On keskiviikkoilta
ja tunnollinen työläinen jäisi kotiin suorittamaan arjen velvollisuuksiaan. Mutta
tälläisen rokkiin kallellaan olevan nuuskamuikkuisen tie kävi kuitenkin rokkikeikalle
Helsingin Kulttuuritalolle. Hyvä, että kävi. Vaikka nipistinkin leijonanosan yöunistani, niin vastapainoksi sain hyvää rokkienergiaa, jolla jaksetaan taas viikkoja eteenpäin.
Mike Scottin luotsaamaa Waterboysia en ole aiemmin nähnyt elävänä. Edellisen ja ainoan kerran bändi on vieraillut Suomessa vuonna 1989. Tuosta Turun Ruisrockin keikasta Mike Scottilla olikin varastossa makoisa tarina keikan jatkoista, jotka johtivat monien käänteiden jälkeen suomalaiseen yöklubiin joka oli täynnä alastomia ihmisiä. Loppujen lopuksi tämä paikka paljastui saunaksi.
Keikka alkoi parin vuoden takaisen Where The Action Is (19) albumin nimikappaleella. Tuota terhakkaa aloitusta seurasi Dream harder (93) levyn väkevä Glastonbury Song. Sen sijaan How Long Will I Love You oli taas toinen ysäripoiminta, siivu akustisvoittoiselta Room To Roamilta (90) jolta olisi voinut kuulla enemmänkin biisejä. Kaikkinensa tämä Waterboysin herkempi osasto oli tällä keikalla vähemmistössä.
Kulttuuritalolla Scottin tukena toimi mainio bändi. Mike Scott on bändin ainoa alkuperäisjäsen. Vuosien varrella moneen otteeseen vaihtuneen kokoonpanon nykyversio oli kyllä mainio. Huomio kiinnittyi etenkin toiseen urkuriin, joka soitti ajoittain sellaista pianon ja kitaran näköistä laitetta. Tämä valkohapsinen kaveri liikehti varsin villisti sekä lavalla, että urkujensa takana. Maestro Scott soitti itse kitaraa ja varsin mainiosti. Bändin dynamiikka toimi erinomaisesti ja useat kappaleet venyivät levytysversiota pidemmiksi, keskinäisen svengin juhlaksi.
En välttämättä odottanut näin väkevää keikkaa. Mike Scottin ilmaisussa ei ollut minkäänlaista epäröintiä. Laulut tulivat ulos vahvan preesensin saattelemana. Vuosikymmenien rutiini oli hionut Scottin lavailmaisun sataprosenttisen varmaksi. Heikkoja esityksiä en löytänyt keikalta, ehkä Glastonbury Songissa oli jotain epävireisyyttä, joka korjaantui biisin loppuun mennessä.
Huippukohtia löytyi useita, kuten Scottin noustessa pianon ääreen ja vapauttaessa vanhan klassikkonsa Girl Called Johnnyn. Tätä seurasi hitaasti kasvanut, suorastaan eeppiseksi yltynyt This Is The Sea, jonka sanoma tuli läpi, vaikka lyriikan kaikkia kohtia en kuullutkaan. Kerta kaikkiaan väkevä esitys.
Nashville, Tennessee oli yllättävä, mutta nautittava veto Out Of All This Blue (17) tupla-albumilta. Kappaletta edelsi mainio tarina siitä, kuinka Scott oli tutustunut tähän valkohapsiseen urkuriin yhteisellä automatkalla, jossa puheeksi oli tullut musiikilliset mieltymykset. Urkuri ei suinkaan pitänyt Springsteenistä tai Dylanista, huulilta tuli vain yksi sana: Kiss!
Waterboysin keikka oli jaettu kahteen settiin. Molemmat setit olivat reilun tunnin mittaisia. Ensimmäisen setin loppupuolella kuultiin Scottin soololevyltä löytyvä Edinburgh Castle ja jälleen erittäin väkevä esitys This Is The Sean (85) yhdestä avainraidasta The Pan Within. Scottin epämääräinen Pan-jumalan palvonta aikoinaan alkoi tämän kappaleen myötä. Jatko-osa löytyi Dream Harderin (93) sisarbiisistä Return Of The Pan. Kyse on jonkinlaisesta antautumisesta elämän ja hengen nautinnoille. Sitä antautumiseen kehottamista löytyi koko keikan mittakaavassa varsin paljon. Jokin spirituaalinen ydin liittyy juuri tähän. Antaudu elämälle, sen hengelliselle osiolle, joka ei ole välttämättä uskonnollista, mutta auttaa sinua löytämään itsensä. Nojjoo, musiikki itsessään oli sen verran väkevää, että se kyllä johdatti meidät monenmoisien elämäntotuuksien äärelle.
