lauantai 29. elokuuta 2020

Shadowplay

Onko vähän noloa ostaa levyjä, vielä liki viisikymmenvuotiaana. Mutta minä tahdon ostaa. Vielä. 

Shadowplay, 80-luvun romanttista poppia Suomenmaalta. Minä ja kourallinen muita 70-luvun vaihteessa syntyneitä tiedetään mistä on kyse. Tietävätkö muut? Haluavatko ne tietää? Jonnet ja muut. Tyypillistä setämies-käyttäytymistä.

Nuorempaa sukupolvea edustanut levykaupan myyjä oli yrittänyt kuunnella bändiä. Mutta ei ollut uponnut. Joskus se vaan vaatii oikean tunnelman. Hymyilen. Voi olla, että senkään jälkeen se ei sinulle aukea. Miksi aukeaisi, nykytekniikalla ja osaamisella tehdään PALJON parempia levyjä. Miksi ammun itseni jalkaan, kiellän musiikillisen menneisyyteni? Haluanko pitää salaisuuden itselläni ja parilla muulla musanörtillä. Sillä miettikää, Shadowplay! Jumalainen Shadowplay! Voiko olla mitään parempaa?

80-luvun alku poiki monta arrogantin tyylikästä taiderock-bändiä, kuten Nights Of Iguana, Hearthill, ym. Mutta Brandi Ifgrayn ja Hande Virkin perustama helsinkiläinen Shadowplay oli kaiken yläpuolella, kriitikoiden mielestä suurin ja kaunein, mutta ei kovinkaan menestynyt. Ei Nivalan Tuiskulan tai Vihannin Mäntylammen vakivieraita, tuskin koskaan jalallaan astuneet kehäkolmosen ulkopuolelle.

80-luvun alusta 90-luvun loppuun kestänyt levyjulkaisujen valossa niukahko ura sai osakseen kriitikoilta paljon suitsutusta. Tälle Jazz-vaikutteista ammentaneelle kulttibändille povattiin kansainvälistä menestystä, mutta jostain syystä sitä ei tullut. Pitkäsoittoja ilmestyi uran aikana kolme, kehuttu debyytti Touch & Glow (88), popimpi ja rytmisempi Eggs & Pop(93), joka on oma suosikkini ja siltä löytyy mielestäni bändin uran paras biisi, katkeransuloinen Dirtysweet. Kolmas levy Raw Powder (97) oli nimensä mukaisesti vähän rouheampi ja rokimpi kokonaisuus.

Bändin ura hiipui kokonaan vuosituhannen vaihteessa. 2000-luvun alkupuolella olin tosin todistamassa yhtä paluukeikkaa Tampereella Klubilla. Tuolloin sentimentaalinen humalatila vaivutti minut miellyttävään nostalgiapöhinään. 

Yhdeksäntoista euroa maksoi tänä päivänä mint-kuntoinen Shadowplayn esikois ep-levy vuodelta 1986. Se piti ostaa, vaikka nuoruutta en saa enää takaisin. Entä se musiikki, vainko pelkkää nostalgiaa? Muutakin. Mutta jytääkö, potkiiko? Tyttäreni tanssii levyn tahtiin. Sen nimikappaleen. En käskenyt tanssia. Tyttö oli kai tylsistynyt tai näki itsensä tulevaisuuden vaihtoehtoisten rockluolien aktiivikävijänä. Hymyilen. Annan levyn soida loppuun ja tsekkaan discogsista, että josko vielä kaksi levykokoelmastani puuttuvaa Shadowplay-sinkkua olisi jossain päin maailmaa myynnissä. 

Tästä se kaikki alkoi:



Ei kommentteja: