Paul McCartney - Pipes Of Peace

Monen 60-luvulla uran aloittaneen rokkistaran 80-luku oli täynnä kehnoja albumeja ja niistä löytyviä huonoja tuotannollisia ratkaisuja. Paul McCartneyn kasarilevyistä harvoin puhutaan positiiviseen sävyyn, lukuun ottamatta kokeellista soololevyä McCartney II (80) ja Elvis Costellon avittamaa Flowers In The Dirt (89) levyä, mutta näiden välissä julkaistiin yleisen uskomuksen mukaan enimmäkseen melkoista kuraa, positiivista ja hampaatonta lallattelua, aikuisen miehen helppoja lastenlauluja. Voi olla, että tämä määritelmä ja luulo on pelkästään minun oma, mutta kasarilla musalehdistö ei juurikaan silitellyt Paulin albumeita: Pipes of Peace (83), Give My Regards To Broad Street (84) ja Press (86). Kyseessä on kökköyden, liiallisen rahan ja hyvänolon tuoma albumikimara. Beware! Näinkö?

Tässä ei tarvitse ennustajan lahjoja kun väitän, että olen alkanut kuuntelemaan rauhanpiippulevyä Pipes Of Peacea (83) ja todennut sen laadukkaaksi levyksi. Kyllä. Mikä oli kasarina liikaa, onkin tänä päivänä miellyttävää nostalgiaa...ja aika hyvin toimivaa sellaista. Nimikappale on Paulin tuotannolle tyypillinen melodinen helmi, jossa haisee mukavalla tavalla Beatles ja notkeat melodiset ratkaisut, siirtymät a-osasta b-osaan ja hurmokselliset c-osat, unohtamatta lapsikuoroa. Kaiken koristaa päälle liimattu rauhan lyriikkaa, älköös nyt sotiko, it's still peace and love, kuten mä ja John silloin sanottiin.

Say Say Say oli aikoinaan karmean iso hitti. Mukanahan laulaa myös itse Miihkali Jaksonen. Ihme kyllä kappale ei ole kulunut puhki, vaan kuulostaa edelleen todella svengaavalta. Mukaan on tuupattu myös maistuva huuliharppuosuus, joka pitää homman kivalla tavalla maanläheisenä. The Other Me on hyvin perusvarma McCartney-veisu, ei mitenkään potki vastaan, mutta ei nouse erinomaisuuden kerhoonkaan. Mutta onhan tämäkin varsin soljuvaa meisinkiä. Keep Under Cover on myös näpsäkkä ja kulkeva biisi, jollaisia Maccara synnyttänee hampaita harjatessaan. Mutta yksittäisenä biisinä tuotuna jollekin 2000-luvun levylle, voitaisiin melodisuuden puolesta puhua levyn parhaimmistosta. Se mikä Pipes of Peacella toimii on melodiat, iloiset, lapsekkaat ja ennakkoluulottomat (ehkä toisten korvissa liian tutut) melodialinjat. A-puolen päättävä läpeensä siirappinen balladi So Bad oli salasuosikkini teininä ja edelleen kappale vetoaa minuun. Lällyys on niin sakeaa, että siihen mielellään kierähtää: Girl i love you, yes i love you, so bad. Tällaista oli 80-luvun viattomuus parhaimmillaan ja pahimmillaan.

Kakkospuoliskon aloittaa myös Michael Jacksonin kanssa tehty The Man, jonka olin täysin unohtanut. En tiedä onko tämä Michael Jacksonin ansiota, mutta kappale svengaa makealla tavalla, intohimoisesti, viihteellisesti, kuin kirkkain kesäpäivä. Kappaleessa on hieno, nytkyttelevä a-osa, jota Michael vie upeasti eteenpäin. Kyseinen ajanjaksohan oli Jacksonin Thrillerin pöhinän jälkeistä kulta-aikaa, kaikki on näköjään muuttunut kullaksi, mihin hän on sormensa tökännyt. Toisaalta myös ymmärrän, jos joku voi kokea kappaleen ällöttäväksi viihdeklöntiksi.

Seuraavana vuorossa on aika näpsäkkä ja jopa hivenen rootsmainen  Sweetest Little Show, nätti ja osin akustinen laulu. Kappale pysähtyy hauskasti puolivälissä, jossa kitara näppäilee varsin erikoista kudosta kuin liveyleisön edessä. Average Person on hauskasti eteenpäin laukkaava McCartney-lallattelu, joka ei suostu jäämään pelkäksi hassuksi melodiakokeeksi. Kappaleen sisään on ujutettu monenlaista musiikillista käännettä. Koko levyä leimaa musiikillinen ilottelu. Voi olla, että levy koettiin ilmestyessään vähän kevyeksi ja vasurilla tehdyksi, mutta kyllähän Paulin melodiantaju on ihan omaa luokkaansa ja kun siihen siihen päälle lisätään noin miljoonan dollarin tuotanto ja parhaimmat yhteistyötahot, niin siinä ei voi paljoa epäonnistua.

Levyn yhdeksännen kappaleen kohdalla eväät alkavat jo hupenemaan. Enimmäkseen instrumentaali Hey Hey on edelleen varsin miellyttävää kuunneltavaa, mutta vähän tuntuu siltä, että jotain piti vielä keksiä tähän väliin. Tug Of Peace on vähän kuin muistuma McCartney II (80) levyn kokeellisimmasta puolesta ja samanaikaisesti jonkinlainen kommentti tämän levyn nimikappaleeseen ja edelliseen studioalbumiin: Tug of War (83). Varsin mukavaa kuunneltavaa tääkin. Loppuun on säästetty perinteinen McCartney - balladi Through Our Love. Vaikkei se aikoinaan avannut mitään uusia lukuja banjosilmän ceeveeseen, niin tältä levyltä irrotettuna ja tähän päivään tuotuna vaikka livevetona, kappale voisi olla yllättävän kova.

Pipes Of Peace (83) on levy missä ei ole mitään vikaa. Aikana jolloin se julkaistiin, oli enemmän volyymia, niin musiikki- kuin journalismimarkkinoilla. Tuolloin oli kai jotenkin tyypillistä moittia menestyneiden artistien albumeita, jos ne eivät tarjonneet varsinaisesti mitään uutta ja tihkuivat elintason ja aseman tuomaan itsetyytyväisyyttä. Pyörää ei keksitty tässäkään tapauksessa uudelleen, mutta Pipes Of Peace (83) levynä on kestänyt aikaa hämmästyttävän hyvin.

Tässä The Manin vähän hupsutteleva ja referenssinomaisen huono kotivideo, jota erinomainen musiikki kuljettaa eteenpäin:

Sinkkuklinikka. Wings: Hi Hi Hi/C'Moon

Pikkumustien analyysivehje heräsi taas henkiin kun kaivoin taannoisesta Briteistä tulleesta sinkkukasasta yhden tai kahden Paul McCartneyn ja Wingsien vuoden 1972 mahtisinkun Hi Hi Hi/C'Moon. 

Paul McCartneyn soolouran alkuvaihe oli täynnä tykkisinkkuja. Wingsin esikoinen Wild Life (71) oli jo ulkona kun se sai jatkeeksi monta hyvää sinkkubiisiä, kuten Give Ireland Back To Irish, Mary Had a Little Lamb ja tämän kahden A-puolen sinkun Hi Hi Hi/C'Moon.

Hi Hi Hi on ponnekas voimarokki, myös sensuroitu tsipale aikoinaan: In the UK, the song was banned by the BBC for its sexually suggestive lyrical content.^[4] The BBC also assumed that the title phrase, "We're gonna get hi, hi, hi" was a drug reference.(Wikipedia)

C'Moon on reggaevoittoinen helppo tsipale, mutta charmantti ja ihanasti keinahteleva. Maccaran lauluntekotaidon pakottomia tuloksia.

Paulin soolosinkkuja on tullut hommattua aikamoinen kasa, ihan seitkytluvun alusta ysärille asti. Banjosilmä on hellinyt fanejaan kautta vuosien hyvillä b-puolillaan...ja isoa osaa niistä ei löydy mistään suoratoistopalvelusta. (Haluan väittää)

Myös Beatlesin sinkkuja on alkanut uimaan luokseni ison...tai pienen meren tuolta puolelta. Eikä nekään ihan maltaita maksa. Huomionarvioista on se, että useat hyvin kuluneelta näyttävät sinkut saattavat soida jumalaisella soundilla. Ennen osattiin kaivertaa levyjä. 

Alkuvuoden nuuhkeita!

Peli ei ole vielä menetetty, talvea ja toivoa on jäljellä. Pressavaalit on loppusuoralla ja lumihanget täynnä mitä herkullisimpia viestejä muilta koirankuonolaisilta. Karvat lähti koivista ja hammaskivi vaivasi, mutta nyt edetään kohti parempaa talvenselkää ja valoisampaa vuodenaikaa. Alkutalvi tarjoaa hajanaisen herkullisen musakattauksen. Lähdetään purkamaan tätä kakkua. Wuff!

Leonard Cohen julkaisee uuden albuminsa Old ideas ensi viikolla. Maistiaisina on kuultu mureat Show Me The Place ja Darkness. 77 lienee virein rokki-ikä? Tämän Kanadanpierun vanavedessä seuraa vanhan banjosilmän Paul McCartneyn uutukainen Kisses On The Bottom. Enimmäkseen lainabiiseistä koostuva kokonaisuus on teemaltaan Swing! Myös Paulin kamu Ringo Starr julkaisee sooloalbumin Ringo 2012 samoihin aikoihin. Eli post-Beatles rintamalla varsin virkeää toimintaa.



Helmikuussa alkaa tippua näitä vanhojen artistien pökäleitä enemmänkin. Van Halen lyö pian tiskiin albumin nimeltä Different Kind Of Truth. Onko se näiden kaikkien vuosien arvoinen lätyskä? Kun mennään jo maaliskuulle, niin itse Bruce Springsteen ilahduttaa meitä tulevalla julkaisullaan Wrecking Ball. Levyn on kerrottu olevan Brucen tuotannon vihaisin. Mitähän tämä käytännössä tarkoittaa? Maistiaisinkku We Take Care Of Our Own on varsin tutun ja turvallisen kuuloinen, mutta ei näin koirankorvilla kuunneltuna lainkaan hullumpi.



Helmimaaliskuu pukkaa myös indienimiltä varsin odotettuja lättysiä, Nada Surfin The Stars Are Different To Astronomy kerkesi jo ilmestymään, vähän tuonnempana talvella The Shins:n uutukainen Port Of Morrow näkee päivänvalon. Levyn maistiainen Simple Song on yksinkertaisesti hyvänkuuloinen popralli. Myös ex-White Stripes-mies, eli itse Jack White julkaisee sooloalbumin Blunderbuss vielä kevään aikana. Uusi biisi Love Interuption julkaistaan vielä tämän päivän aikana. Hauuu!

Kevättalven ja kevään toivelistalta löytyvät muun muassa Devendra Banhartin, Mystery Jetsin, Strokesin, ZZ Topin, Aerosmithin ja kenties Rolling Stonesin uutukaiset? Osa näistä silkkaa utopiaa, mutta tässä koiran toiveikkaassa unessa on hyvä elää. Wuhuu!

Ilmakuivattua Beatleskinkkua - 12.12.2011, Paul McCartney, Hartwall Arena

Nyt on asetettu uusi virallinen ikäraja rock-uskottavuudelle, tähän asti se on pyörinyt 65 vuoden huiteilla jonka jälkeen lopullinen käpyyntyminen on alkanut. Asia erikseen ovat tietenkin vanhat bluesäijät, sekä Bob Dylan ja Leonard Cohen, nämä trubaduurit painivat vähän eri karsinoissa, kuin että olisivat aidosti rokkaavia reliikkejä. Rock-uskottavuuden takaraja on nyt 69-vuotta ja sen haltija on tietenkin rakastettu banjosilmämme Paul McCartney! Lennonmaiseen sarkasmiin en pyri tässä kirjoituksessa, vaikka kieltämättä Paulin itseriittoinen mukavan miehen olemus antaakin siihen tärppejä. Kiusaajat pysykööt karsinoissaan, sillä Paul elää vieläkin, ilmakuivattuna ja vähärasvaisena pyöräyttää helposti vajaan kolmen tunnin rokkikeikan.

Mikä on tämä ihme suuntaus, että rokin legendojen täytyy vetää vähintään kahden ja puolen tunnin keikkoja? Rokkarit kyllä kestää, mutta kestääkö meidän keski-ikäisten toimistotyöntekijöiden kunto, jos kroppa on jo valmiiksi jumissa ja vatsassa möyrii kiukkuinen einesateria sekä parvi kimmoisia pieruja? Haluammeko me oikeasti kuulla kaikki ne Beatlesklassikot? Itse olin keikalla Paulin soolotuotannon takia, vaikka kaikki sitä eivät uskokaan. Enemmän kuuntelen kotona Paulin yllättävän tasokkaita sooloplättysiä kuin itsestään selviä Beatlesklassikoita.

Paul bändeineen esiintyi putkeen 2h 15min, jonka jälkeen encoroi vielä puolen tunnin verran. Ihmemies ja ihmeellisen hyvä kunto. Yleisenä huomiona se, että Paulista ei tippunut hikipisaraakaan keikan aikana, yhtälailla hän ei juonut mitään koko keikan aikana, ei edes vettä. Kyseessä on täysin ilmakuivattu Beatles-pappa, jonka voima tuli jostain muualta kuin lihasta, ehkä korvatunturilta?

Itse keikka alkoi vähän yllättäen, Paul vaan tupsahti bassoineen lavalle ja bändi seurasi perässä. Muissa lehdissä tosin väitettiin, että Paul antoi odottaa itseään. Paskapuhetta! Paul tuli heti kun puolen tunnin alkukollaasivideonauha oli näytetty. Hello Goodbye soi muotovaliona ja virheettömänä, kaikki oli just niin kuin pitikin. Tätä seurasi harvemmin kuultu, mutta tyrmäkkä Wings-biisi: Junior’s Farm sekä itsestään selvä All My Loving. Alku oli laiskanpulskeaa, ihan hyvää meininkiä, mutta Paul itse oli vielä vähän unessa. Vasta noin kahdeksannen biisin kohdalla päästiin kiinni livemeiningin ytimeen, uskomattoman hieno Let Me Roll It soi täydellisen reggaena bändiversiona ja Paulikin alkoi heräilemään. Keikan alkupään potin räjäytti Beatles-veisu: Paperback Writer joka rokkasi todella tiukasti.



Jo tässä vaiheessa paljon kunniaa ja suitsutusta Paulin tiukalle taustabändille, jossa oli hassu tummaihoinen rumpali, Paulin luottourkuri Wix ja kaksi täydellisen kornisti stailattua kitaristia, kuin nuoret Jackson Browne ja Steven Tyler. Tämä katras piti erityisen hienoa meininkiä yllä ja ilman noin loistavaa taustabändiä moni asia olisi voinut olla huonommin. Oli mukava panna merkille, että Paul soitti kahdella viimeiseltä albumiltaankin musiikkia, Fireman-projektin ylevä Sing The Changes ja Memory Almost Full(07) -levyltä tosin aika turhanpäiväinen Dance Tonight(muutenhan tämä levy on Paulin soolotuotannon parhaita). Wings-tuotanto oli myös kovasti keskiössä ja alkupään soolobiisit, kuten Maybe I’m Amazed ja Ram On.

Useat Beatles-kipaleet vedettiin vähän verettömästi läpi, kuten encorena tullut Yesterday ja ehkä Beatlesien paras kappale kautta aikojen: A Day In The Life. Ehkä Paul ei vaan uskaltanut revitellä Beatlesveisuissa samalla tapaa kuin soolotuotannossa? Onneksi löytyi muutama poikkeus linjasta, em. Paperback Writer, I’ve Got a Feeling ja raju Helter Skelter. Myös Long and Winding Roadista esitettiin onnistunut versio, kohta jossa kyynel meinasi väkisin tulla silmänurkkaan, tässä biisissä on niin paljon historiaa, pitkä matka 60-luvun viimeisiltä voimanvuosilta tähän päivään. Paulin vähän surumielisestä ilmeestä näki, että nyt ollaan klassikon äärellä.



Hienoimmat hetket ajoittuivat keikan puoliväliin, akustiseen kimaraan, jossa Paul esitti yksin kitaransa kanssa upeat versiot lauluista: Blackbird ja Here Today sekä hieman myöhemmin toteutti yhden katsojan toiveen soittamalla näpsäkän akustisen palan: Ram On sooloalbumiltaan: Ram(71). Merkillepantavaa oli myös Paulin varsin viihdyttävä tarinointi. Jutut kulkivat aina Beatlesajoista tähän päivään. Kun Beatlesien Sergeant Pepper’s Lonely Hearts Club Band(67) oli ilmestynyt niin Paulin kertoman mukaan nuori Jimi Hendrix oli opetellut jo seuraavan viikonlopun keikalleen Pepperin biisejä. Paul puhui myös yllättävän hyvää suomea, tosin paperilapusta lukien, mutta lauseet eivät todellakaan jääneet yhteen tai kahteen, yritystä papparaisella riitti, siitä pointsit. Ennen kaikkea Paul ei laulattanut väkisin yleisöään, toisin kuin Minneapoliksen pikkujättiläinen viime suvena Hartwallilla. Paul luotti karismaansa ja järkyttävän laadukkaaseen back-kataloogiinsa. Poikkeus linjasta oli Hey Jude, jota pitääkin hoilata yhdessä, varsinkin Kari Peitsamon keikoilla.

Yhteenvetona voin todeta, että kyseessä oli oikein hyvä, välillä erinomainen rokkikeikka, jonka arvoa nämä muutamat valjut ja pakolliset Beatlesvedot laskivat. Itse Paulhan on jo todistanut olevansa kuolematon, tätä kevyen musiikin historiaa on jo kirjoitettu 50 vuotta, vaikka moni pitääkin viimeistä 40 vuotta Paulin uralla ei niin merkittävänä. Pyörää ei ole soolotuotannossa keksitty uudelleen, mutta monta erinomaista ja vaihtelevaa albumia on Paul-setä saanut aikaiseksi Beatlesien jälkeenkin.

Sunnuntaimusaa!

Paul McCartney, ehdottomasti yksi rokin isoimmista elävistä legendoista, mutta tästä huolimatta aika ajoin uskottavuudestaan kärsivä artisti. Maccan tuotanto on helppo määritellä kuorma-autolastilliseksi pikkunäppäriä rakkauslauluja, ilman musiikillista arvaamattomuutta, eli hyvin helposti ennustettavaksi tavaraksi.

Onneksi tämä on vain yksi käsitys Paulin tuotannosta. Aivan viime vuosina on alettu näkemään McCartneyn tuotannon laajuus ja monipuolisuus. Sooloalbumeja on ilmestynyt pitkästi yli 20, joista melko suuri osa varsin vakuuttavaa tavaraa. Heikoimmat hetket Paulin uralla sattuivat 80-luvun puoliväliin, erityisesti albumi Press To Play(86) on totaalisen hengetön tekele. Ryhtiliike alkoi kolme vuotta tämän jälkeen erinomaisella Flowers In The Dirt(89) albumilla, jota on tässäkin blogissa aiemmin käsitelty. Myös viimeisin Paul-tuotos Fireman-sivuprojektin Electric Arguments(08) on ilahduttavan laadukasta tavaraa

Kuten tapoihin kuuluu, kaivan aika ajoin levyhyllyjeni kätköistä 70-luvun musiikillisesti runsaisiin vuosiin kuuluvia äänitteitä, tänään on vuorossa Paul McCartneyn bändin Wingsin London Town(78). Levy ei ole Paulin parhaita, hädin tuskin Top 10:n kipuava, mutta aivan mainio sunnuntailevy, pehmeä-soundinen äänite täynnä Paulin melodisia pikku kipaleita. Väljähkö Lontoo-teema kulkee läpi levyn, levypuoliskojen aloituskipaleet nimibiisi London Town ja With a Little Luck luovat levyn lämpimän melodisen rungon. Sekaan mahtuu mukavan suoraviivaisesti rokkaava I’ve Had Enough ja maanläheisesti askeltava Famous Groupies.

Levyyn on luotu varsin pehmeä sunnuntai-soundi, hieman Steely Dan-tyyppinen poljento, joka sopii täydellisesti hiljalleen hämärtyvään sunnuntai-iltapäivään.