The Beatles: Revolver(66), 3 euroa. John Lennon: Mind Games(73) 4 euroa, Cream: Goodbye(69) 3 euroa. Kolme kovaa, kolme alkuperäistä, kohtuuttoman huokeaa, pilkkahinnoilla. Levynkerääjän tunnotonta arkea, versio sieltä, toinen täältä, originaali kepeän Kanada-prässin tilalle. Alkaa olemaan tilanne, että kokoelma on melkein valmis ja levynkeräys kohdistuu enimmäkseen parempiin ja alkuperäisiin kaksoiskappaleihin. Niitäkin löytyy ja rahaa palaa...
Kaiken pohjalla on musiikki, vaikuttava ja tunteenomainen, jollain tapaa uusi ja elähdyttävä. Kun kuuntelen John Lennonin vähän lapsenomaista ruikutusta Yoko Onon perään levyltä, niin en ole ihan varma pystynkö eläytymään tähän musaan. Toisaalta kun kuuntelen Beatlesien uhkaavaa Tomorrow Never Knowsia, niin pystyn sen allekirjoittamaan isoksi taiteeksi.
Muovi on tyhjää autiomaata, hapertuvien pahvikansien sisälle pakattuja puberteettisia purkauksia. En tule valmiimmaksi, tulen eksyneemmäksi Mutta musiikki voi osoittaa suuntaa, eksyttää tehtyyn hurmokseen elää hetken toisessa todellisuudessa, ikuisessa nuoruudessa... vaan se onkin klisee, sehän on typerryttävin klisee Nuorisomusiikki olkoon keski-ikäisten retroilua pieniä kainaloraikasteita tunkkaiseen arkeen
Mutta se Lennon, olisiko hän vihaisessa puberteettisuudessaan ja puhtaassa utopiassaan kuitenkin suurempi kuin aisaparinsa?
Ajattelin hieman avata äänimaailmaani, sillä se ei suinkaan vastaa huoneiston yleistä musiikkimakua.
Se lähtee hiljaisuudesta, joka on harvoin täällä, on vaan näitä erikokoisia ääniä joita siedän ja rakastan. Päivittäinen ääniannokseni on hyvin vaihteleva vaikkakin tietyt perussoundit on helppo paikantaa.
Aamuisin herään yleensä isäntäni huokaukseen ja kyljen kääntöön, se on mieluinen ääni minulle, siitä vartti tai puolituntia niin saan aamuruokani. Vessan äänet saavat minut haikeaksi ja vähän turvattomaksi. Tuon pienen kopin oven sulkeutuessa jään yksin huoneistoon tepastelemaan ikävöiden isäntääni tai emäntääni.
Eteisen lipaston pussien kahina saa minut virkeäksi ja toiveikkaaksi, tästä on selkeä jatkumo ulos ja lenkille. Ulkomaailma on täynnä ääniä ja ennen kaikkea tuoksuja, mutta niiden eritteleminen olisi toisen jutun, jopa romaanin aihe.
Päivisin vietän tuntikausia yksin kuunnellen huoneiston sattumanvaraisia rapsahduksia. Seinien takana varsinkin kuulen monipuolista soundimaailmaa. Naapuriin muuttaneen ärsyttävän röyhkeän Sheferin pennun volina saa minut mietteliääksi, muttei vie mielenrauhaani.
Tänään makeimpien päiväunieni huippukohtaan valui säveliä 70-luvun alusta. Mieleni intuitiivinen osa rekisteröi äänet osaksi musiikinhistoriaa kenties jopa geeniperimää? Jokin laulava ukko sähäytteli ääntään musiikin tahtiin, tuntui olevan tekemisessään hyvin tosissaan.
Heräilin ja nukahtelin tuon musiikin tahdissa, välillä tuo sähisevä ääni herkistyi ja sanoi jotain kaunista, tunsin kuinka pieni sydämeni pompahti ja kierähdin unessani kohti häilyvää muistoa emostani. Hetken oli hyvä olla, olin pienen pieni koiranpentu kaukana maailman murheista ja rajoituksista.
Heräsin kunnolla vasta kun musiikki oli loppunut ja isäntäni lataili kahvinkeitintä. Venyttelin huolellisesti ja vingahtelin muutaman kerran yrittäen matkia kuulemaani musiikkia, mutta eipä isäntäni sitä ymmärtänyt, sähähti vain olemaan hiljaa ja kaatoi kahvia kuppiinsa.
Vieraileva kirjoittaja Classicway Outlaw Pete aka Marko
