Joskus on vaan pakko lähteä kuuntelemaan livemusiikkia, kuten tänä joulukuisena lauantai-iltana. Vaikka mukaan ei saisikaan ketään kaveria, niin livemusiikin kutsua voi olla vaikea vastustaa. Vastavirtaklubin neljän bändin kattaus vaikutti yksinkertaisesti vastustamattomalta ja kirsikkana kakun päällä oli Pekko Käppi ja yhtyeensä K:H:H:L.
Käpin lisäksi Vastavirrassa esiintyi kolme muuta bändiä. Kymmenen euroa tästä kattauksesta ei todellakaan ollut liikaa. Muista bändeistä nostan esiin pumpun nimeltä: Dark Bottle. Karismaattisella äänellä varustettua jenkkilaulajaa säesti kotimaisista muusikoista koottu laadukas joukko. Kotisivuillaan bändi kutsuu musiikkiaan punk-americanaksi ja doombillyksi. Energinen livesetti piti hienosti näppeissään. Laulut olivat vahvaa tekoa ja soitto toimi komeasti. Jälkeenpäin sain selville, että kyseessä oli laulaja Donin eläkkeellesiirtymiskeikka professorin virastaan. Toivotaan, että eläkepäivät pitävät sisällään paljon musiikkia ja sen tekemistä.
Pekko Käpin keikka oli juuri sellaista laadukkuutta mitä osasin toivoakin. Uusi Credo (23) albumi oli odotetusti keskiössä. Tuon levyn kuuntelin ensimmäisen kerran vasta keikkapäivänä. Hyvältä kuulostava, ilmeisesti aikalailla kerralla purkkiin äänitetty albumi, toimi hyvin korvalapuissa ja myöhemmin tällä keikalla. Uskontunnustus, eksoottisesti svengaava Kolme ruusua ja rumpali Gilbert Kuppusamin laulama Melanz Kiltir olivat keikan huippukohtia.
Keikka josta kuulin vain neljäkymmentä minuuttia(koska yöbussi odotti), niinpä minun oli kuviteltava loput. Tyrmäkän Sinun vereni biisin jälkeen Pekko sanoi, että soitetaan vielä pari biisiä. Anna kun arvaan. Ne olivat pitkitettyjä, ehkä hurmoksellisuuteen kääntyviä versioita Käpin merkittävimmistä kappaleista. Olisikohan yksi niistä ollut edellisen albumin, erinomaisen Aamunkoin (21) myös erinomainen kappale: Valaita?
Tämän mukavan jälkimaun suuhun jättäneen keikan jälkihöyryissä avasin viimein muoveissa olleen Aamunkoi (21) tuplavinyylin. Oih, millaista luovuuden ja ideoitten tuhlausta. Pelkään, että levy tipahti vuoden 2021 koronatyhjiöön ja se meni ihmiseltä hieman ohi, ehkä juuri keikkojen puutteen vuoksi. Nyt tätä levymöhkälettä saa huokeasti levykauppaX:stä ja Svart musicin outlet-laareista. Kehotan tarttumaan.
Rollareiden uusi levy on ollut julki jo kohta kuukauden päivät, joka tuntuu paljon pitemmältä ajalta. Sitä on meinannut heittäytyä sentimentaaliseksi uuden rollarilätyn edessä, kuin kyseessä olisi elämän ja kuoleman kysymys. Sitähän se toki myös on. Fysiikan rajat on venytetty äärimmilleen, kuminauha vielä kestää, kitara vongahtaa, kitarisat eivät kuivu, kivi on sileä, jo pienempi, mutta ei olematon, ennen kaikkea Se rollaa edelleen. Mikä ihme!
Toinen kysymys, entä jos uusi Rollarilevy aiheena ei kiinnosta? Tämä kysymys sivutetaan oitis. Tottakai se kiinnostaa. Puhutaan loppusyksyn ihmeestä, odottamattomasta, vaikkakin hyvin odotetusta. Ja ja tarvitseeko maailma tätä arviota noin kymmenentuhannen muun (tai paljon useamman) arvion rinnalle? Veikkaisin, että kyseessä on lähihistorian eniten arvioitu rocklevy. Vastaus tähän on tietenkin: ainakin minä tarvitsen oman arvioni uudesta rollarilevystä, jotta saan tunteeni ja levottomasti karkailevat ajatukseni kasaan.
Näinhän me haluttiin kaiken päättyvän...tai vielä jatkuvan, loppuun asti komeasti, palkeet levällään, etenkin kun niitä palkeita on, ainakin Mick Jaggerilla. Uskon, toivon ja luotan, että autotune ja tekoäly ovat olleet pienessä roolissa tällä levyllä, vaikka tuottaja Andrew Watt on puristanut rollariuden tehokkaaseen ja huojumattomaan formaattiin, kuten Pekka Laine tuoreessa levyarviossaan toteaa: "Nyky-Stones on epäilyttävän ryhdikäs ja normaali". Tätä en haluaisi sanoa ääneen, mutta sanon kuitenkin: Hackney Diamonds kuulostaa paikka paikoin keskivertoa paremmalta Mick Jaggerin soololevyltä, jota muut Rollarit säestää. Ei, en usko tätä ajatusta. Pois se minusta. Toisaalta uudessa Mojo-lehdessä nimenomaan Watt painottaa, että levy on enimmäkseen äänitetty livenä ilman suurempia jälkiäänityksiä ja muuta digitaalista painolastia. Ja käyttää sessioista termiä: It's a Raw Shit.
Ensimmäiset kuuntelut eivät täysin vakuuttanet minua, mutta olen antanut levylle aikaa ja ehkä armoakin. Useissa haastatteluissa Jagger halusi tehdä ajanmukaisen levyn, moderneilla soundeilla, eikä hakea tietoisesti Exile On Main Streetin retrosoundia. Tässä suhteessa levy on kyllä onnistunut. Tavallaan Stones on pyrkinyt kautta historian flirttailemaan aina sen ajan musiikkisuuntausten kanssa, kuten 70-80-luvun diskomausteet levyillä, kuten biiseissä Hot Stuff ja Emotional Rescue. Mutta flirttailu on tehty aina rollariutta kadottamatta. Vaan onko se tällä levyllä ensimmäistä kertaa kadonnut? En menisi sittenkään sanomaan. Perataan seuraavaksi levy läpi biisi kerrallaan:
Angry
Edellisessä Blogikirjoituksessa pidin Angrya aika perusralllina, ei mitään uutta rollaritaivaan yllä. Aika samat vibat vieläkin. Ihan hyvä biisi, mutta ei klassikkotasoa. Monen muun aikaisemman albumit avaussinkut ovat olleet paljon parempia, kuten Bigger Bangin (05)Rough Justice. Angry kulkee vähän ohkaisesti eteenpäin. Ei huono, mutta...8
Get Close
Tämä kappale on huomattavasti kasvanut kuuntelussa. Kuulin sen viikko sitten yllättäen suoratoiston kautta ja mietin, että mikä on tämä tuttu ja hyvänkuuloinen biisi, ennen kuin muistin sen uuden levyn kappaleeksi. Tässä biisissä on mielestäni modernisoitu rollarisoundi parhaimmillaan. Alkuun se kuulosti kliiniltä, mutta kuuntelujen myötä kappalee raaka energia paljastui. Kappaleen torvet törähtelee maukkaasti, tuoden mieleen Sticky Fingersin megaraidan Can't You Hear Me Knockingin. Tiukkaa rollaamista. Tämän biisin kuulisin mielellään livenäkin. 9
Depending On You
Levyn biiseistä tämä puoliballadi kolahti ensimmäisenä. Tässä on tunnetta ja sanomaa, pitkän kuljetun tien tunnusmerkkejä ja paljon sydänverta. Lyyrisesti myös onnistunut kappale, vai mitäs sanot näistä aloitusriveistä:
Your fingerprints in the dark Your past and present tangle up in my arms Our secrets sealed in our scars Sharing a smoke on the steps of a bar
Jagger tilittää varsin onnistuneesti. Pääosassa on tunne kun kuuntelen tätä kappaletta. Muuta en osaa sanoa, kuin että se mahdollisesti levyn parhain kappale. 9½
Bite My Head Off
Kappaleesta meuhkattiin paljon etukäteen kun itse Paul McCartney saatiin bassonvarteen. Aika perusrokki kuitenkin, ei huono, muttei mitenkään mieleenpainuva. Paulin säröbasso on kieltämättä maukas lisä kappaleeseen. Alla oleva kappaleen liveversion ns. salaklubikeikalta kertoo, että biisissä on potentiaalia ja sekin on kasvanut myös kuuntelussa, juuri viilasin kahdeksikon edestä miinuksen pois ja laitoin plussan perään. 8+
Whole Wide World
Alkuun kappale suhahti ohitse mitään sanomattomana. Mutta biisi on kasvanut kuuntelussa(tämäkin). Vähän sellaista Jaggerin soololevyjen tasoa, mutta ehkä sittenkin ihan hyvä albumiraita. Ronnie Wood ylisti yhdessä haastattelussa biisin funkahtavaa riffiä. Kieltämättä kappaleessa on mukavaa potkua, mutta tietoisen moderni ote syö kappaleen tehoa. Sanoisin. Tässä kappaleessa Jaggerin fraseerauksesta on löydettävissä tietoista Cockneyn murrepohjaa. 8
Dreamy Skies
Tätä biisiä on kehuttu sen autenttisuudesta ja Exile On Main Street - vaikutteista. Kyllähän tämä kantriballadi on täyttä tavaraa. Mikään tuotanto ei ole väärällä tavalla päässyt pilaamaan kappaletta, on vain bändi joka soittaa niin taiten kuin osaa. Ja hyvinhän ne pojat vielä osaavat. 9
Mess It Up
Toinen levyn biiseistä joissa on edesmennyt rumpali Charlie Watts mukana. Tavallaan riemastuttavan hitikäs ja Rollareiden ns. diskobiiseihin viittaava tsipale, kuten Miss You ja Dance. Toimii, mutta ehkä tuotantoa tässä liikaa, vaikkakin Charlien kannutus luo aidon rollarikeinunnan tunteen. 8½
Live By The Sword
Toinen ja parempi Charlie Watts - vetoinen kappale. Mukaan on myös saatu bändin alkuperäinen basisti Bill Wyman, iältään 87-vuotta. Muistan lukeneeni jostain, kun Jagger oli kysynyt Wymania mukaan oli hän alkuun varmistanut, että soitatko vielä?
- Miten niin en soittaisi? Olen tekemässä uutta levyäkin, oli Wyman vastannut. 9
Driving Me Too Hard
Pidän tätä jollain tapaa sisarbiisinä eka sivun Whole Wide Wordille, vaikkakin tämä on balladimaisempi. Yhtälailla molemmat ovat tämän vuosituhannen ja vuosikymmenen ns.perinteisiä rollarirokkeja. Ei mitään uutta auringon alla, mutta sellainen kappale, joka olisi voinut löytyä muiltakin myöhäisaikojen rollarilevyiltä ja puolustaa hyvin paikkaansa. 8
Tell Me Straight
On pakollinen Keef-balladi ja hyvä sellainen. Alkuun biisi kuulosti moneen kertaan kuullulta ja jotenkin ohkaiselta, mutta kyllähän tämä aitoudessaan kiipii muiden Keefin laulamien harvalukuisten rollariveisujen rinnalle, ehkei ihan Happyn, Yoo Got The Silverin tai Before They Make Me Runin tasolle, mutta samantasoisista verrokeista voisin mainita esim. Sleep Tonightin, Slipping Awayn ja vaikka The Worstin.
Tell me straight I need an answer, how long can this last? Just tell me straight, don't make me wait Is my future all in the past?
Keith tietää, että tiimalasista on tippumassa viimeiset muruset ja ehkä juuri siksi tämä laulu kuulostaa niin koskettavalta ja todelta. Jokin vääräleuka meni harmittelemaan, että tupakinpolton lopettamisen myötä Keefin laulu kuulostaa nyt jo vähän liiankin puhtaalta. 9
Sweet Sounds Of Heaven
Alkuun biisi oli järkyttävä pettymys, jota edellisessä rollaribloggauksessani jo käsittelin. Aika on tehnyt onneksi hyvää tällekin kappaleelle, mutta siitäkään huolimatta en pidä kappaletta levyn parhaimmistoon kuuluvana. Jaggerin laulusuoritus tällä gospel-balladilla on tyrmäävän kova. Lady Gagan mukana olo tuo hyvää lisäarvoa biisille, mutta laulu itsessään on edelleen vähän tylsä. Ehkä vuoden päästä olen eri mieltä ja pidän kappaletta levyn parhaana, mutta nyt kynsin ja hampain annan sen kasimiikan. -8.
Rolling Stone Blues
Tähän kappaleeseen olisi hyvä lopettaa yli 60-vuotinen ura. Biisi, joka antoi nimen tälle bändille. Biisi äänitettiin yhdellä otolla. Mick laulussa ja harpussa, Keef kitarassa. Neljäs otto taisi riittää, niin biisi oli purkissa. Ollaan takaisin alkulähteellä. Ei mitään liikaa, eikä liian vähän. Täydellistä...jos bluesista pidät? Minä pidän. 10.
Nopealla matematiikalla lasken levyn kappaleiden keskiarvoksi numeron: 9. Täten totean, että Rolling Stonesien Hackey Diamonds on kiitettävää tasoa. On vaikea uskoa, että laskisin arviotani enää tästä, biisikohtainen nostaminen tulee varmaankin kysymykseen lähitulevaisuudessa. Tätä arviota ennen luin kymmeniä muita arvioita levystä ja näiden päälle useita haastatteluja. Keskiarvo noissa arvioissa menee aikalailla yksiin oman arvioni kanssa, n. 4/5.
Eikä tässä kaikki. Seuraavan levyn kappaleista on kuulemma kaksi kolmasosaa jo äänitetty. Tuoreen haastattelun mukaan bändi haluaisi mahdollisimman nopeasti studioon viimeistelemään tämän Hackey Diamondsin seuraajan. Toivottavasti näin käy, ja ennen ensi kesän oletettua kiertuetta ulkona on kaksi uutta rollarilevyä. Ehkäpä tämä on vain fanin toiveajattelua. Keefiltä asiaa kysyttäessä haastattelussa, että tuleeko vielä yksi levy, niin vastaus oli: - En ole mikään Nostradamus!
Amerikkalaisen Wilco-yhtyeen kokeellinen ja tietoisen epävireinen mauste musiikissa välillä hermostuttaa minua. Että jos kuitenkin sen taustalla kulkevan ja harmoniaa rikkovan vonkuvan kitaran ois voinut jättää pois, kuten tuoreen Cousin (23) albumin avauskappaleella: Infinite Surprise. Kappale kulkee muuten ihan mukavasti. Lyriikka on tuttua Jeff Tweedyä, lyhytsanaista, helppoakin tai sitten painokkaan lyyristä. Sanoitukset eivät ole turhan koukeroisia, mutta lyhykäisyydessään kai merkittäviä? En osaa vielä sanoa. Vai miltäs tällainen biisin aloitus kuulostaa:
Staring
Eye to eye Staring Eye to eye
There’s nothing there to see There’s nothing there to see There’s nothing there to see There’s nothing there
Selkeää se ainakin on. Wilcon tuore albumi Cousin (23) oli työn alla jo vuonna 2019. Sitten kuvaan astui korona ja levyn äänitykset tyssäsivät. Alati tuotteliaan Jeff Tweedyn biisipussista löytyi parisen tusinaa biisiä, joiden pohjalta Wilco levytti rennon kantrivoittoisen albumin: Cruel Country (21). Tuo tupla-albumi on yksi rennoimmista ja parhaimmista Wilco-levyistä. Ilmestyessään levy oli pitkään tehokuuntelussa ja uudestaan viime kesänä, kun viimein hommasin levyn fyysisenä äänitteenä itselleni.
Ensikuuntelussa Cousin (23) valui korvien läpi jättämättä suurempia muistijälkiä, ehkä suorastaan vaisun kuuloisena. Nyt kun levyä olen jo jonkin verran pyörittänyt levylautasella, niin mielipiteeni on alkanut (radikaalisti) muuttua. Cruel Countryn (21) julkaisun aikoihin Wilco puhui jo tästä tulevasta levystä ja lupaili kokeellista kamaa. Nyt kuunneltuna Cousin (23) ei kuulostaa mitenkään erityisen kokeelliselta. Kappaleita on maustettu pienillä tehokeinoilla, kuten edellä mainitun avauskappaleen vonkuva taustakitara. Tuottajana on toiminut, myös muusikkona tunnettu, Cate Le Bon.
Kuuntelussa kappaleet ovat alkaneet tarttua kiinni takinliepeisiin, kuin hienovaraiset ystävät, ne kuiskivat korviini melodioita ja melankoliaa. Eka puolen biisikolmikko Levee, Evicted, ja Sunlight Ends kuulostivat alkuun samanlaisilta, mutta kuuntelujen myötä niiden hienovarainen karisma alkaa paljastumaan. Kakkospuolen avaava A Bowl And A Pudding rullautuu jännästi auki, kitara kerii taustalla omaa miellyttävää kertaussäveltään. Jotain mielenkiintoista ja arvoituksellista on tässä kappaleessa.
Tuoreen UNCUT-lehden haastattelussa Jeff Tweedy analysoi hienosti Cousin levyn tematiikkaa, kuinka hän kappaleita tehdessään (ja levyttäessään) hakee sellaista silmäkulmasta nähtävän nopean väläyksen tunnelmaa, kuin näkisi jotain, joka vilahtaa nopeasti horisontin ohitse. Yhtälailla tässä haastattelussa Tweedy syväluotaa kappaleita varsin nautinnollisella tavalla. Uuden levyn, ehkä parhain kappale, rauhaksiin kulkeva ja tunnelmallinen Pittsburgh, on kirjoitettu jo kauan sitten, mutta ei ole löytänyt paikkaansa aiemmilla Wilco-levyillä. Nyt se lepää paikallaan, b-sivun kolmantena biisinä ja tuon haastattelun mukaan myös Jeff Tweedyn yhtenä henkilökohtaisimpana kappaleena, kuten seuraava lyriikkapätkä saattaa paljastaakin:
I've always been afraid to sing That's a little thing
Somehow, that's all I do Strange as that seems I've outlived my dreams
Tweedyn lauluhan ei ole mitään keuhkojen täysimittaista käyttämistä, vaan vähäeleistä ja samanaikaisesti jotenkin haavoittuvan kuuloista. Se jää mieleen tai ei jää lainkaan mieleen. Laulu lähtee jotenkin aina samasta kohdasta, tutunkuuloisena, hyvin harvoin rajojaan venyttelevänä. Tweedyn laulu voi olla se miellyttävä käyntikortti Wilcon maailmaan tai sitten se luotaan työntävä osa. Minua Tweedyn laulu vetää puoleensa. Tämä laulu kyllä määrittelee paljon bändin musiikkia ja lukitsee sen "turvallisesti" omalle paikalleen. Wilco on aina tunnistettavaa Wilcoa, yhtälailla kuin Jeff Tweedyn soolotöistä aina tunnistaa tekijänsä. Sinänsä on yllättävää, että Wilcon musiikillinen tuotanto on edelleen lähestulkoon kokonaan Jeff Tweedyn kappaleiden varassa, vaikka bändissä on lahjakkuutta ja luovaa potentiaalia laajemminkin.
Cousin alkaa asettua omalle paikalleen minussa. Levy on pyöräytetty nyt neljä kertaa läpi. Kuulostaa koko ajan paremmalta. Tuleeko parhain tai kohottavin kappale vasta viimeisenä? Kevyesti poppaava Meant to be hivelee korvia erityisen mukavasti. Todellinen nostatusbiisi, ainakin tässä alt-rock-genressä, toisessa genressä voisi kuulostaa vain aika mitättömältä pikkubiisiltä, joka ei uskalla olla tarpeeksi iso. Mutta juuri nämä hienovaraiset (ja joskus yllättävät) musiikilliset ratkaisut tekevät Wilcosta kiinnostavan bändin. Kun siihen lisää vielä Tweedyn läsnäolevan laulun, niin paketti on valmis. Avaan sen ja nautin.
Edellisen kerran näin Laura Moision keikalla Tampereen muumi-museossa alkukesästä. Ehjä ja intensiivinen soolokeikka teki suuren vaikutuksen. Esittelyssä oli tuolloin juuri ilmestynyt albumi Vieras Maa (23). Napakkaa kahdeksan biisin ja reilun kolmenkymmenen minuutin albumia ei ole mitalla pilattu, mutta eipä sillä ole merkitystä, jos laatu on kovaa. Ja tässä tapauksessa se on kovaa, vaikka levyn kuulin livenä ensimmäistä kertaa.
Tästä meni pari kuukautta ennen kuin hankin kyseisen albumin vinyylinä. Ja siitä vielä toiset kaksi kuukautta ennen kuin kuuntelin levyn. Voi minua, mitä lie kiireitä ollut. Vaadittiin uusi Lauran keikka, jotta pääsin tämän uuden levyn äärelle.
Telakan keikka alkoi aseistariisuvasti Ikuinen valo (15) albumin päätöskappaleella: Kesämetsä. Äkkiseltään kovin helpolta vaikuttava, jopa lapsenomainen kappale omaa mielettömän syvyyden. Se oli myös täydellinen aloitus keikalle. Tämän jälkeen Laura siirtyi uruista kitaraan ja musiikki otti askeleita kohti perinteisempää kitara, basso ja rummut soundia, mutta onneksi Lauran herkän laulun ja biisin ehdoilla, sillä kappaleiden syvä ulottuvuus saadaan kyllä jyrättyä bändisoiton alle. Ehkä yhdessä tai kahdessa kohdassa rummut meinasi ottaa soundillisesti liian ison roolin, vaikkakin bändin rumpali hoiti tonttinsa erittäin mallikkaasti laulujen syvimmän olemuksen huomioiden. Yhtälailla kitaristi ja basisti tukivat ja myötäilivät Lauraa upeasti. Basso etenkin oli tunteellisesti etulinjassa.
Reilun tunnin mittainen keikka meni voimakkaasti plussan puolelle. Uuden levyn kappaleista vaikutuksen tekivät hurmaava Suojelija ja keikan lopussa kuultu painokas ja miltei painostava Salaisuus. Tällä kappaleella Laura asettui taas urkujen äärelle. Myös tällä kappaleessa oli merkille pantavaa muun bändin hienovarainen läsnäolo ja tuki Lauralle.
Mukana oli myös mukava valikoima kappaleita Lauran aikaisemmilta levyiltä. Keikan aikana mietin kuinka ainutlaatuinen ja herkkävireinen laulaja/lauluntekijä Moisio Suomen mittakaavassa onkaan.
Juuri ennen tämän keikan alkua kuulin suru-uutisen, sillä legendaarinen tamperelainen rocktoimittaja Jussi Niemen oli kuollut sairaskohtaukseen. Olen varma, että Jussi olisi halunnut olla juuri tällä keikalla. Näin Jussi kirjoitti Lauran edellisestä albumista Laulaa kun ei voi muutakaan (20). Nämä sanat Laurasta ja hänen musiikistaan allekirjoitan täysin:
"Keskiössä on loistavasta ja ilahduttavan pitkäikäisestä bändistä huolimatta kitaroita, pianoa ja syntikkaakin pelaava Laura, jonka kuulaan äänen läsnäolo ja maneeriton spirituaalinen puhtaus puhuttelee ihan erityisesti. Elegantti tapa näyttää keskisormea systeemille puhuttelee vanhaa vihaista hippiä kovasti.
Hipeistä puheen ollen, sattuvasti nimetty albumi heijastelee 70-luvun sarastuksen singer-songwritermeininkiä parhaalla mahdollisella tavalla. Tunnelmat vain ovat usein paljon tummempia, mutta niin ovat ajatkin. Todellisuuden väistely ei koskaan mitään pelasta. Luonto ja ekologia ovat vahvasti kuvassa." (Jussi Niemi)
Loppuun vielä Lauran tuotannon yksi vahvimmista kappaleista, Puutarha, joka löytyy levyltä Laura Moisio (18).
Olenko kirjoittanut noin sata kertaa googlen hakukenttään: "Rolling Stones new album"? En ole kirjoittanut sataa kertaa, vaan olen kirjoittanut tuhat kertaa, enemmänkin. Useita kertoja päivässä. Kirjoitinko jo edellisenä vuonna? Kyllä kirjoitin ja etenkin sitä edellisenä vuonna ja sitä edellisenä ja...etc.
Hyvin voimakkaasti etsin infoa Rollareiden uudesta levystä 2010-luvun alkupuolella, kun edellisestä Bigger Bang (05) platasta oli kulunut jo melko tovi. Kirjoitin niin paljon, että minun oli kuviteltava seuraava Rollarilevy ja kirjoitettava siitä levyarvio. Levyn nimi oli: Impossible Mission ja ilmestymisvuosi 2015. Tässä bloggaukseni levystä:
Vihdoin odotukseni on palkittu ja uusi, ihka oikea Rollarilevy Hackney Diamonds (23) julkaistaan vajaan kolmen viikon päästä. Albumin nimi, Hackney Diamonds, " on vanha Itä-Lontoon slangilause rikkoutuneelle lasille. Erityisesti se viittaa lasinsirpaleisiin, jotka ovat jääneet rikkinäisistä auton ikkunoista ja näyteikkunoista ryöstön seurauksena." (Why is the new Rolling Stones album called Hackney Diamonds? | Evening Standard)
Albumin pilottisinkku Angry julkaistiin jokunen viikko sitten ja toinen styge, gospel-vaikutteinen Sweet Sounds of Heaven viime torstaina. Otetaan biisit pieneen analyysiin:
Angry. 3.46. (Jagger-Richards-Watt)
Vaikka Mick Jagger toisin väittää tuoreessa Hesarin haastattelussa, niin kyllä vaan hänen ääntään on lievästi autotunetettu tällä kappaleella. Muuten biisiä voi pitää Jaggerin lauluilmaisun voimanosoituksena, kuinka hyvin 80-vuotiaalta mieheltä löytyy keuhkoja ja artikulaation tarkkuutta. Kappale kuulostaa erittäin Rolling Stonesilta, mutta silti enemmän Jaggerin soolobiisiltä, jota Rollarit säestää (elossa olevat rollarit siis)? Kappaleesta kuulee heti, että yksi on poissa, nimittäin rumpali Charlie Watts. Edesmenneen kannuttajan hienovaraista svengiä tulee välittömästi ikävä. Korvaava rumpali Steve Jordan on Charlien valitsema jatkaja ja saavuttanut kannuksensa muun muassa mainioilla Keef Richardsin soololevyillä. Eli hän on se ainut ja oikea jatkaja, mutta silti, jotain puuttuu, se tunne, se fiilis, se keinunta, bääh, i miss Charlie!
Ei Angry silti huono kappale ole. Toki se tuo muistumia monesta monesta rollaribiisistä, kuten Start Me Up:sta ja Undercover (83) albumin kätketyltä helmeltä: It Must Be Hell-biisistä. Angryn musiikkivideo lainailee estotta juuri tuon aikakauden rollariestetiikkaa, jossa auton konepellillä vähäisissä hepenissä keimaileva nainen ohittaa isoja Stones-mainostauluja, jotka luovat (tietoisen) mielleyhtymän juurikin tuonne kasarin alkuun. Undercover-albumilla ja kasarilla yleensäkin Charlien rummut eivät sutineet pelkästään keinuvassa rollarijazzsvingissä, esim. tuon albumin hittisinkku Undercover (Of The Night) tykittää aika epä-Charliemaisesti menemään.
Angryn paikantaisin juuri tuonne kasarin puolivälin ihan hyväksi albumiraidaksi. ei klassikko, mutta ei mitenkään häpeää herättävä kappale. Yhdessä tunnetuimmassa rollarifoorumissa (iorr.org) pohditaan ja väitellään kovasti kimallekaksikon (vrt.Glimmer Twins = Jaggerin ja Richardsin tuottajanimet) panosta tällä kappaleella ja yleensä koko Rollarihistorian aikana. Monet eivät varmaan tiedä, että Mick Jagger on tehnyt suurimman osan tulevan levyn kappaleista...ja oikeastaan ollut kautta historian se tuotteliaampi osapuoli, paitsi bändin uran alkuvaiheessa jolloin biisintekopuntit meni enemmän tasan. Keith on enemmän muusikko ja ehkä myös makutuomari, joka osaa karsia ja jalostaa Mickin ideoita. Tosin kaikki levylle päätyneet Rollari.-klassikot eivät ole aina tarvinneet Keithin apua, esimerkiksi Sticky Fingersin (71) päättävä eeppinen Moonlight Mile on pelkästään Jaggerin käsialaa, eikä Keith soita tuolla kappaleella laisinkaan.
Angryn riffiä pidetään Jaggerin kehittämänä (pöllimänä) ja tietty sanoitus on myös jaggerin käsialaa. Joissain yhteyksissä on nostettu esille Keithin ja Ronnien hienot kitaralicksit biisin loppupuolella. Kyllä ne siellä kuuluvat, mutta jotenkin olisin kaivannut vielä enemmän Keefin ja Ronnien läsnäoloa tähän biisiin.
Arvosana: 7+/10
Sweet Sounds Of Heaven. 7.22. (Jagger-Richards)
Alkuun pidin kappaletta pelkästään täydellisenä silmänkääntötemppuna, kuinka helposti Rollarifanit saatiin samaan vanhaan retkuun, että nytpä vasta klassikkoa pukkaa. Kun mukana on Stevie Wonder pianossa ja Lady Gaga vokaloimassa Mickin kanssa, niin eihän siinä voi epäonnistua, kun tällaiset tekijät ovat mukana. Nyt sanon ikävästi: Sweet Sounds Of Heaven kuulostaa keskiverrolta Mick Jaggerin soolobiisiltä. Sävelmähän ei tuo mitään uutta, ihan kuin Jagger ois päättänyt, että minäpäs laulan vähän gospelia ja se vois mennä vaikka näin. Heti ensi kuulemalta kappale oli tyrmistyttävä pettymys. Ja eniten olin tyrmistynyt siitä, kun en löytänyt netistä yhtään poikkipuolista sanaa, kaikki (no ne fanifoorumit ja esiin nostetut juutuubikommentit) pitivät kappaletta erinomaisena, parhaana sitten 70-luvun isojen Stonesballadien. Mitä ihmettä? Tekoälykö nämä kommentit sanelee vai mikä lie?
Kappaleestahan on kaksi versiota, viisiminuuttinen ja seitsemänminuuttinen. Alkuun kuuntelin tuon lyhkäisemmän ja se ei pudonnut, mutta pitemmässä versiossa Jagger ja Lady Gaga vetävät loppuun mainion vokaalibattlen, jossa Sir Jaggerkin pääsee pari kertaa naukaisemaan kuin nuori poika. Plussat autenttisuudesta, kuulostaa juuri siltä, että kappale on enimmäkseen äänitetty yhdellä otolla. Mutta kappale on varsin keskinkertainen, siitä puuttuu se rollarius, johon olen tottunut. Niin, menisikö tämä läpi ihmiselle, joka ei ole koskaan kuunnellut rollareita?
Sweet Sounds Of Heaven on parantunut kuuntelussa hieman, mutta pidän sitä jopa heikompana kuin pilottisinkku Angrya. Veikkaan, että kappale ei olisi ollut oleellisesti parempi, vaikka itse Charlie Watts olisi ollut rummuissa. Ehkä se olisi tehnyt kappaleesta enemmän rollarimaisen, mutta, kuten sanoin, tää on vähän liikaa soolo-Jaggeria. Pudotan ajattelemastani kuusplussasta sen plussan pois, Valitettava pettymys. Toivon sydämestäni, että kappale vielä kasvaa lisäkuuntelujen myötä täyteen kukkaansa.
Arvosana: 6/10.
Hackney Diamondsin (23) julkaisuun on vielä jokunen viikko aikaa. Odotan levyä edelleen kuumeisesti, vaikka nämä etukäteistsipaleet eivät siis täysin vakuuttaneet. Tulevalla levyllä on kaksi kappaletta joissa Charlie Watts on rummuissa ja yksi jossa on koko alkuperäinen kvartetti: Mick, Keef, Charlie ja Bill Wyman. Ympyrä tosiaankin sulkeutuu. Tulevan levyn lopetuskappale on Muddy Watersin Rolling Stone Blues, jossa Mick ja Keith ovat nokikkain, vastassa vain kitara ja laulu, kappale on myös äänitetty vain parilla otolla. Idea oli tuottaja Andrew Wattin. Tämä nuoren ja kuuman tuottajan vyöstä löytyy monia supertähtiä, kuten erinomainen Iggy Popin Every Loser (23) ja Paul Mccartneyn viimeisimmät soolotyöt.
Nuori tuottaja Andrew Watt on saanut krediitit muutamaan tulevan levyn kappaleeseen, joka on iso kädenosoitus Jaggerilta ja Richardsilta. Vertailuna voi sanoa, että Rollari-kitaristi Mick Taylor ei saanut biisintekokrediittiä yhteenkään 70-luvun tsipaleeseen, vaikka useat tuon ajan klassikot ovat Mick Taylorin kitaran kautta täyteen kukkaan puhkeavia, esimerkkinä eeppinen balladi Time Waits For No One, joka on todennäköisesti Taylorin sävelmä. Kyseinen kappale on myös suurimpia henkilökohtaisia Stones-suosikkeja. Tähän 70-luvun utuiseen ja kaihoisaan on vaikea enää päästä...eikä pidäkään päästä.
Vaan mitä on Stones tänä päivänä? Se on jatkokertomus, se on huikea selviytysmistarina, se on fysikaalisten lakien venyttämistä äärimmilleen. Selkeästi 60-vuotta rokin tähtikartalla ei riitä näille ruttuisille papparaisille. Jagger on lupaillut jo seuraajaa Hackey Diamondsille, kaksi kolmasosaa matskusta on kuulemma jo kasassa. Kyllä. Stones-faneilla on nyt kissanpäivät. Ja kyllä. Uskon, että Hackey Diamonds (23) on odottamisen arvoinen. Sen täytyy olla...Time waits for no one an dit won't wait for me...
Ari Vaahteran neljästä julkaistusta albumista viimeinen, eli Vaarallisia valloituksia (91) sai avata nämä levymessut omalta osaltani. Tämän monien rock-bändien luottobasistin (Kalevala, Bluesounds, Kauko Röyhkä, Poptones) soolouran huipentuma tai poistuma lähti mukaan kahdella eurolla. Kyllä se enempi poistuma oli, sillä pystyin kuuntelemaan levystä vain kaksi ekaa biisiä...tai puol toista. Levy julkaistiin aikoinaan omakustanteena. Nyt ymmärrän miksi. Kiertoon.
Vaahtera oli kuitenkin hyvä silta seuraavaan, musiikillisesti nautittavampaan levylöytöön, joka olikin, yllätys yllätys, Bluesoundsin erittäin terävä ja svengaava Native Sons Of A Far-Away Country (81). Levy jolla Daven ja kumppaneiden lyönti oli parhaassa iskussaan. Toki Black (80) on huikea klassikko, mutta Native Sons toi tämän tiukan trion soundiin lisää sävyjä. Biisimateriaali on myös vahvaa: Wake Up-Jump, Waves, Simple Simplicity, levy suorastaan tihkuu vahvoja kappaleita. Seitsemän euroa tästä hyväkuntoisesta levystä ei ollut todellakaan liikaa. Ennen levyn ostoa sattui melkein sydämeni seisauttava episodi, kun toisen levysedän vieraat sormet laskeutuvat takavasemmalta Bluessoundsin levyn pinnalle. Hyi sentään, levyjen pläräyksessä ei ole syytä etuilla. Onneksi levymyyjä pelasti tilanteen ja nappasi Bluesoundsin minulle sivuun odottamaan.
Iso osa levymessuajasta meni pyöriessä ja hämmästellessä ympäri Tullintorin levypöytiä. Niin kuin aikaisemmillakin viime aikojen messuilla, niin enimmäkseen levyjen hinnoittelu oli karannut käsistä, tai itse elän yhä ikuisessa alelaarikuvitelmassa. Kahden kolmen kympin haarukka rokkiklassikoista on yksinkertaisesti liikaa, kun levyn saa uutena samaan hintaan. Puhumattakaan viidenkympin levyistä tai paljon siitä yli.
Onneksi poikkeuksia oli joukossa ja vihdoin löysin "ei niin tarkasti hinnoitellun" laarin, jossa oli ydinkärkenä houkutteleva kympillä neljä tarjous. Levyt olivat valitettavasti itselleni kovin tuttuja ja tuosta alelaarista en saanut rouhaistua ylös kuin Three Dog Nightin hauskoilla keräilykorteilla varustetun albumin: Seven Separate Fools (72). Houkuttelevasti tehty levynkansi mukavine lisukkeineen taitaa olla levyn musiikillista tasoa korkeampi. Ehkä kuuntelen, ehkä laitan sen vain b-levyjeni joukkioon. Mutta samalla myyjällä pari muuta laaria täynnä rock-klassikoita haarukassa 5-10 euroa, eikä yhtään sen päälle. Leonard Cohen The Future (92) vitosella oli näiden levyjen paras löytö...tai ainakin melkein...vierestä nousi aikalailla originaali, vähän iskuja saanut, mutta hyvin soiva Jimi Hendrixin: Axis: Bold As Love (68) kahdeksalla eurolla. Myös Joni Mitchell aikalailla Mint-kuntoinen Night Ride Home (91) vitosella on The Suuri Löytö. Myös Mitchellin uran ehtoopuolen voimannäyttö. Samaiselta laarilta löydetty J.Karjalaisen & Mustien Lasien: Tunnussävel (83) seiskalla maistui hyvältä.
