lauantai 26. syyskuuta 2020

Hoodoo Gurus - Blow Your Cool!

Oletko nähnyt tämän levynkannen jossain? Ehkä kirpparilla kahden euron laarissa. Vähän Simple Mindsin tai Duran Duranin suuntaan mielleyhtymiä tuova kansi. Jotain tyypillistä kasarishittiä, levyjä joita pyörii kolmetoista tusinassa.

Musiikkimaku on ihmeellinen asia ja musiikin arvostus myös. Ramones, Iggy Pop, Prince tai vaikkapa Lou Reed ovat nimiä joista maksetaan. Tällainen nobody Hoodoo Gurus putoaa iskevän pop/rockin tyhjiöön, kukaan ei tiedä ja jos tietääkin, niin platat on jo siististi hyllyssä.

Mennään aikaan ennen ysärin poppaavia punkbändejä, kuten Greenday tai Offspring. Hoodoo Gurus teki kaiken vain aiemmin ja tyylikkäämmin. Toisaalta on epäkunnioittavaa verrata tätä Australian helmeä noihin höttöisiin tusinarokkaajiin. No jopas.

Olenko nyt sanomassa, että Hoodoo Gurusin Blow Your Cool(87) ansaitsee korskeamman hintalapun kuin kaksi euroa? Kyllä olen sanomassa. Tämä on ainakin seitsemän euron levy, sisällöltään ehkä jopa kympin platta. Mutta tämä sattuu olemaan se bändin levy jolle povattiin läpimurtoa ja painosmäärät olivat todennäköisesti suuremmat kuin muilla bändin levyillä.

Tämä bändin kolmas levy levy sai hyvät arviot aikanaan ja poiki listahitin What's My Scene? Australian listahitin. Dave Faulknerin johtamaa yhtyettä yritettiin sysätä vähän samalle menestyksen tielle kuin INXS:siä. Edelliset platat Stoneage Romeos(84) ja Mars Need Guitars!(85) saavat levymyyjäisissä arvokkaamman hintalapun, kuten tätä seuraavat Magnum Cum Louder(89) ja Kinky(91).

Myönnän, että tämä on kahdes tai kolmas versio levystä jonka omistan. Periaatteeni on, että aina kun mielestäni pätevä rokkiplatta tulee vastaan perin euron laarissa, niin kerään sen talteen. Epäilet, että tuolla miehellä mahtaa olla paljon levyjä ja niiden kaksoiskappaleita. Olet aivan oikeassa. Haluaisitko yhden niistä? Vaikka tämän räyhäkkäästi rokkaavan levyn, jossa on myös svengaavia suvantokohtia. Tältä se kuulostaa:



sunnuntai 20. syyskuuta 2020

The Flaming Lips - American Head

Wayne Coynen ja kumppaneiden julkaisutahti on ollut viime vuosina kiitettävää tasoa. Viime vuonna ilmestyi koherentti teema-albumi: King's Mouth(19) ja pari vuotta sitten happoisa Oczy Mlody(17). The Flaming Lipsin kohdalla termi: "happoisa" kertoo enemmän musiikista kuin elintavoista. Näin haluan uskoa, vaikka vuoden 2007 Ruisrockin elämyksellinen keikka liputti sen puolesta, että jotain alkoholia arvaamattomampaa oli tullut nautittua. Tuolla keikalla laulaja Wayne Coynen välispiikit olivat surrealistisen pitkiä ja itse musiikki meinasi jäädä sivuosaan. Muistaakseni tuota keikkaa ylistettiin monissa suomalaisissa musiikkimedioissa. Itselleni keikka oli pettymys. Soft Bulletin (99), Yoshmini Battles the Pink Robots (12) ja etenkin At War with the Mystics (06) olivat olleet tuolloin tehosoitossa. Mutta leväperäinen ja tekotaiteellisen oloinen keikka veti maton alta useaksi vuodeksi.

Näinä päivinä The Flaming Lips on vähän samassa keski-ikäisyyden suvannossa kuin edellisessä jutussa esille nostamani Beck. Musiikki on edelleen hyvää, vaan onko se enää tätä päivää? Nuoremmat ovat ajaneet jo ohitse. Alati niin kokeellinen Flaming Lips onkin nykyisin arvattavaa musiikkia. Muoto on jo tuttu. Herkät happoisat balladit, Coynen sydäntä särkevä vaikerrus tyyliin: "mother i died tonight" ja sitten ambulanssit taas ujeltaa. Tää kikka jo tunnetaan liian hyvin.

Mutta arvattavalla musiikillakin on arvonsa. Myös iso osa minusta väittää edelleen, että Flaming Lips kulkee pelottomia luovuuden reittejä. Biisit ovat tutunoloisia, mutta jotain uutta ja jännää niistä löytyy. Ne eivät tunnu mitenkään tyhjänpäiväisiltä. Se on sentään jotain.

Entä uusin levy: American Head. Sana "Amerikka" melkein missä tahansa yhteydessä herättää nykyisin ison tai pienen kuvotuksen tunteen, sillä viimeiset neljä vuotta tämä valtio on tehnyt kaikkensa tehdäkseen itsestä maailman ykkösinhokkivaltion. Ja he ovat onnistuneet siinä aika hyvin. Ainut hyvä mitä Amerikasta tulee nykyisin on musiikki. Voisin jopa näin yksiulotteisesti todeta. Ei valtion historiallista arvoa kiistä kukaan, mutta nyt näinä porkkananvärisinä vuosina on menty monta askelta taaksepäin.

American Head tuntuu olevan sittenkin jotain muuta kuin poliittinen kannanotto, kaunis ja nostalginen, henkilökohtainenkin. Musiikilliselta maailmaltaan lähellä esimerkiksi Neil Youngia ja Beatlesia. Bändin omina verrokkialbumina ovat nämä edellä mainitut menestyksekkäät Soft Bulletin ja Yoshimi.  

Levy alkaa hypnoottisella Will You Return/When You Come Down biisillä. Tunnelma pysyy kakkosbiisillä Watching The Lightbugs Glow hyvänä, etenkin kun vokaalitontin hoitaa naislaulaja. Mukavaa vaihtelua. Jo kesällä julkaistu Flowers on Neptune 6 on kehittynyt kuukausien myötä jo pieneksi klassikkoksi. Kappaleen videossa Coyne kääriytyy Amerikan lippuun ja kävelee pallon sisällä läpi ympärillä roihuavien tulipalojen.

Joillakin bändin aiemmilla levyillä tunnelmat vaihtuvat vähän liiankin veitsellä leikaten, mutta uuden levyn yleistunnelma on mukavan rauhallinen, jopa lohduttava. Olisiko Wayne Coynen isäksi tulo hyvin kypsällä iällä (58v) tuonut oman pehmeän sävyn musiikkiin?

Levyn loppupuolelta erottuu merkittävä biisikaksikko Mother Please Don't Be Sad ja When We Die When We're High jotka sulautuvat kuin yhdeksi samaksi biisiksi. Tässä on sitä aiemmin kritisoimaani tuttuutta, sydänsärkevä tarina ja ambulanssin pillit taustalla. Mutta väliäkö tuolla, jos kappaleet toimivat. Kyllä ne toimivat.

Aionko ostaa tämän levyn? Se on hyvä kysymys näinä päivinä. Alati kriittisemmin arvioin, että ostanko sen liki neljäkymmentä euroa maksavat vinyylin täkäläisestä levykaupasta vai tilaanko puolet halvemmalla Amazonilta. Siihen asti tyydyn kuuntelemaan Spotikkaa, mutta koko ajan tietäen sen, että levy aukeaa kunnolla vasta sitten kun se on fyysisenä äänitteenä hallussani. 

Ennen kuin teen lopullisen ostopäätökseni, voin vaikka katsoa näitä bändin kiinnostavia videoita.






s kappale 

sunnuntai 13. syyskuuta 2020

Beck - Hyperspace

Uutuuslevyt hukkuvat helposti aikaan ja unohtuvat aivan liian nopeasti. Jos levyjä edes jaksetaan julkaista. Ai se julkaisi levyn? No milloin? Ai vuosi sitten. Jota kuinkin näin myös viime vuonna ilmestyneen Beckin Hyperspacen (19) kohdalla. Ei ole ollut vähään aikaan minkäänlaisia odotusarvoja kyseisen herra Beck Hansenin musiikin suhteen. Edellinen Colors (17) meni vähän ohi. Rytmikäs ja viimeisen päälle tuunattu tanssilevy ei puhutellut riittävästi, vaikka sisälsi puhtaan Beck-klassikon: Dreams. Kun taas tätä levyä edeltänyt Morning Phase (14) oli paluuta hyvään ja folkahtavaan suuntaan, jonka lähin verrokki on artistin aikaisempi mestariteos: Sea Change (02). Joka on myös itselleni SE Beck-levy.

Kaikkinensa Beck Hansenin jo kolme vuosikymmentä kestänyt monipuolinen musiikkiura on tarjonnut tällekin kuulijalle lukuisia ilon hetkiä. Paitsi, että mies ja hänen musiikkinsa meinasi kokonaan unohtua viime vuosina.

Tuli kesä ja tuli yksi kirjastokäynti. Musiikkiosaston laarissa pilkisti Beckin uusin levy Hyperspace (19). Noh, annetaan mahdollisuus, ajattelin. Niinhän siinä kävi, kuten useinkin näissä blogijutuissa, että puolihuolimaton autosoittelu paljasti tämän levyn potentiaalin. Täydellinen loppukesän levy, vähän surumielinen, mutta täynnä kuuntelujen myötä kasvavia biisillisiä koukkuja.

Beck, tämä 2000-luvun Bowie, kalpea ja taiteellinen hahmo viitassaan, joka ei kaihda riskejä, mutta tekee kaiken omalla tunnistettavalla tyylillään. Niin tälläkin kertaa. Ostan tämän levyn.

Loppuun kaksi oleellista näytettä tältä hienolta levyltä. Helposti jää näkemättä artistin videot, kuten tämäkin puhutteleva:


Ja mieshän ei ole juuriaan unohtanut:

     




torstai 10. syyskuuta 2020

Boss is Back Back Back!

Miksi kolme kertaa "back"? Noh, näitä heilurimaisia comebackeja riittää, joka vuosi ja vuosikymmen jokin rokkikukkonen ponnistaa syvästä matalasta ja tekee vielä yhden sirkustempun. Niin Brucekin, tuo surullinen rodeotähti, kuivahtanut Cowboy ilmastonmuutoksen vastaisessa mainoksessa. Ikää pitää olla mielellään 70 tai yli, jotta jotain tapahtuu ja jotta maailma uskoo. Muutos on tulossa, tämä on kirje sinulle eksynyt kansalainen tai kosmopoliitti. On se kirje. Väsynyt sellainen.

Olen vähän ilkeä idoliani kohtaan. Ei saa pilkata jos on vanha. Itsekin olen, kiivaasti vanhenemassa. Mutta en voi sille mitään, että viimevuotinen, ensivaikutelmaltaan oikein mukava soolotyö: Western Stars (19) haukotuttaa, puhumattakaan tästä uudesta E Street Bandin kanssa tehdystä veisusta. En yksinkertaisesti halua kuulla väsynyttä Brucea, haluan takaisin sen intohimoisen, tunnevoimaltaan ylivertaisen preeriasuden. Mutta täytyykö vanhan suden vielä osata ulvaista niskakarvoja värisyttävällä tavalla. Eikai, jos eläkeikäkin on ylitetty. Miksi vaatia sitä nuoruuden epätoivoa ja vimmaa, tai edes aikuisuuden räjähtävää vimmaa. 

Jos sitä vimmaa ei enää olekaan. Vanhat rokkarit ovat vaan jatkoajalla ammattiaan harjoittamassa. Miksi edes vaatia jotain elämää suurempaa? Entäs Dylan, Cohen, Bowie, kaikki nämä massiiviset joutsenlaulut. Eikö niissä ole muka vimmaa? Kyllä vanhassakin on voimaa ja järisyttävän suurta karismaa.

Mutta Bruce ei ole löytänyt itsestään sitä viimeisen suoran vaikuttavaa voimaa, joka tulee antamisen, ei yrittämisen kautta. Hän pyristelee ja yrittää olla edelleen suuria massoja liikuttava maskuliininen rockvoima. Kuulen vastalauseen: - Mutta hän on se. Hän saa olla se vavahteleva pappa lavalla, joka saa aallon vielä liikkeelle. Niin. Toivottavasti hän ei yritä sitä seuraavalla kiertueella, pelkään että se ei enää toimi. Onhan Brucella toki soolotyönsä ja kiertueensa, jossa hän pärjää vallan mainiosti omillaan.

Hämmästelen itsekin Bruce-kritiikkiäni, sillä tämä papparainen on suurimpia esikuviani ja useat hänen levyt ja biisit ovat elämäni soundtrackin kärkisijoilla. Mutta miksi nyt ei Boss maistu? Kyse on aidosta pettymyksestä, sillä tämän lokakuussa ilmestyvän albumin Letter To You (20) nimikappale ei väräytä mitään minussa. Ei sitten mitään. Maistuu ylijäämäkappaleelta, kuin sähköistetty versio jostain Western Starsin biisistä. Ennen kaikkea E Street Band soittaa todella valjusti, MISSÄ ON INTOHIMO? Huudan ja päädyn soittamaan Spotikasta Riverin ylijäämäbiisejä.

Mutta kun katson ensi kertaa tämän videon, niin yllättäen liikutun. Kaikki nuo ikääntyneet sankarini, miten rehellisiä he ovatkaan omissa elämän juomuissaan. En voi, enkä halua vihata heitä...koska he ovat vuosikymmenien ajan kohentaneet omaa elämänlaatua tähtitieteellisellä tavalla(jos pikkaisen liioitellaan). Ja onhan tuo biisi...

Ehkä tuleva levy onkin erityinen? Toivon. Ainakin biisilistasta löytyy parikin herran alkuaikojen levyttämätöntä kappaletta, kuten If I Was The Priest ja Song For Orphans. Lokakuuhun on vielä matkaa ja saanhan muuttaa mieleni.



perjantai 4. syyskuuta 2020

Kadonneet keikkakokemukset






















Sweaty Ass Bom Bom. Astun kruusaillusta aukosta sisään. Jotenkin vapautuneen oloinen portsari pysäyttää minut hellästi, laittaen käden olkapäälleni. - Hei mä saan koskea! - Niin sä saat, myönnän ja astun sisään. Unohdinko käsidesin? Kyllä. Entä kasvomaski, visiiri, jokin umpinainen sukka pääni ympärille? Ei ole mitään, kaikki unohtui.

Päätän kuitenkin edetä. On hiljaista, on pimeää, mutta kauempana kuuluu teräskielien vaikerrus. Onkohan siellä myös lihaa? Huii, turvaväli saattaa mennä. Syntisten satama, peppuvakoon imaistuneet hikipöksyt, sukupuolettomat joraajat, eläinoletetut taudintartuttajat. Ne kaikki odottaa minua. Miksi olen täällä?

Olen täällä jotta löytäisin vapauden, jotta voisin riisua jarrusukkani ja huutaa vasten kaikkeutta. Olen täällä koska tahtoisin muistaa miltä elämä tuntuu, sen häpeämättömin ja itsekeskeisin muoto, halu mennä toisten ihmisten lähellä, jutella, nauraa, pärskiä, elämöidä, tulla kohdatuksi ja liitetyksi tähän eläinmaailmaan. Minähän olen vielä eläin, vaikka sitä ei saisi sanoa.

Siellä ne odottavat minua, muut eläimet ja Mister Leijonankuningas. Nimenomaan Mister superjamitoksimaskuliinisuusvillitsijä, se pahin ja häpeämättömin. Kuinka se katsookin minua pistävästi silmiin, minua eksynyttä vaiko uskaltanutta. - Meinaako se poika jorata, hohhohoo! Poika, minä olen poika. Pieni poika, kynäpenaalin laitimmainen hb:n kynä, liki käyttämätön, lyijyään säästelevä. 

Ja se mylvintä, kuinka se vie minut mukanaan. Mister superleijonankuningas nostaa ja laskee rytmikeppiään, lihameri ahmaisee minut kitaansa, helposti ylösrullautuvat viskoositopit pullauttelevat esiin aarteitaan, molempiin suuntiin, kaikkiin ilmansuuntiin, suuhun ja suuta pienempiin osastoihin. Vaikka kaikki on vielä ajatuksen tasolla, niin se on villin ajatuksen tasolla, sellaisen joka sekopäisen huuruillan jälkeen eksyy pimeille kujille puremaan eläviä lepakoita. Siinä sitä taas ollaan, velkaa maksamassa, ihmistä saastuttamassa, koko ihmiskuntaa rikkomassa. Mitä minä oikein saisin tehdä?

Tee se mitä voit! Voinko? Mister pieneksi kuihtunut rytmilerpake yrittää vielä villitä, mutta ihmisiä on yhä vähemmän, yhä kauempana toisistaan, metrien, useiden metrien päässä. Syöksyn vielä keskelle väkijoukkoa jossa on vain kylmä lattia. Kuinka makeasti sitä mosauttaa kallon vasten parkettia. En tuu viisaammaksi, en herää ja synny uudestaan, saan melkoisen päänsäryn ja muistan kuinka houkkamainen olin, että kehtasin vielä yrittää sukeltaa siihen mikä on meiltä kielletty. Ikuisiksi ajoiksi. 

Ei. En suostu tähän.









lauantai 29. elokuuta 2020

Shadowplay

Onko vähän noloa ostaa levyjä, vielä liki viisikymmenvuotiaana. Mutta minä tahdon ostaa. Vielä. 

Shadowplay, 80-luvun romanttista poppia Suomenmaalta. Minä ja kourallinen muita 70-luvun vaihteessa syntyneitä tiedetään mistä on kyse. Tietävätkö muut? Haluavatko ne tietää? Jonnet ja muut. Tyypillistä setämies-käyttäytymistä.

Nuorempaa sukupolvea edustanut levykaupan myyjä oli yrittänyt kuunnella bändiä. Mutta ei ollut uponnut. Joskus se vaan vaatii oikean tunnelman. Hymyilen. Voi olla, että senkään jälkeen se ei sinulle aukea. Miksi aukeaisi, nykytekniikalla ja osaamisella tehdään PALJON parempia levyjä. Miksi ammun itseni jalkaan, kiellän musiikillisen menneisyyteni? Haluanko pitää salaisuuden itselläni ja parilla muulla musanörtillä. Sillä miettikää, Shadowplay! Jumalainen Shadowplay! Voiko olla mitään parempaa?

80-luvun alku poiki monta arrogantin tyylikästä taiderock-bändiä, kuten Nights Of Iguana, Hearthill, ym. Mutta Brandi Ifgrayn ja Hande Virkin perustama helsinkiläinen Shadowplay oli kaiken yläpuolella, kriitikoiden mielestä suurin ja kaunein, mutta ei kovinkaan menestynyt. Ei Nivalan Tuiskulan tai Vihannin Mäntylammen vakivieraita, tuskin koskaan jalallaan astuneet kehäkolmosen ulkopuolelle.

80-luvun alusta 90-luvun loppuun kestänyt levyjulkaisujen valossa niukahko ura sai osakseen kriitikoilta paljon suitsutusta. Tälle Jazz-vaikutteista ammentaneelle kulttibändille povattiin kansainvälistä menestystä, mutta jostain syystä sitä ei tullut. Pitkäsoittoja ilmestyi uran aikana kolme, kehuttu debyytti Touch & Glow (88), popimpi ja rytmisempi Eggs & Pop(93), joka on oma suosikkini ja siltä löytyy mielestäni bändin uran paras biisi, katkeransuloinen Dirtysweet. Kolmas levy Raw Powder (97) oli nimensä mukaisesti vähän rouheampi ja rokimpi kokonaisuus.

Bändin ura hiipui kokonaan vuosituhannen vaihteessa. 2000-luvun alkupuolella olin tosin todistamassa yhtä paluukeikkaa Tampereella Klubilla. Tuolloin sentimentaalinen humalatila vaivutti minut miellyttävään nostalgiapöhinään. 

Yhdeksäntoista euroa maksoi tänä päivänä mint-kuntoinen Shadowplayn esikois ep-levy vuodelta 1986. Se piti ostaa, vaikka nuoruutta en saa enää takaisin. Entä se musiikki, vainko pelkkää nostalgiaa? Muutakin. Mutta jytääkö, potkiiko? Tyttäreni tanssii levyn tahtiin. Sen nimikappaleen. En käskenyt tanssia. Tyttö oli kai tylsistynyt tai näki itsensä tulevaisuuden vaihtoehtoisten rockluolien aktiivikävijänä. Hymyilen. Annan levyn soida loppuun ja tsekkaan discogsista, että josko vielä kaksi levykokoelmastani puuttuvaa Shadowplay-sinkkua olisi jossain päin maailmaa myynnissä. 

Tästä se kaikki alkoi:



torstai 27. elokuuta 2020

Vesipoikien aika, ennen ja nyt

Liki kaksi vuosikymmentä sitten olin pyhiinvaellusmatkalla Espanjassa. Saavuin hikisenä yhteen pohjois-espanjalaiseen kylään, missä pysähdyin ihmettelemään paikallisen kirkon alttarimaalauksia. Koin melkein hengellisen kokemuksen tuijottaessani Neitsyt Marian hyvin eläväistä kuvaa, tuntuu kuin omat kasvoni olisivat halunneet sulautua Neitsyt Marian kasvoihin. Olin tuolloin kolmekymmentäkaksivuotias ja elämässäni autuaasti hukassa. 

Matkalla minulla ei ollut mukana mitään musiikkisoitinta, paitsi oma pääni, joka palautteli mieleeni tuttuja biisejä vuosien varrelta. Pohjois-Espanjan loppukesän kuumuudessa mieleni soundtrackin valtasi skottilaisen The Waterboysin musiikki. Bändin albumi Universal Hall (03) oli juuri ilmestynyt ja levy oli tuolloin hankintalistani kärjessä. Levytuskaani helpotti bändin nokkahahmon Mike Scottin sooloalbumin Bring Em' All In (95) ja etenkin levyn balladi What do you want me to do? Tämä suorastaan rukoileva kappale soi taukoamatta päässäni tuona kuumana kesäpäivänä. Yksinkertainen biisi, jossa oli vain, ihan kaikki. Tämä laulu halusi vastausta ja minä halusin vastausta elämälleni. Se vastaus kyllä tuli, mutta vasta vuosia myöhemmin.


