Vainukoiran levypäivityksiä - Päivieni vaihtuva soundtrack

Musiikki armas, mutta onneksi ei ainut ystäväin. Aina luovutat sävelesi, kiireiset, rytmiset, hitaat, hankalat ja hyväntuuliset, aina löytyy tilanteeseen sopiva musiikillinen lättynen.

Talvikautta miettiessäni, ehkä jopa koko perheellisen ajan musiikillista kaarta, niin millaista musiikkia missäkin hetkessä sitä tulee kuunneltua? Jos lykästää, niin arkiaamuisin kerkeän kuuntelemaan yhden levyn puoliskon verran jotain perusrokkia, nyt se on ollut Dave Edmundsia tai Status Quota. Jälkimmäisen artistin levyistä on tullut hankittua viime aikoina oleellinen osa 70- ja 80-luvun tuotannosta. Harvinaisen raikastavaa ränttätänttää sopiviin hetkiin siroteltuna, kuunnelkaapa vaikka Just Supposin'...(80) albumin avausbiisi: What You're Proposing. Toimii!



Autossa työmatkoilla soi useimmiten Amazonilta tilaamani euron parin ceedeet. Tällä hetkellä tehokuuntelussa on Paul Simonin viime vuonna ilmestynyt: Stranger to Stranger(16), joka ei ole mikään välittömästi avautuvat levykokonaisuus, vaikkakin siitä erottuvat heti albumin ns. kantavat kappaleet: Werewolf, Wristband ja nimikappale Stranger to Stranger. Yhtälailla toisen pitkän linjan artisin Todd Rundgrenin ceedeet ovat olleet tehosoitossa autossani. Rundgrenin nykytuotantoa sävyttää halvalta kuulostavat syntetisaattoritaustat joissa on outoa viehätystä. Uusin Global(15) on naivissa ysärinykytyksessään miltei helmi levy, sitä edellinen State(13) on yhtälailla koneilla kuorrutettu, mutta kakun alta paljastuu useita vahvoja biisejä, kuten: Ping Me ja Sir Reality. Myös näitä lättyjä edeltäneet hardrock-vaikutteinen Arena(08) ja perinteisempää Rundgren-soundia edustava Liars(04) ovat olleet autokuuntelussa.

Työpaikalle tullessani kerkeän kuunnella ehkä yhden levynpuoliskon verran kasarirokkia ja iltapäivällä sen levyn toisen puoliskon. Parhaimpina toimistopäivinä saattaa työn ohessa pyörähtää useampiakin levyjä. Olen hommannut työpisteelleni kirppariltaa pikkurahalla kakkosstereot kera levysoittimen. Työhuoneeni levyhyllystä löytyy parisen sataa 80-luvun perusrocklevyä, kuten Georgia Satellitesia, Stingiä, Tracy Chapmania, Graham Parkeria, Bruce Springsteeniä ym.ym. Kaikki levyt ovat tietenkin ns. kaksoiskappaleita, kotona levyhyllyssä on omat paremmat versionsa näistä. Useimmilla näistä levyistä on ns. halvan kirppislevyn status, jos myisin niitä eteenpäin, saisin muutaman euron kappaleelta, jos sitäkään. Mutta kaikki nämä levyt ovat hyviä 80-luvun rokkiplattoja, joilla virkistän työpäivääni.



Iltapäivällä kotiin palatessani ruuanlaiton ja lasten kaitsemisen ohessa levylautasella pyörii usein se viimeksi ostettu(ostetut) hyvä levy. Talven aikana olen tutustunut ansiokkaan singer-songwriterin Michael Chapmanin tuotantoon, levyt Wrecked Again(71) ja Savage Amusement(76) ovat olleet useimmiten kuuntelussa näinä iltapäivän hetkinä. Kotikutoisen oloista juurevaa kitarankäyttöä ja taitavaa laulunteon lahjaa. Mainittava on myös juuri hankittu The Bandin basisti-laulajan Rick Dankon ainokainen soololevy: Rick Danko(77), joka on varsin laadukas tekele, kuin jatke The Bandin noihin aikoihin päättyneelle uralle. Levy ei tule usein vastaan, oman kappaleeni löysin huolellisin discogs-selauksen kautta 10 eurolla.

Muita iltapäivien tehokuunteluartisteja ovat olleet: Carole King, Dan Fogelberg ja Harry Chapin. Kaikkien näiden kolmen artistin tuotantoa olen täydentänyt ansiokkaasti pikkurahalla kuluvan talven aikana. Jo aiemmin postaamani Dan Fogelbergin mahtilevy: Netherlands(77) ja Carole Kingin: Wrap Around The Joy(74) sekä Harry Chapinin: Verities & Balderdash(74) ovat vierailleet taajaan levysoittimessani. Tämänhän Chapinin kappaleen coveroi jokin ysäribändi, mikäs sen bändin nimi olikaan? Huikea biisi ja huikea tarina, riipaisee kenen tahansa etäisen tai etäiseksi pyrkivän isukin sydänalaa.



Isoimman yllätyksen tämän talvikauden musankuuntelussa on tarjoillut brittiläinen reggaeyhtye UB40. Aiemmin täysin sivuuttamani bändi on hiipinyt päivieni ja iltojeni hyväntuulen soundtrackiksi, josta pitää lapset ja koirakin. Debyytialbumi Signing Off(80) ja hittilevy, pelkästään cover-biiseistä koostuva Labour of Love(83) ovat olleet eniten kuuntelussa. Muuta hyväntuulista kamaa illoissani ovat edustaneet Dave Edmunds ja em. Status Quo.

Viime syksynä menehtyneet Leonard Cohenin testamenttia: You Want It Darker(16) olen kuunnellut tähän päivään asti kuunnellut säästellen, en kertaakaan kunnolla lävitse. Vasta tänään tarjoutui sellainen talven ja kevään taitoskohta johon Leonardin levyn hoitavan hyinen kosketus sopi. Tässä on levy, jota ei ole tarkoitettu puhki kuunneltavaksi, se on levy jolle siunatut kuuntelukerrat ovat harvassa, koska levy vaatii täyden huomion ja läsnäolon.

Egotrippi. Klubi. Tampere. 17.3.2017

Mietin, että onkohan Egotrippi Suomen tämän hetken laadukkain ja elinvoimaisin pop/rock-bändi? Sanoisin melkein, että on. Egotripillä on riittävästi levytettyä tuotantoa takanaan, edelleen intohimoa tehdä uutta, yhä parempaa(?) musiikkia ja se on kaiken lisäksi aivan hemmetin kova livebändi. Näistä mehuisista aloitussanoistani hypätään eiliselle Tampereen keikalle ja tarkastellaan, että ovatko pojat todellakin kehujeni arvoisia?

Keikan alkupuoli oli yllättävän kova. Varsinkin herrat Mikki ja Knipi tuntuivat olevat hervottoman hauskalla, miltei juhlatuulella (miksipä eivät olisi). Välispiikit napsahtelivat lakonisen humoristisesti kohilleen, pienet kosmeettiset mokat piristivät tunnelmaa ja ennen kaikkea, musiikillinen ilmaisu oli avoin ja estoton, ihan alusta asti. So Great!

Keikan alkupään biiseistä etenkin Uusi Aamu, Tällaisena ilta, Polkupyörälaulu ja melko tuore Valtatie toimivat mainiosti. Olen kuulevinani Mikin välispiikistä, että Valtatie olisi otettu jotenkin nihkeästi vastaan? Todellako näin? Mielestäni kyseessä on ihan puhdasverinen tuleva Egotrippi-klassikko, vähän uutta suuntaa halkova, mutta kuitenkin tarpeeksi tunnistettavan egotrippimäinen soundiltaan.

Keikan puolivälissä lauluvuoro siirtyi erinomaisesti laulaneelta ja heittäytyneeltä Mikiltä Knipille. Kovaa kamaahan sieltä seurasi. Olin erityisesti ilahtunut, että uusimman Vuosi Nolla(15) levyn pieni suuri helmi: Ongelma oli mukana ohjelmistossa. Henkilökohtainen suosikkini levyllä. Tämän veisun alkuun liittyi ihan todellinenkin ongelma, sillä Knipi oli unohtanut laittaa kitaran piuhan paikoilleen. Muista Knipin laulamista veisuista varsinkin Mestaripiirros kutitteli kyynelkanavia, murhaavaa kamaa. Sen sijaan herkkäviritteiset Varovasti Nyt ja Asvaltin Pinta peräkkäin soitettuina syövät mielestäni toistensa tehoa, tällä keikalla jälkimmäinen meni vähän ohitse, vaikka erinomainen kappale onkin.

