Vielä jostain löytyy tutkimaton musiikillinen kaistale. Tila on joka on hyvin tutunkuuloinen, mutta josta en tahdo millään saada otetta. Kauniit sävelet täyttävät eläväisen rivitalokolmion, jota hallitsee lasten äänet, leikkijunan taustasurina, koiran leuan jäyste, kiireinen arki-ilta kaikkinensa.Se tunne, kun pitelet kädessäsi tyylikästä avattavaa levynkantta, siniharmaa taivas avautuu sen takana, metsän korkeat puut kurkottelevat auringonsäteiden lävitse. Oi mikä autere, mikä huolella haettu tila. Se on tuskin todellisuutta, tässä on paljon liiallisuutta. Totta kai pehmeällä partavärkillä koristeltu laulaja/lauluntekijä katsoo kannessa keskittyneesti...itseensä.
Tämä on musiikkia joka voisi olla tehty tänään, esimerkiksi Jonathan Wilsonin tai Destroyerin toimesta. Tämä on yllättävän monen musiikillisen polun risteymä, tavallaan itse keskinkertaisuus, mutta toisaalta mitä sulavin harmonia, musiikillinen spa-hoito aikana jolloin hipahtava luonnon uimaranta hoiti saman asian puskanussimisineen. Sitä tämä levy ei ansaitse, rivoja ilmauksia, huonoa käytöstä, sillä tämä levy lempeä kesäpäivä Kaliforniassa, tuulensuihke korvissa, Billin ja Hillaryn nuoruuden soundtrack. No, tätähän minä en oikeasti tiedä.
Nether Lands, selkeästi tavoittelee luonnon harmonista olotilaa, kuin kangastusta vielä paremmasta tunnelmasta. Kehtaakin vielä tämä kyltymätön taiteilija hakea kauneimmasta kaikista kauneinta. Mutta hyvä, että tavoittelee. Täydellinen soitinten liitto, yllättävän terhakka kitara, monenlaiset sovitukselliset erinomaisuudet, jotka meinaavat hukkua seinien tapettiin. Hukkuvatko ne?
Dan Fogelberg, Dan Fogelberg...se on nimi jota olen kuullut toistettavan. Merkittävä, mutta vähän unholaan jäänyt jenkkirokkari Eaglesin ja AOR:n syntyseuduilla. 70-luvulla varsin eheän discografian luoneen Dan Fogelbergin musiikki löysi myös suuren yleisön. Taustalla soivan harmonisen Nether Landsin(77) lisäksi tuotannon huippuina mainittakoon levyt: Phoenix(79) ja The Innocent Age(81). Eikä tässä kaikki, suurin osa tämän artistin tarinasta on vielä tutkimatta. Kuka sinä olet, etsijä?
Lopussa sittenkin, läpi usvan, läpi illan nousevan desibelimäärän. Perheellisen istunnolla, haaveilijan iltapalalla, vatsanpohjan falsetilla, pilviharson ylitse kohoaa herkkua, niin utopistista, mitä luontevinta hippiveivausta kaikkien taivaiden yläpuolelle. Tämä on totta, tälle levylle on puristettu Timothy B.Schmithin kohoamaton sielu. Tässä se kohoaa.
Kuitenkin, enemmän menetän kuin saan. Haikeuden syliote on niin harvinainen ja epäsuosittu, että minun on alettava vääntää lapsille iltapalaa ja eheyttää perheenisää itsessäni. Mutta sinä illan pimeä hetki, varo vaan. Löydän salakäytävän Dan Fogelbergin jenkkirokin unimaailmaan, vaivun harsoiseen usvaan, heräämättömään tilaan, suloiseen syliin, erittäin tarpeellisen silitykseen. Se saakoon mutkani ja kipuni häipymättömiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti