Glasvegas - Godspeed

Ilmestyikö tämä levy kymmenen vuotta liian myöhään? Skottilaisen Glasvegasin spectoriaaninen pop/rock oli huipussaan debyytilla: Glasvegas(08). Bändi ponnahti hetkessä tuon ajan musapiirien suosikiksi, melodramaattisen popin kaanoniin, aina Curesta, Weeping Willowsin ja Broder Danieliin kautta tähän päivään. Glasvegasin debyytti tihkui nuoruuden himoa ja epätoivoa. Se oli relevantti levy tuossa ajassa, mutta nyt tuttu seuralainen kahden euron cd-laarissa. Niin, tuo oli vielä aikaa jolloin fyysinen äänite piti pintansa. Ihmiset ostivat vielä hetken cd-levyjä. 

Glasvegas tiristi debyytin jälkeen kaksi kelvollista levyä: Euphoric Heatbreak (11) ja Later...When  the TV Turns to Static (13), joista jälkimmäinen vaipui liki täysin unholaan. Muistatko tuota levyä? Pian tämän jälkeen yhtye itsessään alkoi hiipua, ainakin julkaisurintamalta. Meni vuosia, melkein vuosikymmen ennen kuin laulaja James Allan ja kumppanit saivat valmiiksi neljännen levynsä, nyt keväällä ilmestyneen albumin: Godspeed (21).

Miltä levy maistuu? Olen kuunnellut levyä jo jonkin aikaa. 38 minuutin mittainen kokonaisuus sopii mainiosti esimerkiksi juoksulenkin yhteyteen. Romanttisuus on edelleen läsnä ja James Allanin mökeltävä lauluilmaisu on säilyttänyt charminsa. Äkkiseltään levyltä nousee esiin kolme vahvaa kappaletta, jo viime vuonna ensikasteen saanut tuleva Glasvegas-klassikko Keep Me a Space, joka täyttää kaikki ylevän melodramaattisen popin kriteerit. Hidas My Body Is a Glasshouse on myös vahvaa tekoa, surua ja sydänverta, saarivaltion ihmisen urbaania tuskaa. Shake the Cage on runonlausuntaan perustuva hypnoottinen esitys, jonka tenho kasvaa hienosti kappaleen lopussa. Loppuaines levystä on samaa tunnistettavaa Glasvegas-soundia. Tässä yhtye on on onnistunut, se on löytänyt oman tunnistettavan tyylinsä.

Mietin, että onko tällaisella vanhan ajan surullisella pop/rockilla mitään tekoa tässä ajassa? Festareille ei pääse, ei edes klubikeikoilla. Resonoiko James Allanin musiikki tämän ajan kanssa? Ehkä se resonoi. Tämäkin aika on täynnä surua, turhautumista, patoutunutta energia, juuri sellaista mitä tihkuu Glasvegasin uuden levyn alta, vaikka tämän levyn vaikuttimena tuskin on ollut korona. Käsittääkseni tämän levyn matsku on ollut kasassa jo vuosikausia.

Olen nähnyt Glasvegasin yhden kerran livenä, vuonna 2009 Ruisrockissa. Keikka oli napakymppi. Puhdasta spectoriaanista post/punk-äänivallia. Seuraavasta Glasvegas-keikasta en näinä aikoina uskalla unelmoida, mutta kenties se voisi joskus olla mahdollista.

Glasvegas Perform Keep Me A Space | Quay Sessions - YouTube

Sinkkuklinikka. The Human League - Don't You Want Me

Teemu Pukki Baby, hoilattiin reilu vuosi sitten suurimmassa jalkapallohuumassa ja hoilataan edelleen, koska Mr.Pukkin kengänkärki on yhä tulikuuma. Todisteena eilinen MM-karsintamatsi Ukrainaa vastaan ja sen kylmänviileä rangaistuspotku.

Vaan mikä oli alkuperäinen biisi? No tietenkin tämä The Human Leaguen tykkisinkku vuodelta 1981. Biisi jossa on mielestäni yksi popmusiikin historian mieleenpainuvimpia avausvirkkeitä. Jostain syystä.