Jotta kerkesin kuulla toisenkin setin kokonaan, jouduin lykkäämään tunnilla junan lähtöaikaa takas Lempäälään. Tästäkin huolimatta vihoviimeinen kappale, legendaarinen The Whole Of The Moon jäi kuulematta. Tämä Scottin tunnetuin kappale joka myös tavallaan määrittelee koko bändin ja on ollut vuosikymmeniä myös omassa aivolohkossani pyörinyt elämisen ja ihmissuhteiden tiivistelmä: I saw the crescent, you saw the whole of the moon.
Kulttuuritalo oli myyty vain puolilleen ja se ehkä ei innosta bändiä tulemaan Suomeen uudelleen. Kuulopuheiden mukaan keikkaa oli mainostettu varsin huonosti. Minkäänlaista etukäteishehkutusta keikasta en löytänyt edes bändin omilta face-sivuilta. Harmi, sillä kyseessä oli kirkkaasti paras ulkomaan keikka vuosikausiin jossa olen ollut. Mielestäni bändiä on hankalahko markkinoida ihmisille. Sanoisin, että menkää, kokeilkaa ja kuunnelkaa. Tämä pari vuotta sitten koostamani soittolista voisi olla mahdollinen käyntikortti The Waterboysin musiikkiin:
Harmittaa kun Pimeys hajosi. Kahden vahvan biisintekijän Joel Mäkisen ja Pekka Nisun bändi teki noin kymmenen vuoden urallaan neljä laadukasta albumia. Sekä Mäkinen, että Nisu vastasivat levyn biiseistä 50/50.
Molemmat lauluntekijät luovat luonnollisesti soolouraa. Joel Mäkinen, tai taiteilijanimeltään Joel Herttua kerkesi ekaksi julkaista oman sinkun, mutta nyt Nisu täräyttää kehiin kokopitkän, kahdeksan biisin kokonaisuuden nimeltään: Papillon (21).
Tervehdin aina ilolla kun julkaistaan uutta suomenkielistä rokkia. Pekka Nisun soolo on aika perinteinen kitararock-levy, joka ei säästy vaikutteilta. Vähän loukkaannuin kun luin Soundista levystä tehdyn kolmen tähden arvion. Ei tää voi olla mikään kolmen tähden levy, tää on ainakin vahva neljän tähden levy. Vaan onko?
Harmikseni levystä ei julkaistu mitään fyysistä äänitettä, se jaettiin suoratoistopalveluissa ja sen pystyy lataamaan bandcampista. En paljon empinyt, vaan latasin ilolla tuon kokonaiset 8 euroa maksaneen levyn Bandcampista. Vanhan liiton miehenä luonnollisesti poltin levyn tyhjälle cd:lle. Ompahan jotain fyysistä formaattia.
Entäs sisältö? Avauskappale Soihtu etenee kiihkeän sanatulvan saattelemana, kaikki koronavuoden tuska sylkäistään ulos. Kohta Siellä jatkaa samaa teemaa ja lupailee parempaa kevättä. Levyn ns. ensisinkku Vapaa Maa poppaa kivasti. Biisi olisi sopinut ihan hyvin mille tahansa Pimeyden albumille. Jonkun syksy, jonkun kevät on varsin hitikäs ralli. Levyn parhaimmistoa, myös lyyrisesti. Nisun lyriikat eivät kurkoittele liian korkealle, mennään aika perustasolla, sydämen ja toivon asioissa, ollaan parempaa huomista etsimässä. Ehkä välillä toivoisi lyyriseen otteeseen hivenen omaperäisempiä kielikuvia.
Dynamo voi olla oodi naiselle tai Turkulaiselle rock-klubille. Uskon, että molemmille. Kaks ja puoliminuuttinen 16 on mainio nuoruusmuistelo ja napakka rokki. Yhtälailla koko levy rokkaa hyvällä energialla, suorastaan intohimoisella otteella. Sä oot siinä on kaunis, mutta aika tavanomainen balladi. Levyn päättää erittäin springsteenimäinen "isobiisi", yli seitsemän minuuttia pitkä Suomen Kesä, osat 1 & 2. Biisi on häpeämättömän kliseisistä bruce-elementeistä huolimatta levyn Se biisi. Biisiä kuunnellessa voi palauttaa mieleensä nuoruuden ja Ruisrockin rantalavan, jopa tällainen vanha patukin.
Käsissä ei ole ihan mestariteos, mutta oikein nautittava kesäinen rocklevy. Tämän tyylistä suomirokkia toivoisi syntyvän enemmänkin. En siis uskalla sanoa, että neljän tähden levy, mutta aika lähellä sitä ollaan.
Ilmestyikö tämä levy kymmenen vuotta liian myöhään? Skottilaisen Glasvegasin spectoriaaninen pop/rock oli huipussaan debyytilla: Glasvegas(08). Bändi ponnahti hetkessä tuon ajan musapiirien suosikiksi, melodramaattisen popin kaanoniin, aina Curesta, Weeping Willowsin ja Broder Danieliin kautta tähän päivään. Glasvegasin debyytti tihkui nuoruuden himoa ja epätoivoa. Se oli relevantti levy tuossa ajassa, mutta nyt tuttu seuralainen kahden euron cd-laarissa. Niin, tuo oli vielä aikaa jolloin fyysinen äänite piti pintansa. Ihmiset ostivat vielä hetken cd-levyjä.
Glasvegas tiristi debyytin jälkeen kaksi kelvollista levyä: Euphoric Heatbreak (11) ja Later...When the TV Turns to Static (13), joista jälkimmäinen vaipui liki täysin unholaan. Muistatko tuota levyä? Pian tämän jälkeen yhtye itsessään alkoi hiipua, ainakin julkaisurintamalta. Meni vuosia, melkein vuosikymmen ennen kuin laulaja James Allan ja kumppanit saivat valmiiksi neljännen levynsä, nyt keväällä ilmestyneen albumin: Godspeed (21).
Miltä levy maistuu? Olen kuunnellut levyä jo jonkin aikaa. 38 minuutin mittainen kokonaisuus sopii mainiosti esimerkiksi juoksulenkin yhteyteen. Romanttisuus on edelleen läsnä ja James Allanin mökeltävä lauluilmaisu on säilyttänyt charminsa. Äkkiseltään levyltä nousee esiin kolme vahvaa kappaletta, jo viime vuonna ensikasteen saanut tuleva Glasvegas-klassikko Keep Me a Space, joka täyttää kaikki ylevän melodramaattisen popin kriteerit. Hidas My Body Is a Glasshouse on myös vahvaa tekoa, surua ja sydänverta, saarivaltion ihmisen urbaania tuskaa. Shake the Cage on runonlausuntaan perustuva hypnoottinen esitys, jonka tenho kasvaa hienosti kappaleen lopussa. Loppuaines levystä on samaa tunnistettavaa Glasvegas-soundia. Tässä yhtye on on onnistunut, se on löytänyt oman tunnistettavan tyylinsä.
Mietin, että onko tällaisella vanhan ajan surullisella pop/rockilla mitään tekoa tässä ajassa? Festareille ei pääse, ei edes klubikeikoilla. Resonoiko James Allanin musiikki tämän ajan kanssa? Ehkä se resonoi. Tämäkin aika on täynnä surua, turhautumista, patoutunutta energia, juuri sellaista mitä tihkuu Glasvegasin uuden levyn alta, vaikka tämän levyn vaikuttimena tuskin on ollut korona. Käsittääkseni tämän levyn matsku on ollut kasassa jo vuosikausia.
Olen nähnyt Glasvegasin yhden kerran livenä, vuonna 2009 Ruisrockissa. Keikka oli napakymppi. Puhdasta spectoriaanista post/punk-äänivallia. Seuraavasta Glasvegas-keikasta en näinä aikoina uskalla unelmoida, mutta kenties se voisi joskus olla mahdollista.
Ehkäpä juuri neljän vuoden välein tämä karhea miesääni läpäisee heikon suojaukseni, pyytää tulla rintakehääni möyrimään, karhealla tavalla tarinoita kertomaan. Ääni lienee yksi rokin persoonallisimmista tai toisesta näkökulmasta tarkastellen: vain yksi rokin multakurkuista. Kutsuivat häntä aikoinaan punkin kummisedäksi, debyyttialbumin Howlin Wind(76) aikoihin puhuttiin suuresta lupauksesta, joka lunastikin odotukset, ainakin omassa mittakaavassa, omassa ajassaan.
Elettiin 70-luvun loppupuolta, Graham Parker & The Rumour oli yksi uuden aallon kovimpia nimiä, kevyesti samassa uskottavuuskategoriassa The Clashin, Elvis Costellon tai vaikkapa Nick Lowen kanssa. Parker bändeineen teki puolenkymmentä tiukkaa albumia. Debyytti Howlin Wind(76) oli hyvä käyntikortti aiheeseen, kakkonen Heat Treatment(76) tiivisti tunnelmaa ja lisäsi soppaan soulahtavia sävyjä. Stick To Me(77) oli uuden aallon torvisävytteisen rokin juhlaa, vaikkakin Parker on myöhemmin paljastanut, että alkuperäiset (ja paremmat) nauhat tuhoutuivat ja levy piti äänittää uudestaan muutamassa päivässä vauhdikkaaksi tunnetun tuottajansa Nick Lowen kanssa.