Keikan loppupuolella vauhti ja boosti kasvoi railakkaisiin mittasuhteisiin. Uuden Vuosi Nolla(15)albumin Hehkulamppu toimi todella hyvin ja Muistutus jopa vielä paremmin. Pakollisia hittejä alkoi lopussa olemaan jo niin paljon, että silmiini lensi todellakin hetkellisesti "Unihiekkaa", vaikka se onkin bändin hittiparhaimmistoa. Koivuniemen herra piiskasi unen rippeet pois, Älä koskaan ikinä muutu hoilautti yleisöä siinä missä muutkin. Encoreista mainittakoon jokaisen laskuhumalassa baarista palavaan tunnusbiisi: Matkustaja, sekä biisi, jonka erinomaisuutta...tai yleisön suosiollisuutta olen aina ihmettellyt, nimittäin biisi: Gloria. Ei putoa mulle, mutta suurimmalle osalle egokansaa se putoaa. Eipä siinä mitään, hyvä että meillä on jokaisella omat suosikkimme, minulle nämä suosikit löytyvät bändin uudemmasta tuotannosta.

Kaiken kaikkiaan tämä taisi olla paras Egotripin keikka jota olen ollut todistamassa. Keikan suurin plus-merkki meni hyvään meininkiin, jonka bändi sai aikaan. Kattaus oli rento ja estoton sekä sitä täydensi nämä helvetin hyvät biisit. Tästä on hyvä jatkaa, kohti kesää...ja sitä uutta levyä? Se lienee jo aika loppusuoralla?

Bone Moon ja Laura Moisio. Telakka. 10.3.2017

Laura Moision lämppärinä toimi itselleni aivan uusi tuttavuus, nimeltään Bone Moon. Taustalta löytyy tällainen erittäin autenttisen kuuloinen laulaja nimeltään Lauri Myllymäki ja bändi Ochre Room. Kyseinen bändi on julkaissut käsittääkseni kaksi levyllistä tällaista muotovaliota americanaa. Yhtenä vahvana vertailukohtana tulee Fleet Foxesin laulaja Robin Pecknold, musiikki on aivan kuin pienimuotoisempaa Fleet Foxesia.

Bone Moonin nelihenkinen kokoonpano aloitti Telakan erittäin täyteläisen liveillan. Ennen keikkaa olin kuunnellut Spotifysta bändin uunituoreen eepeen: The Writer(17), josta ei mitään huonoa sanottavaa löydy. Entäs sitten keikka? Niin, en siitäkään keksi mitään huonoa sanottavaa. Lauri Myllymäen lauluilmaisu oli vahvaa ja hyvin amerikkalaista. Laulaja olisi mennyt täydestä amerikkalaisena.

Oliko keikka liiankin muotovalio, ns. americana-pakasta vedettyä peruspaakkelsia? En sanoisi näin. Lauluissa ja niiden tulkinnassa oli sävyjä ja syvyyttä, todenmukaisuutta. Bändin vika biisi jonka Myllymäki esitti yksin kitaran ja huuliharpun säestyksellä oli pysäyttävän kaunis. Kylmät väreet kävi läpi ja päällimmäisenä tunteena oli kiitollisuus nähdä ja kokea jotain näin hienoa musiikillista elämystä. Todella vakuuttava keikka, missä kaikenlainen itsekorostus ja starailu loistivat poissaolollaan.

Laura Moisio aloitti oman keikkansa ihka uudella biisillä joka teki välittömän vaikutuksen. Vajaan tunnin mittainen setti vuorotteli jo levytetyn ja levyttämättömän materiaalin välillä. Muutamat uudet biisit olivat varsin kovia, kuten Kuunpoika ja ihan viimeisenä kuultu kappale, jonka nimeä en muista. Parhaiten ehkä toimivat sitten edellisen Ikuinen Valo(15) albumin syvältä ruopaisevat kappaleet.

Moision kauniin heleää lauluilmaisua ei voi kuin ihailla. Vertailukohtia miettiessäni ajattelin ainakin nuorta Joni Mitcheliä. Niin, tavallaan Moision ilmaisussa on myös jotain hyvin suomalaista ja hyvin omintakeista meininkiä. Yhtäkaikki Moision herkkänä soljuva laulu toimi erinomaisesti livetilanteessa. Moision merkitsevä laulu ja läsnäolo parhaimmillaan loi rauhoittavan, miltei hengellisen tunnelman.

Dan Fogelberg: Nether Lands

Vielä jostain löytyy tutkimaton musiikillinen kaistale. Tila on joka on hyvin tutunkuuloinen, mutta josta en tahdo millään saada otetta. Kauniit sävelet täyttävät eläväisen rivitalokolmion, jota hallitsee lasten äänet, leikkijunan taustasurina, koiran leuan jäyste, kiireinen arki-ilta kaikkinensa.

Se tunne, kun pitelet kädessäsi tyylikästä avattavaa levynkantta, siniharmaa taivas avautuu sen takana, metsän korkeat puut kurkottelevat auringonsäteiden lävitse. Oi mikä autere, mikä huolella haettu tila. Se on tuskin todellisuutta, tässä on paljon liiallisuutta. Totta kai pehmeällä partavärkillä koristeltu laulaja/lauluntekijä katsoo kannessa keskittyneesti...itseensä.

Tämä on musiikkia joka voisi olla tehty tänään, esimerkiksi Jonathan Wilsonin tai Destroyerin toimesta. Tämä on yllättävän monen musiikillisen polun risteymä, tavallaan itse keskinkertaisuus, mutta toisaalta mitä sulavin harmonia, musiikillinen spa-hoito aikana jolloin hipahtava luonnon uimaranta hoiti saman asian puskanussimisineen. Sitä tämä levy ei ansaitse, rivoja ilmauksia, huonoa käytöstä, sillä tämä levy lempeä kesäpäivä Kaliforniassa, tuulensuihke korvissa, Billin ja Hillaryn nuoruuden soundtrack. No, tätähän minä en oikeasti tiedä.

Nether Lands, selkeästi tavoittelee luonnon harmonista olotilaa, kuin kangastusta vielä paremmasta tunnelmasta. Kehtaakin vielä tämä kyltymätön taiteilija hakea kauneimmasta kaikista kauneinta. Mutta hyvä, että tavoittelee. Täydellinen soitinten liitto, yllättävän terhakka kitara, monenlaiset sovitukselliset erinomaisuudet, jotka meinaavat hukkua seinien tapettiin. Hukkuvatko ne?

Dan Fogelberg, Dan Fogelberg...se on nimi jota olen kuullut toistettavan. Merkittävä, mutta vähän unholaan jäänyt jenkkirokkari Eaglesin ja AOR:n syntyseuduilla. 70-luvulla varsin eheän discografian luoneen Dan Fogelbergin musiikki löysi myös suuren yleisön. Taustalla soivan harmonisen Nether Landsin(77) lisäksi tuotannon huippuina mainittakoon levyt: Phoenix(79) ja The Innocent Age(81). Eikä tässä kaikki, suurin osa tämän artistin tarinasta on vielä tutkimatta. Kuka sinä olet, etsijä?

Lopussa sittenkin, läpi usvan, läpi illan nousevan desibelimäärän. Perheellisen istunnolla, haaveilijan iltapalalla, vatsanpohjan falsetilla, pilviharson ylitse kohoaa herkkua, niin utopistista, mitä luontevinta hippiveivausta kaikkien taivaiden yläpuolelle. Tämä on totta, tälle levylle on puristettu Timothy B.Schmithin kohoamaton sielu. Tässä se kohoaa.

Kuitenkin, enemmän menetän kuin saan. Haikeuden syliote on niin harvinainen ja epäsuosittu, että minun on alettava vääntää lapsille iltapalaa ja eheyttää perheenisää itsessäni. Mutta sinä illan pimeä hetki, varo vaan. Löydän salakäytävän Dan Fogelbergin jenkkirokin unimaailmaan, vaivun harsoiseen usvaan, heräämättömään tilaan, suloiseen syliin, erittäin tarpeellisen silitykseen. Se saakoon mutkani ja kipuni häipymättömiin.

Polarin Sieppari. Dog's Home, Tampere. 25.2.2017

Itselleni Polarin Sieppari edustaa syväjäädytettyä 80-lukua, kuin sinne unohtunutta punkahtavaa rock-bändiä, jostain Juliet Jonesin Sydämen ja Ne Luumäkien välimaastosta. Niin, tämä bändi olisi voinut soittaa 80-luvun lopulla Limingan nuorisoseuran talolla tai vaikkapa Vihannin Mäntylammin lavalla kuumana kesänä 1989.

Polarin Siepparit ovat kuitenkin tätä päivää. Tärkeä nostalgiatrippi tällaisille 40+  setämiehille, mutta elinvoimaisuudessaan ja tarttuvuudessaan myös nuorempaa yleisöä puhutteleva bändi. Karkkila, ilmeisen legendaarinen kunta, kaupunki? Jonka ympärille useat biisit perustuvat, tietynlaiseen pikkukaupungin ahtaaseen ilmapiiriin, joka on kollektiivisesti hyvinkin jaettava asia, sillä yllättävän monella meistä löytyy tämä pikkukaupunki- tai kylä tausta.

Bändi on urallaan julkaissut vasta kaksi albumia, rehvakkaan: Let's Euse!(14) ja viime vuonna ilmestyneen hieman muotovaliomman: Koisjärven Disco(16). Molemmat albumit pitävät sisällään toinen toistaan tarttuvampia punkahtavia rockvetäisyjä, joiden nimetkin jo kertovat paljon: Mikko Meriläinen, Sokka Irti ja Kaasu pohjassa Toijalassa, 1985 ym.

Polarin Siepparit aloittivat keikan uuden levyn ässäbiisillä: Koijärvi täyteen betonia. Biisi joka on myös kolme vuotiaan poikani yksi lemppareista, helposti mukana laulettava, mutta tekstiltään lohduton pikkukaupunkikuvaus: "Sä lähdit Urjalasta, odotit taas uutta lasta, joku toinen isyytensä aikoo tunnistaa"

Keikka vuorotteli molempien levyjen biiseillä. Mieleen jäivät muun muassa uuden levyn parhaimmistoa edustava Nuori ja Viisas, debyyttialbumin hieno Hipit. Bändin asenne ja yhteissoitto oli kovaa tasoa, välispiikit varomattoman hauskoja, mukavalla tavalla mauttomiakin. Reilun puolen tunnin soiton jälkeen tein illan suurimman virheeni ja lähden kesken keikan katsomaan toista artistia toiseen baariin. Niin, coitus int harvoin kannattaa, ei nytkään. Yritys irti leikata itseni Polarin Siepparin hyvästä live-energiasta epäonnistui. Puolen tunnin jälkeen palasin Dog's Homen jälkipöhinöihin ja ostin bändin erinomaisen Koisjärven Discon(16) kaverille yllärilahjaksi.

Ken Stringfellow - Telakka. Tampere. 18.2.2017

Ken Stringfellow (s. 30. lokakuuta 1968, Hollywood, Kalifornia) on yhdysvaltalainen muusikko. Hänet tunnetaan parhaiten The Posies -yhtyeestä sekä R.E.M:n kiertuemuusikkona. Yhdessä toisen The Posies -muusikon Jon Auerin kanssa hän soittaa myös Big Star -yhtyeessä. Multi-instrumentalisti Stringfellow soittaa muun muassa kitaraa, bassoa ja kosketinsoittimia. (Wikipedia)

Ympyrä sulkeutuu, tai ehkä ympyrää ei ollutkaan, tämän toisen Telakan keikan on vain tarkoitus olla yksi helmi loputtomien keikkojen nauhassa. Kävin 2012 syksyllä edellisen kerran Ken Stringfellowin keikalla, tuolloinkin Telakalla. Miehen eloisa ja läsnä oleva lavashow teki tuolloin vaikutuksen. Väli artistin ja yleisön välillä oli vähäinen, jopa kiusallisen läheinen, sillä Ken kierteli kitaran kanssa Telakan yleisön joukossa ja saattoi pysähtyä eteeni ja antamaan vaikutelman, että tämä veisu on sinulle tehty. Niin kovin ei-suomalaista. Tässä linkissä tunnelmat edelliseltä keikalta:
http://homesickhounds.blogspot.fi/2012/10/ken-stringfellow-tampere-telakka-9102012.html

Viime aikojen kiinnostavin musauutinen on se, että Ken Stringfellow tuottaa Jonna Tervomaan seuraavan albumin. Yhteistyön täytyy olla vähintäänkin mielenkiintoista. Tällä keikallahan oli myös luvattua Jonnan läsnäoloa, kenties hänen vielä julkaisemattomia biisejä? Niitä ei sentään tullut.

