Kuka oli Harry Nilsson?

Never heard! Voisi joku sanoa, mutta epäilemättä Harry Nilsson kilauttaa useimpien kelloja. Eikö vaan? Jokunen vuosi sitten eräs tamperelainen levykauppa työnsi kasoittain Nilssoneita tuulikaapin ilmaislaariin. Artisti oli heille tuiki tuntematon...ainakin tuolloin. Viime aikoina olen nähnyt Nilssoneita ihan hintalappu kyljessäkin tuossa kyseisessä kaupassa. Kahden ja neljän euron haarukassa. Olet varmasti nähnyt nuo kolme levyä: Pussy Cats (74), Duit On Mon Dei (75) ja Sandman (76). Edelleenkin kirppislaarit tursuavat noita lättysiä. Tuotiinko Suomeen 70-luvulla tonneittain Nilssonia vai mistä on kyse? 

Harry Nilsson on se mies, joka oli ensimmäisenä lähteellä jättihitin "Without You" kanssa. Se voitti grammyn jo vuonna 1971 ja oli osana Nilssonin tunnetuinta ja laadukkainta albumia: Nilsson Schmillsson (71). Hitin tragedia oli se, että se ei ollut Harryn kynästä, kuten ei myöskään toinen Nilssonin esittämä jättihitti, Midnight Cowboy (71) leffan tunnari: Everybody's Talking (Fred Neilin biisi). Nilsson tunnetaan erityisesti lauluntekijänä ja omia erinomaisia biisejä löytyy kataloogista riittämiin.

Katsoin taannoin Youtubesta kehutun dokkarin aiheesta: Who Is  Harry Nilsson (And Why Is Everybody Talkin' About Him)? https://www.youtube.com/watch?v=Je8g10Q3-gY&t=4205s jossa Nilssonin läheiset, ystävät, muusikkokaverit muistelevat artistin uraa(ja edesottamuksia) kronologisesti, aina uran alkuvaiheesta synkähköihin loppuhetkiin. Erittäin suositeltava dokumentti.

Nilsson oli Beatlesien hyvä ystävä, etenkin Ringo Starrin ryyppykaveri 70-luvulla. Ringo näytteli myös pääosaa Harryn tuottamassa Son Of Dracula (74) leffassa, jota on enimmäkseen päämäärätöntä sekoilua ja kilpailee maailman huonoimman elokuvan tittelistä. Harry säveltämä elokuvan soundtrack on sentään laadukas ja levynäkin tänä päivänä kohtuullinen keräilyharvinaisuus. Ja kappas, koko elokuva löytyy tietty tästä: https://www.youtube.com/watch?v=cfkHN_QxNcw

Mutta ennen noita kosteita vuosia Beatlet innostuivat artistista kuultuaan Nilssonin kakkoslevyn Pandemonium Shadow Show (67) siinä määrin, että ottivat Nilssoniin yhteyttä. Väitetään, että Beatles sai paljon vaikutteita Nilssonin musiikista. Se on ihan järkeenkäypää ja kuultavissakin, Nilssonin eksentrisen ja absurdin huumorin kautta, joka on voinut olla iso vaikutin Lennonin kokeellisimpiin kappaleihin...ja moniin studiohassutteluihin.

Pandemonium Shadow Show (67) on niitä Nilsson levyjä joita ei löydä alelaareista, eikä oikein mistään muualtakaan. Toinen vaikeasti löydettävä Nilsson levy on Nilsson Sings Newman (70), jossa Harry levyn otsikon mukaisesti tulkitsee yhden suuren esikuvansa, Randy Newmanin musiikkia. Molemmat levyt puuttuvat edelleen omasta Nilsson-levykokoelmasta. Sen sijaan lähes koko 70-luvun tuotannon olen löytänyt eurolla tai parilla kirppareilta tai ulkomaalta tilaten. Paras löytöni on erinomainen Harry (69) yhdellä eurolla Ideaparkin levymessuilta usean vuoden takaa.

Nilsson kuoli vuonna 1994 aikalailla terveytensä menettäneenä. Loppuvuodet Nilsson oli onnellisesti naimissa ja tuli kuuden lapsen isäksi. Viimeisin ns. oikea studioalbumi on Flash Harry (80) ellei lasketa myöhemmin samana vuonna tullutta Kippari-Kalle elokuvan laadukasta soundtrackia: Popeye (80). Ysärin alun sessioista kaivettiin myös esiin julkaisematon Nilsson albumi Lost and Found (19). Jolta löytyy ihan päteviäkin biisejä, kuten levyn nimikappale. 

Nyt kuuntelemani Son Of Schmilsson (72) albumi on ollut tehosoitossa jo jonkin aikaa. Levy oli aikanaan pienoinen pettymys edellisen hittilevyn jälkeen ja sitä varjosti Nilssonin ero silloisesta vaimostaan ja syvenevä alkoholiongelma. Levyn tuottaja Steve Perry kritisoi tuossa dokkarissa kovin tätä albumia ja oli pettynyt että se ei yltänyt edellisen levyn tasolle. Nyt kuunneltuna levy kuulostaa kyllä oikein pätevältä. Remember (Christmas), Turn On Your Radio, You're Breaking My Heart, Spaceman, hyviä biisejä kaikki.