Hengellisyys, spirituaalisuus, kosmiset voimat, jotain arjen ylittävää. Nämä voisivat olla laatusanoja kuvailemaan The Waterboysin musiikkia. Mutta ei pelkästään hengen ilottelua, myös juurevaa ja kansanmusiikkimaista otetta, unohtumatta soulia ja kunnon rokin rytinää. The Waterboysin ura on pitänyt sisällään paljon toisistaan poikkeavia, musiikillisesti uskaliaita levyjä, joita yhdistää Scottin tunnistettava lauluääni ja kosmisiin kierroksiin kurottavat lyriikat. Kokoonpanot ovat vaihtuneet vuosien myötä, kosketinsoittaja Karl Wallinger hyppäsi laivasta pois suurimman suosion keskellä ja perusti myös hienon uran tehneen World Party kokoonpanon. 

The Waterboysin musiikin ydin tietynlainen spirituaalisuus. Mike Scottin mukaan kaiken yllä on Pan. Pan is Boss, on Scott taannoin todennut musiikkilehden haastattelussa. Mikä ihmeen Pan?

Pan-enteismi on näkökanta, jonka mukaan Jumala on kaikessa. Kaikki ei itsessään ole osa Jumalaa, joka puolestaan on transsendentti suhteessa maailmaan. Jumala on luonut maailman, mutta maailma ei ole substantiaalisesti Jumala. Vaikka kaikki eli maailma onkin äärellinen, Jumala on ääretön ja näin ollen on läsnä myös maailmassa. Tämä näkökanta on mm. ortodoksien opetuksessa.(Wikipedia)

Uusimman Mojon haastattelussa Scott paljastaa Dion Fortune nimisen miehen, joka kirjoittanut "Pan-teemaan"  liittyvän kirjan 1920 - luvun, jonka maailmaa syleilevää jumallista oppia ovat muutkin rokkarit omaksuneet. Muiden muassa David Bowie. 

Oli mikä oli Scottin hengellisyyden ydin, niin The Waterboysin musiikillinen ura on jo pian 40 vuotta pitkä. 80-luvun alku oli vielä varovaista tapailua, mutta This is The Sea (85) oli ensimmäinen musiikillinen täysosuma. Sisällöltään vahva levy ammensi samasta mahtipontisesta lähteestä, kuin vaikka aikalaisbändien Simple Mindsin ja U2:sen stadionrockmaiset pullistelut. Mutta The Waterboys ei jäänyt aikalaisbändiensä menestysmoodiin, sillä Mike Scott veikin bändin seuraavalla levyllä kansanmusiikkimaisille juurilleen. The Fisherman's Bluesin(88) ilmestymistä edelsivät kuukausia, liki vuosia kestäneet studiosessiot, jona aikana Scott ja kumppanit äänittivät kymmenittäin, miltei sata uutta kappaletta. Lopulliselle levylle näistä sessioista pääsi vain kymmenen. Loput biisit löytyvät muutama vuosi sitten ilmestyneestä kuuden ceedeen boxista: Fisherman's Box. 

Seuraavan vuosikymmenen käynnisti edelleen kansanmusiikkimainen, tunnelmaltaan rauhallinen Room To Roam(90), joka on mielestäni yksi unohtuneita helmiä bändin kataloogista. Seuraavalla levyllä, hivenen epätasaisella Dream Harder (93) levyllä Scott löi rokimman vaihteen päälle, osin onnistuneestikin. Levyltä löytyy muun muassa sellaiset helmibiisit kuin: The Return of Pan ja Glastonbury Song. Välillä Scott heittäytyi soolouralle ja julkaisi kaksi vahvaa albumia, em. Bring Em All In (95) ja Still Burning (97). 

