The Beatles: Revolver(66), 3 euroa. John Lennon: Mind Games(73) 4 euroa, Cream: Goodbye(69) 3 euroa. Kolme kovaa, kolme alkuperäistä, kohtuuttoman huokeaa, pilkkahinnoilla. Levynkerääjän tunnotonta arkea, versio sieltä, toinen täältä, originaali kepeän Kanada-prässin tilalle. Alkaa olemaan tilanne, että kokoelma on melkein valmis ja levynkeräys kohdistuu enimmäkseen parempiin ja alkuperäisiin kaksoiskappaleihin. Niitäkin löytyy ja rahaa palaa...
Kaiken pohjalla on musiikki, vaikuttava ja tunteenomainen, jollain tapaa uusi ja elähdyttävä. Kun kuuntelen John Lennonin vähän lapsenomaista ruikutusta Yoko Onon perään levyltä, niin en ole ihan varma pystynkö eläytymään tähän musaan. Toisaalta kun kuuntelen Beatlesien uhkaavaa Tomorrow Never Knowsia, niin pystyn sen allekirjoittamaan isoksi taiteeksi.
Muovi on tyhjää autiomaata, hapertuvien pahvikansien sisälle pakattuja puberteettisia purkauksia. En tule valmiimmaksi, tulen eksyneemmäksi Mutta musiikki voi osoittaa suuntaa, eksyttää tehtyyn hurmokseen elää hetken toisessa todellisuudessa, ikuisessa nuoruudessa... vaan se onkin klisee, sehän on typerryttävin klisee Nuorisomusiikki olkoon keski-ikäisten retroilua pieniä kainaloraikasteita tunkkaiseen arkeen
Mutta se Lennon, olisiko hän vihaisessa puberteettisuudessaan ja puhtaassa utopiassaan kuitenkin suurempi kuin aisaparinsa?
Liam Gallagher on John Lennonin avioton poika, Lennonin syväjäädytetty intohimo päivitettynä nykyaikaan. Nyt on tarjolla helpointa maalia, helpointa kohtaa lyödä ja mollata, kun Oasiksen rääväsuinen, pahatapainen, vähä-älyinen Huligaani, Ad/Hd-tapaus ja mikä lie tarjoaa nykyosaamistaan Oasiksen ripe-bändi Beady Eye:n esikoisen Different Gear, Still Speeding(11) albumilla. Mutta eihän Liam mikään tyhmä ole, kuka sen oikeasti tietää? Noel vai…? Sitä paitsi tyhmyys on vain eduksi kun on kyse suoraviivaisesta rokista.
Minä tahdon pitää tästä levystä. Se ei ole mikään uutinen, sillä olen halunnut pitää Anssi Kelasta ja Elton Johnista ja pidänkin noiden setien musasta, yhä edelleen, perkele! Aina ei pelkkä tahtominen riitä jos levy on silkkaa kuraa, joutavanpäiväistä 2010-luvun Lennon-kierrätystä, kun pyörää ei todellakaan ole keksitty uudelleen, eikä ole edes yritetty. Onko levy mistään kotoisin? Katsotaan ja kuunnellaan, kuunnellaan vähän enemmänkin. Ensiksi on todettava että Liamin ääni kuulostaa edelleen pelottavan hyvältä, ääni soi yhtä räkäisenä ja ilkeänä kuin aina ennenkin.
Four Letter Word, Millionaire ja kolmantena The Roller, Bang! Osuu ja syvälle, pidän tästä biisistä, hieno melodia, hieno meininki, silkka pastissi, mutta kuitenkin oma. Jossain musiikkilehdessä väittivät biisin olevan silkka ”All you need is love” - kopio. Ok, Beatles-keinuntaa löytyy, mutta on tässä jotain omaakin, hyvää svengiä ainakin. Beatles and Stones, ok, biisi alkaa kuin The Who:n My Generation, mutta svengi on edelleen aitoa ja pidättelemätöntä. Mukavahan tätä on kuunnella, kyllä vaan.
Jos jokin tämän ajan yliarvostettu indiefolk-bändi tekisi vähän rokimman biisin, esimerkiksi em. The Rollerin omalla tyylillään, niin sitähän pidettäisi heti aivan mainiona sivupolkuna ja irtiottona. Tai vaikka Suomen oma 22 Pistepirkko levyttäisi Beady Eyen esikoisen omalla tyylillään, niin tuloksenahan olisi vallan mainio garagerock-levy. Ehkä vähän liioittelen, nostan näiden melko heppoisten biisien statusta korkeammalle. Mikä tekee tästä levystä hyvän, jos tekee?
Liamin ääni, intohimo, häpeilemätön Lennon.soundi, se eka sinkku Bring The Light on vaan viimeisen puolen vuoden paras kuulemani T.Rex-biisi. Biisi on simppeli, melkein liian simppeli, kaiken lisäksi se on tehty kerta otolla, improvisoiden. Mutta perse keinuu ja jalka vippasee, mitä muuta hyvältä rock-biisiltä voi odottaa?
Ajattelin hieman avata äänimaailmaani, sillä se ei suinkaan vastaa huoneiston yleistä musiikkimakua.
Se lähtee hiljaisuudesta, joka on harvoin täällä, on vaan näitä erikokoisia ääniä joita siedän ja rakastan. Päivittäinen ääniannokseni on hyvin vaihteleva vaikkakin tietyt perussoundit on helppo paikantaa.
Aamuisin herään yleensä isäntäni huokaukseen ja kyljen kääntöön, se on mieluinen ääni minulle, siitä vartti tai puolituntia niin saan aamuruokani. Vessan äänet saavat minut haikeaksi ja vähän turvattomaksi. Tuon pienen kopin oven sulkeutuessa jään yksin huoneistoon tepastelemaan ikävöiden isäntääni tai emäntääni.
Eteisen lipaston pussien kahina saa minut virkeäksi ja toiveikkaaksi, tästä on selkeä jatkumo ulos ja lenkille. Ulkomaailma on täynnä ääniä ja ennen kaikkea tuoksuja, mutta niiden eritteleminen olisi toisen jutun, jopa romaanin aihe.
Päivisin vietän tuntikausia yksin kuunnellen huoneiston sattumanvaraisia rapsahduksia. Seinien takana varsinkin kuulen monipuolista soundimaailmaa. Naapuriin muuttaneen ärsyttävän röyhkeän Sheferin pennun volina saa minut mietteliääksi, muttei vie mielenrauhaani.
Tänään makeimpien päiväunieni huippukohtaan valui säveliä 70-luvun alusta. Mieleni intuitiivinen osa rekisteröi äänet osaksi musiikinhistoriaa kenties jopa geeniperimää? Jokin laulava ukko sähäytteli ääntään musiikin tahtiin, tuntui olevan tekemisessään hyvin tosissaan.
Heräilin ja nukahtelin tuon musiikin tahdissa, välillä tuo sähisevä ääni herkistyi ja sanoi jotain kaunista, tunsin kuinka pieni sydämeni pompahti ja kierähdin unessani kohti häilyvää muistoa emostani. Hetken oli hyvä olla, olin pienen pieni koiranpentu kaukana maailman murheista ja rajoituksista.
Heräsin kunnolla vasta kun musiikki oli loppunut ja isäntäni lataili kahvinkeitintä. Venyttelin huolellisesti ja vingahtelin muutaman kerran yrittäen matkia kuulemaani musiikkia, mutta eipä isäntäni sitä ymmärtänyt, sähähti vain olemaan hiljaa ja kaatoi kahvia kuppiinsa.
Vieraileva kirjoittaja Classicway Outlaw Pete aka Marko