Vuosikymmen huipentui rätväkkääseen livealbumiin Parkerilla(78) ja erinomaiseen Squeezing out of Sparks(79) studioalbumiin. Vuonna 1979 Graham Parker & The Rumour oli myös yksi Ruisrokin pääesiintyjistä. Kuka lienee muistaa noista ajoista tai tuosta keikasta mitään? Paikallaolijat ilmoittautukaa! Käsittääkseni Graham Parker ei ole muulloin Suomessa esiintynyt. Tämä biisi tiivisti tuon ajan Graham Parker & The Rumourin huikean energian ja asenteen: ”Hey Lord don’t ask me Questions”
Itse löysin Graham Parkerin vuonna 1989, jolloin nauhoitin Rockradiosta Parkerin karhean livetulkinnan kappaleesta: You Can’t Be Too Strong. Ihastuminen oli välitöntä. Jälleen yksi uusi rokin ääni, niin karhea, niin todellinen, multaisempi ja terävämpi versio Springsteenista(myös lyriikkapuolella?). Tuttavuus johti erinomaiseen livetallenteeseen Live! Alone in America(89) jolta em. kappalekin löytyi.
Parkerin ja Rumourin teiden erkaannuttua 80-luvun alussa, artisti itse jatkoi soololevyjen tekemistä. Syntyi kolme epätasaista ja tuotannolla pilattua albumia: Another Grey Area(81), The Real Makaw(83) ja Steady Nerves(85). Hyviä biisejä löytyi jokaiselta levyltä, mutta tuotantopuolella epäonnistuttiin raskaasti. Niin, toisaalta voidaan kysyä välttikö kukaan artisti noina aikoina kasarisoundia ja koneiden ylivaltaa?
Heräsin Parkerin musiikkiin hänen toisen ”kultakauden” alkuvaiheessa. Edellä mainittua livealbumia edelsi Parkerin juurekas paluualbumi: Mona Lisa’s Sister(88). Ilmaisu oli tiiviimpää, oli palattu perinteiseen singer/songwriter - ilmaisuun, kaikki turha oli kuorittu pois. Ratkaisu oli toimiva, sillä Mona Lisa’s Sister kuulostaa edelleen erinomaisen hyvältä ja luontevalta albumilta. Seuraava levy Human Soul(89) piti hyvin alkanutta tasoa yllä ja toi mukaan uusia sävyjä muun muassa soulista. Tähän omasta mielestäni Graham Parkerin luomisvoimaltaan parhaaseen kauteen sisältyvät vielä albumit: Struck By Lightning(91), Burning Questions(92) ja 12 Haunted Episodes(95). Jokainen näistä albumeista on minulle rakas ja jokaisesta niistä voisi kirjoittaa oman blogijuttunsa. Parkerin toista kultakautta löytyy niukalti Youtubesta, jotain kuitenkin, tämä kappale löytyy Human Soulilta:
Parkerin ura on jatkunut näihin päiviin asti. Ihan päteviä, välillä miltei erinomaisia albumeja on tipahdellut tasaiseen tahtiin. Tuoreimman studioalbumin Imaginary Television(10) hommasin taas vaihteeksi vinyyliversiona. Viimeisimmän tiedon mukaan Graham Parker & The Rumour olisi julkaisemassa tämän vuoden aikana paluualbumin Three Chords Good.
Aktiivisena levynkerääjänä olen tehnyt myös sen huomion, että Parkerin vinyyliajan tuotantoa on varsin hyvin saatavilla divareissa ja kirpputoreillla. Välillä ihan pahaa tekee kun näkee esmes em. Mona Lisa’s Sisterin parilla ekellä kirpparilla. Myös alkupään Rumour-albumeja on hyvin tarjolla ja muutaman euron poiskantohintaan. Viikonloppuna löysin Turun Manhattanilta liki soittamattoman vinyyliversion albumista: Burning Questions(92) kahdella eurolla, samaan laariin jäi muun muuassa em. Mona Lisa's Sister. Herätkää siis ihmiset, tämä artisti voi olla mahdollisuus?
Niistä laseista vielä, Parker ei ole juurikaan silmiään vilautellut julkisuudessa. Niin, kuka tämä aurinkolasivillityksen aloitti? Bono se ei ainakaan ollut, veikkaisin että Orbisonin Roy?
Parkerhan on tehnyt myös liudan erinomaisia cover-versioita. Paras lienee The Whon Substitute(löytyy Burning Questions-levyn bonusbiisinä), mutta ei tämäkään Marley - versionti pöllömpi ole:
