Hall & Oates lienee yksi ensimmäisiä ns. valkoisen soulin  suuria ja varteenotettavia artisteja vaikkakin duon toinen osapuoli John Oates ei taida ihan valkoinen ollakaan. Sen sijaan näkyvämpi osanen tässä duossa, eli Daryl Hall on sinisilmäinen blondi päästä varpaisiin.

Vuosien varrella olen hiljalleen ostellut duon lättyjä, voinen puhua jo aika mittavastakin kokoelmasta. Valitettavasti duon levyt ovat joutuneet ns. komerolevyjeni joukkoon, koska laatukriteerit eivät ole ihan täyttyneet. Omistavani levyt ovat ihan hyviä 70- ja 80-luvun albumeja, mutta valitettavan vähän olen niitä kuunnellut. Niin, sanokaa edes yksi Hall & Oates hitti? Sara Smile. Öö, luin sen äsken Wikipediasta, mutten sitä ole koskaan kuullut. Nojjoo, kuunnellaas nyt.

https://www.youtube.com/watch?v=960B0AHXzl8

Kuten tuosta videopätkästä voi nähdä ja kuulla, niin päävokalisti Daryl Hallin suusta valuu puhdasta soulhunajaa, kyllä tuolla äänellä kelpaa lauleskella. Yksi syy tähän duon musiikin tyhjänpäiväisyyteen voipi olla tämä liian makeaksi paketoitu musiikillinen ilmaisu, soljuu ja hivelee muttei jätä paljon muistikuvia. Ei silti, sitä enemmän kuuntelemaani osaa duon musassa olen ihan diggaillutkin, kuten omistamiani levyjäni: Beauty on a Back Street(77), Along the Red Ledge(78).

Joskus voi musiikillinen yllätys väijyä kirpparin oven takana. Näin kävi Daryl Hallin soolotuotannon suhteen. Omistin kyllä Hallin menestyslevyn: Three Heart in the Happy Ending Machine(86) jonka hittisiivu Dreamtime teki aikoinaan suuren vaikutuksen. Sen sijaan en tiennyt Hallin tehneen jo vuonna 1980 soolon nimeltään Sacred Songs(80). Löysin levyn sattumoisin viidelläkymmenellä sentillä Turun Manhattanin kirppikseltä. Satunnainen levyn kuuntelu paljasti käsillä olevan varsin poikkeuksellisen levyn, jos sitä vertaa Hallin soulahtavaan ja hittihakuiseen muuhun tuotantoon.

Sacred Songs(80) albumi on tehty yhdessä King Crimsonin kitaristin Robert Frippin kanssa jo vuonna 1977, samoihin aikoihin jolloin Fripp oli mukana David Bowien ns. berliinitrilogian kakkosalbumilla: Heroes(77). Sacred Songsilla onkin paljon yhtäläisyyksiä Bowien tuohon kauteen ja se on Hallin selkeästi kokeellisin ja rohkein albumi. Esimerkiksi kappale NYCNY on hyvin poikkeuksellista Hall-tuotantoa, eräänlaista progepoppia luonnollisesti King Crimson - vaikuttein.

Olen kuunnellut levyä tasaisesti viime kuukausin ajan ja varovaisesti(ellen jopa innokkaasti) väittäisin levyn olevan yhden näitä rokin ns. kadotetuista helmistä. Hallin laulun hienouden(ja suuruuden) kuulee tässä varsin hyvin. Soulääni taipuu vaikka minkälaisiin roketteihin ja myös oudoimpiin hidasteluihin. Levy jätettiin julkaisematta 1977 koska sen pelättiin vaikuttavan epäsuotuisasti Hall & Oates duon menestykseen. Tästäpä spotikkalinkistä kuuntelet koko albumin näppärästi:

https://open.spotify.com/album/2mwf6VYgVtpMWmviACI5tB