Omistan levyjä kaksi kappaletta ja molemmat ovat dynaflex-painoksia, eli varsin ohuita vinyylilevyjä, jotka ovat naarmuille kovin alttiita. Tähän nähden nuo jo viisikymmentä vuotta vanhat muovilepareet soivat edelleen oivallisesti. 

Ja alla tietty pieni Nilsson soittolista:

https://open.spotify.com/playlist/0Z5VlnoziXZ5ChEIMhilPZ?si=64d0c3be00c044f4

Lokakuu avaa latua pimeään

Loivasti alas viettävä mäki, piiloutuva aurinko, pakastearkun verran arktista voimaa. Laulut ja laulajaiset, pienet kitarapeikot ja möreät kuiskaajat. Helmiä arjen arvattavuudessa, kulunutta farkkukangasta, sohvalle vääntyvää miesselkää, parempia ja pahempia biisivalintoja.

Syksyn sakeassa ilmanalassa ei ole monikaan musiikillinen kutsu äitynyt elämää suuremmaksi. Kiire ja keski-ikäinen puuhakkuus, ilmeinen ja arvattava sellainen, on hakannut vaikkutappia korvaan ja hukannut monta laulua ja levykokonaisuutta. Kiireellisestä ilmanalasta huolimatta muovinen äänitemateria on sinnikkäästi suorittanut hämmästyttävää, suorastaan ilmestyksenomaista lisääntymistoimintaa. Jonkin verran harvat ja harmaantuvat korvakarvat ovat rekisteröineet mielenkiintoisia veisuja olohuoneen ilmanalassa.

I know you gonna hate this song, tunnustaa Roger Daltrey The WHO:n uudessa kierrätysrokissa All This Music Must Fade. Minä en vihaa lainkaan, vaan imen itseeni kaiken 75+ setämiesten vitaalisuudesta. Sitä on jäljellä yllättävän paljon. Uusi levy The WHO tulee ulos sopivasti ennen joulua.

Wilco laukkaa, Tweedy naukuu, välillä soolona, tarpeeksi usein bändinäkin. Uusi levy Joy on otettu...hmm...ilolla vastaan. Yhden juoksulenkin perusteella sanon, että levy on ihan ookoo kamaa. Riittääkö ihan ok?

Knillsson, Schmillsson, Midnight Cowboy tunnarin jumalainen tulkki Harry Nilsson julkaisee haudan takaa uuden albumin Losst and Founnd jonka nimikappale on jo eetterissä. Kappaleen alusta tulee mieleen erehdyttävästi The Smithereens yhtye ja sen edesmennyt laulaja Pat DiNizio. Se ei ole huono asia. Tämä vähän ennen Nilssonin kuolemaa valmistunut albumi saa päivänvalon noin 25 vuoden panttauksen jälkeen.

Field Music on lienee tämän ajan paras XTC:n perinnön vaalija, älykkään ketterää poprokkia. Uusi albumi on tulollaan tammikuussa. Kanadan profeetan Bruce Cockburnin tuorein albumi on instrumentaalilevy Crowing Ignites, joka on täynnä herkän kitaranäppäily synnyttämää mystistä voimaa. Pukin konttiin.

Nick Cave and The Bad Seedsin Ghosteen on saanut kauttaaltaan hyvät arvostelut. Se ei ole huono levy laisinkaan. Se voi olla vain vähän liikaa, sillä Caven perhetrauma häilyy vahvana taustalla ja kuulijan tulkintalinjat on lukittu, vaikka kyseessä monella mittapuulla mitattuna varsin komea ja syvämietteinen levy.

Uusi tuttavuus Sandro Perri tarjoaa väliin eksoottisempaa rytmiikkaa ja varsin mukavan kuuloisen kappaleen Wrong About The Rain, joka on ottanut vahvan sijan tämän syksyn parhaiden biisien soundtrackissani. New Pornographers jatkaa laadun tiellä. Noel Gallagherin Evil Flower yllättää positiivisesti, sillä kuvittelin kuuntelevani Michael Kiwanukan uutta biisiä ja mielessäni ylistin biisin kekseliästä rakennetta. Hemmetti Noel, eka kerran vaikutuin täysillä soolotuotannostasi.

Soittolista rauhoittuu ja kansamusisoituu, Lankum nimisen orkesterin kappale Irish Rover on kuta kuinkin nimensä kuuloinen, eli pitkä irkkufolkhymni, jossa viulu vongahtelee ja totisen kuulas laulu johdattaa meidät nummien sumun lävitse. Viimeisenä kädenojennuksena ja musiikillisena hyväilynä käy australialaisen Paul Kellyn popkaunokki Every Day My Mother's Voice. Ja elämä taas voittaa, lokakuu sysimusta ilta saa kuulaan sävyn, ajokoira haukahtaa remmissään kaukana, pienet hiiret kulkevat pitkin selkäpiitä ja luovat hetkeen merkityksellisyyttä. Mitä olisin jos minulla ei olisi musiikkia? Olisin kyllä se mikä olisin, mutta musiikin kaiken täyttävästä tunnelmasta ja sen suorastaan kiitollisuutta synnyttävästä energiasta jäisin paitsi. En halua jäädä.