You were working as waitress in a cocktail bar
When I met you
I picked you out, I shook up and turned you around
Turned you into someone new

Britteistä levyjä tilaavalle allekirjoittaneelle sekä tämä sinkku, että albumi Dare (81) ovat tilausteni vakiomateriaalia. Näitä muovikiekkosia on painettu miljoonia ja miljoonia, niitä pyörinee jokaisen britin nurkissa, mutta ei suomessa niinkään. Jos tämä vinyylisinkku kiinnostaa, niin kirjoita minulle. Voit saada sen, koska minulla on niitä liikaa.

Biisi on aikansa hittiveisu, jännällä sirisevällä syntikkataustalla. Toimii kuin tauti. Muuten Human Leaguen tuotanto ei herätä yhtä suuria säväreitä. Tosin sinkun kakkospuoli Seconds ei ole ollenkaan huono ja Dare (81) albumi on kiistatta bändin paras, vaikka en pidä sitäkään ihan napakymppilevynä. On muitakin syntikkalevyjä joilla on vahva maine, mutta ovat mainettaan huonompia. Kirkkain esimerkki on Ultravoxin Vienna (80), tyylikäs nimikappale ja ah niin tyylikas kansi, mutta koko levyä en jaksa juurikaan kuunnella. 

Tämän linkin alla Don't You Want Me:n alkuperäinen video:

https://www.youtube.com/watch?v=uPudE8nDog0

Kauko Röyhkä - Rock'n' Roll klisee

Tällä levyllä nelikymppinen Kauko on hyvässä iskussa, niin laulajana kuin lyyrikkona. Vitaalista, herkkää ja rankkaa. Rock'n' Roll kliseen (99) tuotanto on erinomaista. Riku Mattila on taikonut yhtäaikaa herkän dynaamisen ja rokkaavan äänimaailman. Soundi on selkeä ja kappaleet ovat riittävän laadukkaita. Ottakaapa levyn avausbiisi ja sen video tästä haltuun:

https://www.youtube.com/watch?v=dWvEw_gSUak

Levyn sanoitukset ikään kuin tiivistävät Röyhkän kuluneen vuosikymmenen etsikkoajan. Vähän jo väsynyt vastarannan kiiski, joka on ihmisiin kyllästymisestä huolimatta(se tyypillisin Kauko-maneeri) vahvistunut biisintekijänä. Röyhkä huomaa enemmän, nyt ei pelkästään "siivota akteja" tai pokata "Katjaa jolla on patja". Nyt voidaan möyriä sadepäivän tylsyydessä, haikailla rakkauden perään tai mennä perheen kanssa automatkalle Norjaan. Väitän, että Riku Mattila on tämän levyn isoin tekijä ja mahdollistaja. Hänen herkkä tuotantojälki ja vuosikymmenien ystävyys saa Kaukon parhaat puolet esille, korostamaan Kaukon kertojanääntä.

Levy summaa 90-luvun röyhkeän eksistentialismin, satanismikohun ja karvojen sylkemisen jälkeisen ajan. Kliseetä edeltäneet studioalbumit Sinä Olet Tähti (97) ja Puiden Alle (98) olivat tasaisen rokkaavia Kauko-levyjä, mutta tasoltaan aika vaihtelevia. Sinä Olet Tähti, Nainen Surupuvussa, Teit Sen Taas Marjaana, Hipit Vanhemmat ja Kaikki Rakastaa Mua Kuin Jeesusta ovat hyviä biisejä, mutta suurin osa näiden levyjen kappaleista putoaa keskinkertaisuuden kategoriaan. 

Jälleen yksi sateinen, täältä ei pääse pois kuin arkussa. Suoraa, mutta surutonta 90-luvun pohjakosketusta, jonka vaikuttimet löytyvät muualta kuin globaaleista kriiseistä, niistä mitä nykyajassa kärsitään. 90-luvulla eli yksilö jonka kärsimys oli osittain oman valinnan tulos, sillä aina löytyi jostain hyvät bileet, riittävästi keikkoja ja rahaa, sekä levytyssopimus oli vakaalla pohjalla. Tämä fiktiivinen rockunelma on aivan jotain muuta, mitä tämä aika antaa muusikoille vaikuttimikseen. Röyhkä! Tuo onnekas paskiainen, 90-luvun hedonistisen ja sopivan lantiovetoisen rokin suurherttua. Silloin kuin kaikki irstailu oli sallittua. Tällaistako illuusiota tarjottiin vuonna 1999? 

Väitän, että sopeutumattomalle on vähemmän tilaa 2020-luvulla. Voiko tässä ajassa nuoruuttaan elävät ihmiset löytää samaistumispintaa näistä sanoituksista? Ehkäpä hyvinkin, mutta mieleen voi nousta hämmästys, että millaista aikaa elettiin vuonna 1999, sinä kuumana kesänä jolloin radio soitti loputtomasti Texasin Summer Sonia ja Red Hot Chili Peppersin Scar Tissueta.  

Poika Mancini rokkaa melkein akustisesti, Mattilan luoma napsakka groove tekee tästä "pikkubiisistä" itseään isomman ja antaa (tietämättään) otsikon yhdelle Kauko 2000-luvun romaanille. Voi Ihmiset, on laukkaava rokki, jossa kertoja-Kaukon on taas vaikea sovittaa itseään yhteisöön. Pienet ihmiset ja heidän pieni sielunsa saa allegisen reaktion, niin tyypillistä, mutta toimivaa lyyristä ruokaa Röyhkälle. 

Myös Kauko Röyhkä levoton svengi löysi paikkansa, vakivierailut tuon ajan musaohjelmissa, kuten Jyrkissä oli artistille vakiokamaa. Keikat olivat 90.luvulla vaarallisia ja kuumia, sen muistan itsekin monen tuon ajan Röyhkä keikan todistaneena. Kertojaminä tahtoi muuntua taiteensa näköuseksi, Kaukon kontaktit naispuoliseen rockyleisöön olivat näkyviä ja hyvin flirttailevia. En tiedä niistä hurjista takahuonebileistä, voin vain arvella. Ehkä ne ovat vain legendaa?

Kaikkinensa Rock'n' Roll Klisee (99) asettuu Röyhkän runsaan tuotannon kärkipäähän, ehkä jopa Top vitoseen. Levy ennakoi tulevaa, Röyhkä & Mattila (08) levyä, joka nosti Kaukon taas hetkeksi suuremmankin yleisön tietoisuuteen. Viime vuosien Röyhkä-levyt ovat olleet tasaisen laadukkaita. Kirjallinen ura on sen sijaan ollut nousujohteinen, Lapin Poika,  Maan Korvessa Kulkevi ja Lapsosen tie ovat kaikki laadukkaita romaaneja.

Yksi Rock'n' Roll Kliseen helmistä on balladi nimeltään Mari. Tässä myöhemmin tehty tunnelmallinen video kyseisestä kappaleesta: 

https://www.youtube.com/watch?v=Zpt_swttOVc

Robert Palmer - Maybe It's Live

Ehkä tämä on hukattu helmi? Ainakin tässä on käsillä erikoinen levy, sillä se on todellakin melkein live, a-puoli on sitä kokonaan ja b-puolella on neljä studioraitaa, kuten pikkuhitti Some Guys Have All The Luck.

Palmerin kukkein tuotanto ja menestys osui vinyylien kulta-aikaan 70-luvun puolesta välistä, aina 90-luvun alkuun. Kaikki alkoi mahtilevyllä Sneakin' Sally Through The Alley (74), jossa oli mukana kitaraa soittamassa itse Lowell George Little Featista. Palmerin neljäntoista studioalbumin putki päättyi rouhean bluesahtavaan Drive (03) albumiin, ainoaan mitä on vaikea löytää sekä fyysisenä äänitteenä, että suoratoistopalveluista. Robert Palmer kuoli vuonna 2003 sydänkohtaukseen, 54-vuotiaana. Aivan liian aikaisin.

Ennen soolouraa Palmer vaikutti Vinegar Joe yhyeessä, joka teki 3 studioalbumia 70-luvun alussa ja loi mainetta vauhdikkaana livebändinä. Toinen Vinegarista suurempaan suosioon ponnistanut artisti oli Elkie Brooks. Omistan yhden Vinegar Joe albumin, bändin viimeisen Six Star General (73). 

Maybe It's Live (82) alkaa todella riehakkaalla versiolla biisistä Sneakin Sally Through The Alley. Jatkuu vakuuttavasti kappaleilla What's is Take ja Best Of Both Worlds. Livepuoli toimii kaiken puolin moitteettomasti. Kakkospuolen neljä studioraitaa ovat ihan ok Robert Palmer-tasoa, eivät mitään järisyttäviä klassikoita. Maybe It's Live (82) on kuunneltava, osin railakas ja varsin laadukas paketti, mutta ei ihan Palmerin parhaimmistoa.

Jos haluat päästä oitis käsiin Palmerin parhaimpiin levyihin, niin suosittelen em. debyyttiä Sneakin' Sally Through The Alley (74) ja täysipainoista Clues (80) albumia, josta löytyy muun muassa hitti Johnny and Mary. Myös kasarin lopulla ilmestynyt Heavy Nova (88) on vahva levy, jonka hitti She Makes My Day on myös monille tuttu.

Palmer loi elämänsä aikana monipuolisen musiikillisen uran. Vaikuttava ja muuntuva laulaja, joka oli parhaimmillaan rhytm'n blues - tyyppisissä numeroissa, mutta venytti skaalaansa esimerkiksi swingin suuntaan erinomaisella Ridin' High (92) levyllä. Teki saman ja omaperäisimmin, mitä Robbie Williams Swing-levyillään vuosikymmeniä myöhemmin. 

Palmer teki itse suuren osan biiseistään, mutta ei ujostellut coveroida muittenkaan biisejä. Tulkinnat menivät useimmiten nappiin. 80-luvun puolessa välissä Palmer hoiti vokalistin tonttia lyhyaikaisessa Power Station kokoonpanossa, jonka samanniminen debyytti on silkkaa timanttia.

Ja mikä parasta, Robert Palmerin levyjä on helppo löytää vinyylinä ja ne eivät maksa paljoa. Vähäisellä euromäärällä saat parhaat Palmer levyt käsiisi. Suoratoiston ystäville tästä Spotarilinkki:

https://open.spotify.com/playlist/37i9dQZF1DZ06evO2XRIW7?si=6If4RbfBSTWoRWUlnMZeSw

Sinkkuklinikka. Wings: Hi Hi Hi/C'Moon

Pikkumustien analyysivehje heräsi taas henkiin kun kaivoin taannoisesta Briteistä tulleesta sinkkukasasta yhden tai kahden Paul McCartneyn ja Wingsien vuoden 1972 mahtisinkun Hi Hi Hi/C'Moon. 

Paul McCartneyn soolouran alkuvaihe oli täynnä tykkisinkkuja. Wingsin esikoinen Wild Life (71) oli jo ulkona kun se sai jatkeeksi monta hyvää sinkkubiisiä, kuten Give Ireland Back To Irish, Mary Had a Little Lamb ja tämän kahden A-puolen sinkun Hi Hi Hi/C'Moon.

Hi Hi Hi on ponnekas voimarokki, myös sensuroitu tsipale aikoinaan: In the UK, the song was banned by the BBC for its sexually suggestive lyrical content.^[4] The BBC also assumed that the title phrase, "We're gonna get hi, hi, hi" was a drug reference.(Wikipedia)

C'Moon on reggaevoittoinen helppo tsipale, mutta charmantti ja ihanasti keinahteleva. Maccaran lauluntekotaidon pakottomia tuloksia.

Paulin soolosinkkuja on tullut hommattua aikamoinen kasa, ihan seitkytluvun alusta ysärille asti. Banjosilmä on hellinyt fanejaan kautta vuosien hyvillä b-puolillaan...ja isoa osaa niistä ei löydy mistään suoratoistopalvelusta. (Haluan väittää)

Myös Beatlesin sinkkuja on alkanut uimaan luokseni ison...tai pienen meren tuolta puolelta. Eikä nekään ihan maltaita maksa. Huomionarvioista on se, että useat hyvin kuluneelta näyttävät sinkut saattavat soida jumalaisella soundilla. Ennen osattiin kaivertaa levyjä. 

Syväsukellus 8raidan levykellariin

On talvea, on lunta, on levymatkailijan keskeytymätöntä unta. Kaukana ovat ajat vierailuista Euroopan levykauppoihin, sukellukset nuhjuisten levymajojen kellaritiloihin, kostuneen kartongin alati viekoitteleva tuoksu, lupaus kätketystä menneestä, muutaman euron raadellusta aarteesta, hiirenkorvilla olevasta levykäisestä, esineestä, joka on vaihtanut omistajaa kuin paitaa, tai lepäillyt vuosikymmeniä keski-eurooppalaisessa, hyvin vetoisessa autotallissa. 