Sitten edellisen keikan olen ottanut Stringfellowin tuotantoa paremmin haltuun kuin edellisellä "neitseellisellä keikallani", tuolloin en ollut kuullut nuottiakaan kyseisen artistin musiikista. Telakan keikalta suoraan artistilta tilaamani, tuolloin uunituore, Danzig in the Moonlight(12) löytyy tuplavinyylinä hyllystäni. Keikan perusteella olin levystä ihan täpinöissäni, mutta ajan myötä levy on osoittautunut vähän sekavaksi kokonaisuudeksi jossa on valitettavan huonot soundit, vaikka Ken edellisellä kerralla minulle henkilökohtaisesti väittä, että vinyyliversio soi hyvin. Nojoo, voinhan myös luoda syyttävän katseen kodin hifilaitteisiinkin. Danzigilla on onneksi useita upeita biisejä, vaikka kokonaisuus on hajanainen.

Niin, haluanko tämän illan jälkeen enää käydä Stringfellowin keikalla? Olisiko se syksyn 2012 veto riittänyt? Tavallaan joo. Biisimateriaali oli vähintään puolittain samaa(myös hyvä asia) ja eleet sekä maneerit yllätyksellisyydessään ilmeiset. Miten voi yllätyksellisyys olla ilmeistä? Tällä keikalla ne kaikki monipuoliset musiikilliset nyanssit, pitkät stand up-komiikan sävyttämät monologit, olivat juuri sitä samaa mitä viime kerrallakin. Vaikka puheiden sisältö oli muuttunut, niin artistin jekut olivat jollain tapaa samat.

Stringfellow soitti tälläkin keikalla vuorotellen kitaraa ja urkuja. Molempien instrumenttien ääressä tuli tasalaatuisesti napakymppisuorituksia. Oikeastaan keikasta toinen puoli piti sisällään hyvällä läsnäololla vedetty, liki ihokarvat seisauttavia biisejä. Toinen puoli materiaalista keikkui tavanomaisen ja koomisen rajamailla. Tämä lienee Stringfellowin erityislaatu, tempoilevuus, kyky reagoida keikan yleiseen ilmapiirin. Siltä se todellakin tuntui, Stringfellow pystyi mestarillisesti myötäilemään kädestä syöneen Telakan yleisön tunneskaalaa ja aina olin löytävinään seuraavasta biisistä sellaisia lyyrisiä oivalluksia, jotka sopivat juuri sen hetkiseen tunnelmaan. Tämänhän täytyy olla mestarisluokan artistin tekosia. Kyyyllä, puhutaanko tosiaan nyt mestariluokasta?

On aina tämä The Posies - kortti, etenkin suomalaisen yleisön suosima vaihtoehtorock-bändi. Itselläni Posies on aina mennyt toisesta korvasta ulos, jostain kumman syystä? Syy lienee se, että päämäärätietoiseen bändin diggailuun tahdonvoimani ei ole riittänyt. Kuulin luotettavista lähteistä, että viime vuoden The Posies keikka Tavastialla oli ollut erinomainen ja uusi levy Solid States(16) ei liene ole lainkaan huono. Telakan keikan Stringfellow esitti luonnollisesti paljon(?) Posiesin biisejä, yhden niistä tunnistin, uuden levyn poliittisen Squirrel vs Snake, jota edelsi synkähkö maailmanpoliittinen tiivistys.

Keikka venyi miltei kolmituntisesti, kahden tunnin jälkeen Stringfellow uhkaili soittaa vielä sellaiset 15-20 biisiä. Hämmästyttävästi artisti sai yleisön pysymään näpeissään koko kolmituntisen ajan, vaikka keikka piti sisällään paljon pysäytyksiä, humoristista Abbey Road-parodiaa, missä levyn biiseihin Stringfellow oli korvannut ruoka-aiheisilla hassuilla lyriikoilla. Stand up-komiikan ja monologien osuus keikasta oli varsin suuri, jopa kiusallisen suuri. Artisti selkeästi piti omasta äänestään, vaikka samanaikaisesti välitti yleisöön välittömyyttä ja koreilematonta läsnäoloa. Huomio piti artistin hengissä, mutta se ei ollut ainut katalysaattori miehen esiintymiseen.

Kaikkinensa Stringfellow on hyvä biisintekijä, Shittalkers, Superwise, sekä kaikki ne säväyttävät Posies-biisit, joista osan kuulin ensimmäistä kertaa. Musiikin ja lyriikan suhde oli hyvä, molemmat osa-alueet olivat vahvoja. Laulaja Stringfellow on ehkä hivenen kapea-alainen, mutta heittäytyminen täysin palkein keikkatilanteesta korvaa tämän lievän puutteen. Mutta se kolme tuntia oli sittenkin hieman liikaa, keikassa oli monta kohtaa johon sen olisi voinut tyylikkäästi lopettaa, mutta Stringfellow päätti aina vaan jatkaa eteenpäin. Melkein jäi mainitsematta Jonna Tervomaan osuus keikan loppupuolella. Jonna lauloi mukana 4-5:ssä  biisissä, mutta omaa tuotantoaan Jonna ei suinkaan esittänyt. Hyvä lisä iltaan.

Tähän loppuun tuo mainitsemani The Posies.biisi Squirrel vs. Snake. Hmm, pitäisköhän vielä tsekata tääkin bändi livenä?

Teenage Fanclub - Tavastia. 15.2.2017

Silmäkulmaa kuumotti kun kitaristi- laulaja Raymond McGinley avasi palkeensa kappaleessa Your love is the place where i came from. Levyltä Songs From Northern Britain(97) löytyvä puolislovari tarjosi keikan koskettavimman hetken. Mietin, että vieläkö löytyy syvempi yhteys musiikkiin, vieläkö vaivun niihin nuorekkaisiin muistoihin, jotka yhtä aikaa hoitavat ja hivelevät. Vieläkö vaivuin sinne ytimeen, edes puoliväliin? Kyllä. Musiikin lämmin kosketus herätti seisoskelusta jäykistyneen kehoni, koko olemukseni, ainakin pieneksi hetkeksi.

Juurevan McGinleyn lisäksi basisti-laulaja Gerald Love soitti ja liikkui hillitysti. Tämä hämmästyttävän nuorekkaana säilynyt viisikymppinen lauloi kun enkeli. Bändin ehkä keskushahmona pidettävä Norman Blake vastasi välispiikeistä ja vilkkaista pyörähdyksistä kitara kädessä. Rumpali Francis McDonaldin isku oli ehkä turhankin raskas, mutta piti harmonisen kitarapopin oikeilla raiteilla. Keikan volyymi oli muutenkin pikkaisen liian kova, mikseripöydän desibelimittari paukkui etenkin encoreissa punaisella.

Teenage Fanclub soitti hyvän läpileikkauksen tuotannostaan, kuten kappaleet Start Again, I Need Direction, The Concept ja kuin suoraan 90-luvulta tähän hetkeen säilötty Sparky's Dream. Keikalla mietin, että kylläpäs hittejä pukkaa, mutta nyt keikkalistaa katsoessani ei tämä keikka ollutkaan ihan ilmeinen hittiparaati, setistä puuttuivat muun muassa läpimurtolevyn Bandwagonesquen(91) Metal Baby, What You Do to Me ja Shadows(10) levyn tarttuva Baby Lee. Uudelta pätevältä Here(16) levyltä soitettiin kappaleita sopivan maltillisesti.

23 biisiä, tunti ja 40 minuuttia. Siinäpä keikan tekniset tiedot. Tämä keikka antoi enemmän kuin otti. Teenage Fanclub soitti ja lauloi suurella kokemuksella, välillä suurella antaumuksellakin. Keikka oli terävimmillään puolivälissä, encoreissa ote karvan verran kirposi, mutta vain sen karvan verran. Kannatti lähteä Lempäälästä autolla ja palata kotiin klo:02.07. Nukkua neljän tunnin yöunet, viedä aamulla lapset päiväkotiin ja mennä sen jälkeen töihin. Väsymys on hyvää väsymystä. Keikan hoitava vaikutus on kannatellut tätä päivää.




Teenage Fanclub on 1980-luvun lopulla perustettu skotlantilainen popyhtye, joka nauttii kulttimaineesta ympäri maailmaa. Yhtye soittaa melodista ja tarttuvaa vaihtoehtopoppia. Yhtyeen tunnetuimpia albumeja ovat 1990-luvulla julkaistut Bandwagonesque ja Grand Prix. Yhtyeen viimeisin levy Here ilmestyi viime syksynä. Yhtye konsertoi edelleen aktiivisesti. (Wikipedia)