2000 - luvulla Scott aktivoi The Waterboysin uudelleen. Rock In The Weary Land (00) on tunnelmaltaan ja soitannoltaan vähän raskas kokonaisuus, mutta seuraava em. Universal Hall (03) löysi mielestäni paremmin Scottin musiikin syvemmän, jotenkin zenimäisen ytimen. Ihan viime vuosina Mike Scott on löytänyt uuden luovan vaihteen ja julkaissut kolmen vuoden sisällä kolme vahvaa albumia. Ensimmäinen niistä, Out Of All This Blue (17) on rönsyilevä ja soulahtava tupla-levy (nimenomaan tupla-cd), joka väläyttelee laajasti Mike Scottin musiikillista osaamistaan. Tämä on myös albumin  heikkous, kaikessa monipuolisuudessaan albumi on ehkä hivenen hajanainen kokonaisuus ja mukaan on livahtanut heikkojakin biisejä. Sen sijaan tätä seurannut selväpiirteisempi Where The Action Is (09) on paljon nautittavampi levy. Tämä kymmenen biisin levy ei sisällä juurikaan huteja ja se loppuu uskomattoman hienoon kymmenminuuttiseen runonlausuntaan Kaislikossa Suhisee kirjan klassikkokohtauksesta, luonnon mytologiaan kurkottelevasta runoelmasta The Piper At The Gates Of Dawn. Tässä kappaleessa käytän kulumisenkin uhalla termiä: meditatiivinen. Sitä tämä kappale on.

Tämän levytrilogian päättää juuri ilmestynyt Good Luck, Seeker (20). Ensinnäkin, on ilahduttavaa että Scott on vähän oli kuusikymppisenä aivan pitelemättömässä luovassa lennossa. On mukava seurata sellaisen suosikkiartistin uraa, jonka uutta levyä ei tarvitse odotella vuosi- tai vuosikymmentolkulla. Viitaten eräisiin vieriviin kiviin. Kuulemma Scottilla ois seuraavakin levy jo tehtynä.

Good Luck, Seeker on takuuvarmaa Mike Scottia, hyvässä ja pahassa. Muhkea ja torvien sävyttämä kappale Soul Singer avaa levyn vakuuttavasti. Levyn alkupää on laadukasta kuunneltavaa, jota sävyttää muutamat ns. pienemmät, sketsinomaiset kappaleet, kuten Dennis Hopper ja instrumentaali Sticky Fingers. En tiedä onko kyse Scottin huumorintajusta vaiko punakynän puutteesta, mutta aika heppoisiksi mielestäni nämä esitykset jäävät. Vastapainoksi löytyy esimerkiksi mukavan juureva Low Down in the Broom. Sen sijaan Freak Street edustaa karsastamaani Scottin modernimpaa linjaa, jossa heitetään puheräppiä sekaan ja yritetään olla soundillisesti kovin ajan hermolla. 

Levyllä on myös yksi cover-biisi, varsin onnistunut tulkinta Kate Bushin The Red Shoes(93) levyltä löytyvästä kappaleesta Why Should I Love You? Tätä seuraava The Golden Work poikkeaa linjasta muunnellulla lauluäänellä, vocoderin tai vastaavan läpi laulettuna. Mieleen tulee etäisesti Neil Youngin Trans(82). Täytyy nostaa hattua Mike Scottin uskaliaalle musiikilliselle seikkailulle, joka tällä uudella levyllä on  enimmäkseen vakuuttavaa. My Wanderings on Weary Land on levyn eeppinen finaali, vaikka levyllä on vielä viisi biisiä jäljellä. Nämä loppupuolen enimmäkseen runolaulun omaiset kappaleet hakevat vielä paikkaansa ja lopullista arviota en uskalla levystä sanoa. Kyseessä on kuitenkin erittäin nautittava Waterboys-albumi jota mielellään kuuntelee. 

Tähän loppuun vielä soittolistalinkki omista vesipoikasuosikeista ja suosituksistani.

https://open.spotify.com/playlist/3XEiMuyqRszhUF9JXh1jZP?si=B36BE75JTAia0Sq1G5C46g