Se on levy, jota on käytetty tuopinalusena, se jonka kansia on väännelty amatöörimaisesti, aikana ja paikassa, jolloin levyjenkeräys maailmanlaajuisesti ei ollut vielä alkanut. Tuo kartonkikääreeseen pakattu soiva muovikiekko oli pieni Ihme, se oli arjen henkinen ruisleipä, miljoonia kertoja levysoittimessa vieraillut bileiden villitsijä. Levyjä ei kerätty määrän vuoksi, vaan sen ainutlaatuisen sisällön. Musiikkiäänite antoi voimaa ja energiaa ihmisten harmaaseen arkeen. Mutta missä se levy on nyt, se kaikista kadonnein ja kulunein, aikana kun kaikki rajat ovat kiinni, levynörtit ja vielä eläköityneemmät nörtit ovat jääneet jumiin levykasojensa kanssa omalle mantereelleen.

Näitä asioita mietin, kun astuin turkulaisen 8 Raita levykaupan sisään. Tyylikäs, kansainvälinen ja tarjonnaltaan runsas levykauppa toi onton olon vatsanpohjaan. Tässä sitä oltiin, maski päällä pyörimässä, miltei täydellisessä Tukholman levykauppojen replikassa. Yläkerta on sisustettu ajatuksella ja hyvällä maulla. Levyjen esillepanoon on nähty vaivaa, sieltä täältä löytyy pieniä levylaareja, jotka pitää sisällään tarjouslevyjä ja muita tärppejä. 

Mikä parasta 8 Raidasta löytyy tarjouslevyille omistettu alakerta. Vastaavanlainen kellaritila löytyy jokaisesta hyvän maun omaavasta levykaupasta...tai kaupassa jossa yleensä on kellari. Skivbörsenilta Tukholmasta löytyy malliesimerkki runsaasta kellaritilasta. Ohessa bloggaus kys.paikasta:  http://homesickhounds.blogspot.com/2018/06/vinyylinnuohousta-tukholman.html  Turun paras levykauppa ei jää tästä paljoa jälkeen. 

Kun astelen kivisiä portaita alas, niin mieleni virittyy joka askeleella lähemmäs ostonälkää, ellei jopa levykiimaa. Boomtowin Ratsin eka kolmella eurolla. Hahaa. Tästä se alkaa. Lookin after nro.2 now. Graham Parker puristaa minttiä kipinää kahdella eurolla, Tom Robinsonin moottoritie laskee yykaakoonee kera vekkulin sisäpussin. Kaikista alimmaisista laareista hiipii neljä Housemartinsin maxia osaksi levykasaani, uuh, me and farmer, like brother and collector, yes i do! Miks onkaan Pave Maijasen Maailman Tuulet unohdettu euron koriin? No nyt se lähtee kohti Lempäälää. Renaissence, paskaa mutta arvostettu progea, ostan kun halvalla saan. Hölömö.

Eikä siinä kaikki, ei todellakaan. Miksi Todd Rundgrenin Runt maksaa aina kaksi euroa, on jenkkiä ja orkkista, mutta hinta ei nouse. Ei se vaan millään. Alex Harveyn klassikko Next tyytyy euron hintaan. En väitä vastaan. Mutta, mutta, Neil Diamondin maailmanmusiikin pioneeriplatta Tap Root Manuscript löytyy laarin pohjalta. Nau. Siinä on vielä Paul McCartneyta, John  Parria ja ties mitä. Mutta tämä levynkerääjä on täydessä lennossa. Lento loppuu vasta kun kellari on nuohottu läpi. Ehkei mitään Skivbörsenlöytöjä, mutta mahtavat tunnelmat paremman puutteessa...ja Suomen parhaassa levykaupassa, Tamperelaisen Sammakan jälkeen,

Myyjä ei puhu paljoa, laskee hitaasti ja laskee väärin, minun eduksi. Se puheliaampi myyjä ei ole nyt paikalla. Minulla olisi ollut paljon kommentoitavaa, muttä tämä levykaupan sijaiselta vaikuttava tyyppi ei äidy jutulle. Ja onhan minulla maskikin päälle, näin ollen mairea hymyni ei pääse täysin oikeuksiin. Ja ostinhan parin euron kuran (laadun) lisäksi yhden täysihintaisen vinyylin, Daniel Romano's Outfitin: Okay Wow(20) livelevyn. Aivan törkeän kova paketti.

Jalkakäytävällä liukastellaa matkalla autoon. Onhan talvisempi talvi ja onhan mukavampi kuunnella levyjä kotona livekeikkoja odotellessa. Sanottiinhan uutisissa toissapäivänä, että vinyylien myynti on kasvanut koronan aikana huomattavasti, se on siirtymässä marginaalista kohti valtavirtaa. Voe mahoton, sanon minä ja tuumailen, että pitäisiköhän lakata häpeilemästä tätä pitkäkestoista harrastustani. Se nyt vaan on niin, että muovi on ikuista. Valitettavasti ja onneksi. Ja tässäpä vielä lauantaisen levykiimani soittolista, josta löytyy levyt joista en kertonut mitään, Osmondsit, CCR:t ja Kiril Babitzinit.

https://open.spotify.com/playlist/0uCEndPJsyf0i3jN2lGx1d?si=mUzA1ldxRUGy3oJdAbuOiA

Erään paketin tarina

Viime syyskuussa keräilin discogsin kautta makean levykasan Briteistä. Halpaa singlelevyä kera halppisälpyköiden. Maittavan puoleinen (ja halpa) levykasa paketoitui ja otti vauhtia kohti Suomea. Tietoisuus toistakymmentä kiloa painavasta levypaketista piristi kummasti syksyn pimeydessä.

Tuli lokakuu ja levyjen keräys jatkui laajalla arsenaalilla, Ranskanmaalta saapui laatuisaa muovia paketin kuukausitahtia. Myös paikalliset musakaupat ja kirpparit saivat osansa euroistani. Syssyinen brittipaketti odotti vielä vuoroansa, että saattaahan siinä mennä äkkiä se rapiat kuukausi. Jaksoin olla kärsivällinen, koska lastin hinta-laatusuhde on kohillaan.

Marraskuussa piti ihan soittaa paikalliseen postiin ja kysyä tilannetta. Selvisi, että paketti oli käynyt kotiovellani, mutta se oli palautettu takas Britteihin. Aha, kiitti vaan paikallinen posti, ette mitenkään informoineeet minua asiasta. Eihän siinä ollut kuin vajaa parisataa musiikkiäänitettä. Laitoin viestiä myös myyjälle ja hän kertoi saman asian. Paketti on tulossa takaisin kotiin. No mikäs siinä, kerta paketti palautui, jospa tilaisin vielä jotain lisää.

Joulu lähestyi ja lisätilaukseni valmistui. Vanha paketti yhdistettiin uuteen ja siitä rakentui massiivinen yli kahdenkymmenen kilon levyjötkäle. Miten sellainen pärjää pitkän matkan hyiseen Suomeen. Pitääks se pakata johonkin alumiinirasiaan, jottei mene ihan tuusan nuuskaksi karskien postimiesten käsittelyssä. Kestääkö kartonki?

Uusi vuosi vaihtui ja Brexit astui voimaan. Ikävä yllätys oli Brexitin tuoma arvonlisävero yli 22 euron lähetyksistä, että silleen. Mutta tämä pakettihan oli lähetetty jo viime vuoden puolella, niin ei pitäisi olla huolta.

EI PITÄISI OLLA HUOLTA. Mutta se huoli tuli kun uusi vuosi ja tammikuu ehti pitkälle yli puolenvälin, että jokohan se paketti olisi pian perillä? Niimpä puhelin taas kauniiseen käteen ja soitto Postin palvelunumeroon. Eipä meinannut koko pakettia löytyä vasta kun pitkällisen etsinnän ja muutaman tracking-numerotarkastuksen jälkeen. Myös ilmeni, että paketti oli lähetettu matkaan vasta tammikuussa 2021. Mitä **ttua? Nythän paukahtaa makoisat alv:vitkin päälle vai...?

Siispä yhteys levymyyjään. Kynä pysyi kohteliaana ja muutaman kuukauden odotus ei saanut nostaa pulssiani. Miksi ei saanut? Syytä olisi. Niin, olin alkanut suhtautumaan koko paketti-dilemmaan huumorilla. Katotaan nyt miten paketin käy? Selvisi, että paketti oli jäänyt jumittamaan Ranskan rajalle uudenvuoden aikaan ja palautunut taas takaisin myyjälle. MUTTA. Paketti oli nyt varmuudella matkalla minun luokse. Oih!

Entäs Brexit ja alvit? Kun paketti viimein helmikuun alussa saapui Vantaalle Postin lajittelukeskukseen, olivat tullimiehet tiukkina. Tulliselvitys piti tehdä. Niimpä alkoi soittelu ja sähköposteilu tullin ja postin työntekijöiden kanssa. Aika pitkään sain vakuutella ja todentaa, että tämä tilaus oli tehty jo viime vuonna. Viimein perustelu meni läpi ja paketti otti vauhtia Vantaalta kohti Lempäälän Kuljun Kartanon Postipistettä.

Oli kaunis aurinkoinen talvipäivä, vietin etätyöpäivää kotona ja ajattelin, että ehdin ennen seuraavaa palaveria käydä hiihtämässä. Sivakoinnin aikana postiauto oli käynyt ovellani paketin kanssa. ÄÄH. Ethän paketti karkaa taas takaisin britteihin, kerkesi jo sieluni parahtaa. Ei nyt sentään. Tällä kertaa Postin työntekijä oli muistanut jättää minulle ilmoituksen paketista, toisin kuin viime kerralla. Jotain on opittu. Kiitos Posti. (vaimeasti)

Siinä kun se kahdenkymmenenkolmen kilon levypaketti retkotti kuhmuisena ja reunoiltaan repsottavana olohuoneen matolla. Oli pakko vähän nielaista ja piirtää mustalla tussilla ruksi paketin kylkeen. Se on nyt tässä helmikuussa herran vuonna 2021. Kyllä tätä on jo odotettu ja aivan tarpeettomasti aikaa ja ajatusenergiaa uhrattu tämän matkan eteen.

Minut valtasi lapsenomainen innostus. Tämä oli enemmän kuin jouluaatto, tämä oli levynkerääjän hullut päivät, totaalinen sekoaminen pienten ja vähän isompien muovipyörylöiden edessä. Voe poikaa, voi pientä innokasta. Sellainen sain taas olla, ainakin tämän yhden iltapäivän verran.

Paketti piti sisällään liki kolmesataa musiikkiäänitettä, enimmäkseen singlelevyjä, mutta myös puolisen sataa lp-levyä. Kyllä poika on tyytyväinen, niin on nyt hymyssä tämän pullapojan naama. Voisi kuvitella, että tästä saisi hyvää savikiekkomateriaalia metsästykseen, sillä kuka nyt jaksaa sinkkuja kuunnella. Kuuntele yksi biisi ja käännä puoli. Niin, minä jaksan, olenhan levynkerääjä, musiikin rakastaja sen kaikissa aineellisissa ja aineettomissa muodoissa. Sinkkulevy on useimman klassikkokappaleen se ensimmäinen musiikkiformaatti.

Mutta kolmesataa levyä? Kamoon! Niin, bisneksellisistä ulottuvuuksista en vielä maininnut mitään. Kun aikansa kerää levyjä, niin sitä oppii aika paljon mitä levystä kannattaa maksaa ja millä hinnalla  sen saa eteenpäin. Väitän vakavalla naamalla, että käytettyjen levyjen myynti on kannattavampaa kuin  polttopuiden myynti. Mutta eipä bisneksistä sen enempää, pidetään nämä levyjen etsimisen ja jälleenmyynnin keinot salassa. Ne julkaistaan niksit joskus vaikka opaskirjan muodossa: "Miten laitan parin euron muovikuran lihoiksi?". Ja kyllähän puunmyyjiäkin tarvitaan, varsinkin tällaisena pakkastalvena. 

Loppuun jaan teille vielä kolmenkymmenen kappaleen soittolistan levylähetyksestäni. Helmiä ja huteja, enimmäkseen kasaria, soulia, muutama harvinaisuus ja ne ikuiset korvamadot. Tässä kohtaa kiitän myös sinua, että jaksoit lukea tänne asti. Väitän, että levyjenkeräys on jatkuvaa matkantekoa, se on nostalgiaa, se on vaikuttumista, se on ilmiselviä valintoja, se on myös aikaa pois monelta muulta tärkeältä tekemiseltä mutta se jaksaa innostaa, koska aina uuden kulman takaa voi pilkistää vanha nuhjuinen laatikko täynnä parin euron muovikuraa...siis muoviaarteita. 

https://open.spotify.com/playlist/5MdCyjuHlksKddWKUWHKle?si=OAp6rY3ERv-D8KCmNidEkg