Kun Joni Mitchellin makuun oli päästy, niin pian vastaan tuli kyseisen artistin kiistaton klassikkolevy, ehkä se kaikkein paras, eli Ladies Of The Canyon (69). Liki virheettömän levyn gatefold-painoksen hintalapussa luki viisi euroa. Ilahduin kovin. Nyt oltiin tutun suomalaisen myyjän levyaarteiden äärellä. Tämä ystävällinen (turkulainen) myyjä on tuttu kasvo levymessuilta kautta vuosien, vuosikymmenten. Joka kerta on lähtenyt jotain kivaa mukaan, niin nytkin. Mitchell sai seurakseen, myöskin vitosen maksaneen, Happy Mondayksen happoisan menestyslevyn Pills 'n' Thrills and Bellyaches (90). Eiku kun Step on it ja Kinky Afro vaan soimaan, tää levy menee kaverille, vaan kenelle?
Loppuaika meni lazerkiekkoja pläräillessä. Niiden osuus levymessuilla on taas hivenen kasvanut. Itseäkin kiinnostaa cd:t taas enemmän. Kahdesta syystä: 1. Niitä saa halvemmalla kuin vinyylejä. 2. Cd on edelleen erittäin hyvä äänenlaadullinen vaihtoehto, vinyylit eivät aina soi niin hyvin, vaikka muovin nimeen alati vannon. Kaksi oivaa cd-levylöytöä teinkin: Allman Brothers Bandin ysärin ehkä paras levy: Where It All Begins (94) ja Joe Strummerin vaikeasti löydettävistä The Mescaleros albumeista toisen: Global a Go-Go:n (01)
Ilahduttavaa oli todeta kuinka paljon innokkaita levynkerääjiä oli tullut pöyhimään levyjä Tullintorille. ++Keski-ikäiset miesoletetut olivat edelleen se suurin kohderyhmä, mutta joukossa oli paljon nuorempia ja lisääntyneessä määrin naisoletettuja, usein omien vanhempien seurassa jatkamassa tätä innoittavaa musiikkiharrastusta.
Kuluvan vuoden helmikuussa
julkaistussa Homesick Hound - musiikkiblogin 15-vuotisjuhlakattauksessa
käsittelin oman heräämisen kannalta tärkeitä alkuhetkiä. Valon näkeminen osui
1980-luvun puolivälin tienoille, ja tuon ajan hengen vaikutus näkyy edelleen
voimakkaana valinnoissa, joita teen musiikinkuluttajana. 1984 sai alkunsa oman
levyhyllyn maaninen paisuminen, ja tekstissä nostin esille muutamia bändejä
sekä julkaisuja tuolta vuodelta, jotka pistävät vielä tänä päivänäkin vibaa
punttiin.
Kaksi artikkeliin mahtunutta, ja kovat
kicksit 11-vuotiaalle pikkujannulle antanutta bändiä on lähtöisin
Birminghamista, tuosta Englannin sisämaassa sijaitsevasta metropolista. Toinen
on yksi heavy metallin jättiläisistä, Judas Priest. Se toinen ja henkilökohtaisella
tasolla päräyttävämpi tapaus on uuden aallon harjalla syntikoiden, suurten
pop-koukkujen ja uraa uurtavan liikkuvan kuvan keskiössä tyylitellyt Duran
Duran. Kimaltelevaa dance-rockia, kontrastina tummemmalla värillä
sävytettyä tunnelmointia ja kokeellisella pensselillä laajakankaalle maalattua
äänimaisemaa. Bändi oli osa laajempaa kasarin alun tienoilla alkaneen
uudenlaisen musiikin liikehdintää, mutta heillä oli (ja on edelleen) muista
erottuva tatsi oman maailmansa luomisessa.
Palataan vielä hetkeksi edelliseen
blogitekstiini ja sukelletaan siitä portista syvemmälle Duran Duranin
maailmaan. Bändin ensimmäinen livelevy (Arena) oli taltioitu Seven
and the Ragged Tiger albumin (1983) jälkeisen, megamenestyksessä
paistatelleen, maailmankiertueen keikoilta. Loistavaa studiotuotosta seurasi
hämmentävän tuhnu konserttitallenne, joka tuntuu uuden vuoden 1984 tienoilla
televisiossa näytetyn mahtikonsertin rinnalla lähinnä kaukaiselta ja
krapulaiselta sukulaiselta.
Arenan lopusta löytyi yksi uusi studioäänitys, edelleen
keikkojen repertuaarissa säännöllisesti vieraileva helmi. ”Wild Boys” oli
saanut pintaansa futuristisen ehostuksen ja nousi vähemmän yllättäen suureksi
hitiksi samalla kun yhtye jakaantui kahteen eri leiriin, joista kumpikin
keskittyi omiin sivuprojekteihinsa.
Duran Duran nähtiin ja kuultiin vielä
vuoden 1984 puolella ainakin jossain muodossa Band Aid
hyväntekeväisyyssinglellä ”Do they know it’s Christmas”. Tarinan jatko on siinä
mielessä hämmentävä, että ainakin 12-vuotiaan musiikkimedian seuraajan
näkökulmasta katsottuna bändin suurin hetki parrasvaloissa sijoittui seuraavaan
vuoteen, jolloin jäsenet eivät juurikaan toimineet heidät kuuluisuuteen nostaneessa
yksikössä. Andy (kitara) ja John Taylorin (basso) muodostama The
Power Station (mukana myös Robert Palmer laulussa ja Tony Thompson
rummuissa) julkaisi oman kuumia rytmejä ja seksiä tihkuneen, kovatasoisen
debyyttinsä alkuvuodesta.
Seuraavana oli vuorossa Duraneiden
kokoontuminen hetkeksi James Bondin ”A View to a Kill” leffan tunnarin
toteuttajana. Aurinkoinen kesäpäivä. Ylen Rockradio. Yksi iso hitti lisää
meriittilistaan. Kaikki oli kohdallaan. Ajoitus, kahden suuren nimen
yhdistäminen saman teeman alle. Ja tietenkin biisi, jonka voi laskea kuuluvan
suurien pop-klassikoiden joukkoon.
Näiden jälkeen DD esiintyi Band Aidin
jatkoksi koko maailmalle Live Aid konsertissa ja saimme vielä
kuultavaksi Simon Le Bonin (laulu), NickRhodesin
(kosketinsoittimet, syntikat) ja RogerTaylorin (rummut)
projektin, Arcadian kokopitkän. So Red the Rose sukelsi
syvemmälle Duran Duranin taiteelliseen päätyyn. Laatu pysyi kaikilla
julkaisuilla korkealla ja jälkikäteen voi vain spekuloida, kuinka kovan
neljännen levyn ”Fab Five” olisi saanut aikaan, jos he olisivat keskittäneet
kaikki panoksensa yhteiseen hyvään. No, olisi lopputulos voinut olla toki yhtä
hyvin myös täyttä tuubaa.
The Power Stationin levyllä Andy
Taylor otti kitarastaan tylymmän, lujempaa iskevän otteen. Kun nousuhumalan
tasolla operoinutta kitarointia vertaa nyt pääbändin aikaansaannoksiin vuodesta
1983 eteenpäin, näkee juonen tulevat käänteet varsin loogisena jatkumona. Jo
Seven and the Ragger Tigerilla on kuultavissa Andyn kitaran siirtyminen
taka-alalle. Seuranneilla singleillä sama linja jatkui. Kun vertailukohdaksi
ottaa TPS:n levyllä kuultavan kuusikielisen kukkoilun, voi äänimaailmasta vetää
omiksi janoikseen kaksi tutkintalinjaa.Joko Andy Taylor oli tympääntynyt hommaan jo klassikoksi luokiteltavan Rion
(1982) jälkeen, tai sitten tuottajat tai muut jäsenet siirsivät miehen kädenjäljen
yhtyeen soundissa taka-alalle. The Power Stationin levyllä ajoittain jopa
yllättävän tylynä päälle puskevasta kitarasta voi joka tapauksessa aistia
selkeän fuck off viestin muulle jengille. Kun akut oli ladattu ja
testosteronitasot saatu rajuun nousuun, oli aika nostaa kytkintä ja näyttää
perävaloja kollegoille, jotka olivat alkaneet tuntumaan ainoastaan painolastilta
kitaralle, joka pyrki nyt väkivaltaisesti ulos ahdistavasta karsinastaan.
Lopputulos, Andy häipyi. Saman
peliliikkeen teki myös Roger, mutta kitaristin poistumisella oli selkeästi
suurempi vaikutus Duran Duraniin soundiin. Rebellious son was gone, ja samoin
kävi sille ainesosalle, joka toi mukanaan rockin särmää kokonaisuuteen. Aika
laittaa asioita oikeaan perspektiiviin, ja nyt eri teille lähdön voisi nähdä
win – win tilanteena. Näin siis ainakin vuosina 1986–87. DD:n seuraava levytys,
Notorious, siirtyi tuottaja NileRodgersin ohjauksessa
funkimpaan suuntaan, ja lopputulos on nyt kuunneltuna onnistunut. Silloin
aikoinaan mielessä kävi ja myös pysyi pettymys.
Taisteluasemiin siirtynyt Andy luotti
Rock N’ Rollin voimaan. Hän päätyi tekemään yhteistyötä SexPistols
kitaristi SteveJonesin kanssa, jolla oli tuossa vaiheessa
uraansa päällä biker rock / hard rockin metal – vaihde. Tämä on kuultavissa IggyPopin Instinct levyltä (1988) äijän omilta sooloalbumeilta ja
tietenkin vuonna 1987 päivänvalon nähneeltä Thunderilta. Hemmetin hieno
levy, jolla Andy ja Steve päästivät stadioneille suunnatun hard rockin ja glam
metallin valloilleen. Suuria koukkuja, hienoja biisejä, isoa rockaamista, ja
valtavasti hittipotentiaalia. Joka ikävä kyllä jäi suurimmaksi osaksi
lunastamatta. Menestys oli keskinkertaista. Samaan aikaan myös Duran Duranin
menestys luisui alamäkeen. Andy siirtyi valokeilasta takavasemman suuntaan, oli
mukana tuottajan ja soittajan ominaisuudessa mm. Rod Stewartin levyillä.
Duran Duran teki laadukkaita levyjä kompastellen ja kuopista nousten.
2000-luvun alussa tapahtui se, mistä
fanit olivat uneksineet kasarilta lähtien. Originaali miehistö kokoontui yhteen
loppuunmyydyille keikoille ja lopulta myös studioon. Lopputuloksena kokopitkä Astronaut,
joka jatkoi täysipainoisesti ja samoilla aineksilla siitä, mihin huuruisen
dekadentilla 1980-luvulla jäätiin. Syntyi myös klassikkotason materiaalia. Itse
nostan korkeimmalle hämmentävällä tavalla sekä bändiltä että suurelta yleisöltä
unohduksiin jääneen albumin päätösraidan. ”Still Breathing” on haikeassa
eeppisyydessään oivallinen muistutus siitä, että levyt kannattaa oikeasti
kuunnella loppuun asti, eikä vain tsekata levottomasti pari ekaa biisiä ja sen
jälkeen skipata loput viimeistään viidennen kohdalla.
Muutenkin, kaikkien näiden
vuosikymmenten aikana DD on ollut ennen kaikkea albumikokonaisuuksia rakentanut
yhtye. Paljon singlehittejä, toki vain. Mutta ainakin itse koen, että vähintään
yhtä kovia helmiä löytyy ns. piilosta. Sieltä, minne videotuotanto ei yllä.
Ei mennyt kauaakaan, kun jokin alkoi
hiertää jälleen kemioissa. Andy pakkasi uudestaan kitaransa ja sanoi muille
moido, toisen kierroksen vasta päästyä kunnolla vauhtiin. Tällä kertaa
maailmalle näyttäytyi bändi, joka säilytti tätä pientä säröä lukuun ottamatta
yhtenäisyytensä. Klubien tanssilattioille suunnatun Red Carpet Massacren
(ensimmäinen Andyn toisen lähdön jälkeen julkaistu albumi) kohdalla suosiossa
tapahtui notkahdus, jonka jälkeen uraa on rakennettu määrätietoisen
nousujohteisesti. Oman polun kutsun voimakkaana kuullut kapinallinen katosi
jonnekin, ehkä studioiden uumeniin.
Pitkän johdannon jälkeen päästään itse
asiaan. Tälle vuosikymmenelle. 2021 julkaistiin Duran Duranin 15. ja samalla
yksi yhtyeen uran parhaista levyistä, Future Past. Mukana mielenkiinnon
herättäviä tekijöitä, kuten superguru Giorgio Moroder ja kitarassa Blurin
Graham Coxon, mutta pääosassa ovat silti Birminghamin ajattomat
futuristit, jotka ovat asian ytimessä suvereenisti. Maailmassa on muutama
yhtye, joista voi sanoa, että toista vastaavaa ei ole eikä myöskään tule
olemaan. Duran Duran on yksi tuon pienen joukon edustajista.
Vuodesta -21 eteenpäin bändin yleisöä
on hemmoteltu toistuvasti. Esiintyminen Buckinhamin Palatsin Platinum Jubilee
of Queen Elizabeth II juhlatapahtumassa oli alkufanfaari. Jatkoa seurasi Rock
and Roll Hall of Fame tilaisuuden muodossa. Kunniagalleriaan pääsyä oli
tarkoitus juhlistaa esiintymällä tilaisuudessa yhdessä Andy Taylorin kanssa
ensimmäistä kertaa sitten Astronaut kiertueen jälkeen. Faneja ei tietenkään
ilahduttanut uutinen siitä, ettei Andy päässyt paikalle pitkälle edenneen
sairautensa takia. Tilaisuuden kulku kuitenkin enteili jotain, mikä
konkretisoituu vielä tämän vuoden lokakuussa.
Simon Le Bon luki tilaisuudessa
kirjeen, jossa Andy avasi tilannettaan koko maailmalle. Rivien välistä saattoi
aistia, että vanhat erimielisyydet tai muut vastaavan kaltaiset asiat oli
unohdettu ja miesten välit ovat niin sanotusti kunnossa. Lämmin fiilis ja
tarina tuntuu ikään kuin kirjoittavan itse itseään siirtymällä tummista
pilvistä auringon puolelle.
Ensimmäinen askel juonen viimeisimmissä
käänteissä. Kädessäni on Andy Taylorin juuri ilmestynyt, järjestyksessään
kolmas (ja toinen omaa materiaalia sisältävä) soololevy. Jos Thunder seurasi
aikoinaan trendejä ja oli glamia / hard rockia, niin nyt liikutaan lähempänä
1970-lukua. Kitara soi edelleen isosti, mutta maalauksessa on aiempaa reilummin
sävyjä ja yksityiskohtia. Akustisuutta, huuliharppua, saksofonia. David
Bowie, Mott the Hoople ja Rolling Stones vilahtavat jossain
taivaanrannan tienoilla. Vastapainona hiukan alternativea siinä merkityksessä,
millaisena tuo musiikin laji tänä päivänä tunnetaan
1980-lukuakaan ei olla unohdettu. Man’s
a Wolf to Man albumin eeppinen nimikkoraita alkaa sanoilla, jotka saavat The
Smithsia diggaavien tahojen kellot soimaan. Last night I dreamt someone
loved me…aah. Ja nyt mukana seikkailee myös sitä meininkiä, mistä kaikki
osalliset tulivat alun perin tunnetuksi. Kyllä, DD puskee esille vahvana ”Reachin’
Out to Youn” kohdalla. Biisinkirjoitus on kovalla tasolla. He’s really getting
it home. Toivottavasti tämä ei jää miehen viimeiseksi julkaisuksi. Mutta jos
jää, niin komea päätös uralle on saatu aikaiseksi.
Jatkoa on luvassa lokakuussa, kun
Duranit julkaisevat seuraavan levynsä. Konsepti on hieman normista poikkeava.
Luvassa on Danse Macabre otsikon alla kulkeva Halloween teemainen
kokonaisuus, joka sisältää uusia kappaleita, uudelleen versioitua vanhempaa
materiaalia ja covereita. Myös kolmas, liikkeissään nopein Taylor on saatu
mukaan antamaan panoksensa taiteelliseen kokonaisuuteen. Kuinka suuressa osassa
ja millä biiseillä, se jää todettavaksi. Ehkä ainakin ”Night Boatin” päivitys
(oletan kappaleen olevan uusi versio debyytiltä löytyvästä öisen laivamatkan
kuvauksesta), mutta voisiko se olla jopa liian ilmeistä. Joka tapauksessa,
ennakkomaistiaiset lupailevat vahvasti herkuttelun jatkumista.
Jossain tuolla välissä tapahtui myös
kauan odotettu keikka Helsingin Kaisaniemessä. Tätä kirjoittaessani mietin
syitä, miksi jätin tapahtuman väliin. Ehkä syynä olivat aikataululliset
ongelmat. Ehkä halusin säilyttää sen maagisen mielikuvan, joka on muovautunut
päähäni näiden vuosikymmenien aikana. Ehkä en uskaltanut ottaa riskiä ja
kadottaa mystistä auraa, joka sai alkunsa yhdestä TV-ohjelmasta 1980-luvun
alussa. Saattaa olla, että olin ainoastaan laiska, enkä jaksanut. Viimeksi
mainittu olisi noloa, mutta sellaista se on joskus. Luulen, että lopulta illan
skippaamiseen vaikuttivat kaikki mainitut tekijät.
Palataan lopuksi alkuun. Siis sinne
kasarin alkuhämäriin. Duran Duran saattaa olla jopa se ensimmäinen
tietämättömyyden unesta herättäjä. Ennen kaikkia niitä muita, joista sauhusin
edellisellä kerralla. Muisti saattaa tehdä omia kiemuroitaan, mutta
jonkinlaisella varmuudella olen nähnyt jossain televisio-ohjelmassa bändin uraa
uurtavia videoita (ainakin Girls on Film, Hungry Like a Wolf, Rio) jo 1982 tai
-83. Siis ennen käänteentekevää levyraatia koulun neljännellä luokalla. Ja
jostain syystä tämä löytö täytyi pitää salassa muilta. Aikuinen ei voi ymmärtää
sitä logiikkaa, jonka mukaan tällaisen asian kanssa pitäisi olla kaapissa. Ehkä
siinä oli jonkinlaista vastakkainasettelua. Tyttöjen musa, poikien boogie. Jotain
noin typerää sen täytyi olla.
Birminghamin parhaat. Black Sabbath, Judas Priest, Duran Duran. Valinta osuu viimeksi mainittuun ja erikseen
orkesterin originaaliin kitaristiin. Siksi monikko. Heidän polkunsa oli aluksi
yhteinen, sittemmin erkaneva ja lopulta he ovat kohdanneet uudestaan teiden
risteytyessä. Kaikella lienee tarkoituksensa. Hienoa musiikkia, kiehtova
tarina, lopulta myös ansaittu arvostus kaikilla tasoilla. One of a kind. Black
Sabbath ja Priest, nekin vievät tilaa levyhyllyssäni. Mutta Duraneiden jutussa
on vaan jotain, joka kolahtaa meikäläiseen kaikkein vahvimmin. New wave, takiaisen
lailla tukkaan tarttuvat biisit, iso nippu klassikkomateriaalia kaikilta
aktiivivuosikymmeniltä, värien kirjo (en ole oikein koskaan jaksanut pelkkää
mustaa), kuvasto bändin ympärillä. Auringonlaskut jossain tropiikin
hiekkarannalla. Siis sellainen aamuöinen vaikeasti määriteltävissä oleva romantiikassa
rypeminen. Unelmoiminen jostain, mitä ei ole olemassakaan. Mausteeksi
dekadenssin aromia. Ja sopiva määrää taiteellisuutta, tai kokeellisuutta.
Hetkiä, joiden kohdalla huomaa pohtivansa, että tämän voi tosiaan tehdä näinkin.
Siinä kombo, joka toimii meikäläiselle.
Duran Duran ei ole kadottanut maagista
taikapölyä, joka laskeutui bändin ylle uran alussa. Yhtyeen ympärillä leijailee
edelleen magiikka, jota ei pysty pukemaan sanoiksi. Mystiikkaa eivät ole
vieneet mennessään miehistönvaihdokset tai comebackit. Sitä ei ole haalistanut
edes sosiaalinen media, joka tuppaa pääsääntöisesti tekemään kaikista
kohteistaan jokapäiväistä, arkista kulutushyödykettä.
Jos haluatte lukea koululaisten
levyraadista ja niistä muista musiikintekijöistä, jotka pistävät sauhuamaan
tällä tavalla, kannattaa hankkia käsiinsä alussa mainitsemani Homesick Houndsin
juhlanumero. Julkaisu on siinä mielessä harvinainen, että se on saatavilla
ainoastaan painettuna, fyysisessä muodossa. Juuri niin kuin me vanhat jäärät
haluamme musiikkilehtien ja -juttujen olevan.
Monen 60-luvulla uran aloittaneen rokkistaran 80-luku oli täynnä kehnoja albumeja ja niistä löytyviä huonoja tuotannollisia ratkaisuja. Paul McCartneyn kasarilevyistä harvoin puhutaan positiiviseen sävyyn, lukuun ottamatta kokeellista soololevyä McCartney II (80) ja Elvis Costellon avittamaa Flowers In The Dirt (89) levyä, mutta näiden välissä julkaistiin yleisen uskomuksen mukaan enimmäkseen melkoista kuraa, positiivista ja hampaatonta lallattelua, aikuisen miehen helppoja lastenlauluja. Voi olla, että tämä määritelmä ja luulo on pelkästään minun oma, mutta kasarilla musalehdistö ei juurikaan silitellyt Paulin albumeita: Pipes of Peace (83), Give My Regards To Broad Street (84) ja Press (86). Kyseessä on kökköyden, liiallisen rahan ja hyvänolon tuoma albumikimara. Beware! Näinkö?
Tässä ei tarvitse ennustajan lahjoja kun väitän, että olen alkanut kuuntelemaan rauhanpiippulevyä Pipes Of Peacea (83) ja todennut sen laadukkaaksi levyksi. Kyllä. Mikä oli kasarina liikaa, onkin tänä päivänä miellyttävää nostalgiaa...ja aika hyvin toimivaa sellaista. Nimikappale on Paulin tuotannolle tyypillinen melodinen helmi, jossa haisee mukavalla tavalla Beatles ja notkeat melodiset ratkaisut, siirtymät a-osasta b-osaan ja hurmokselliset c-osat, unohtamatta lapsikuoroa. Kaiken koristaa päälle liimattu rauhan lyriikkaa, älköös nyt sotiko, it's still peace and love, kuten mä ja John silloin sanottiin.
Say Say Say oli aikoinaan karmean iso hitti. Mukanahan laulaa myös itse Miihkali Jaksonen. Ihme kyllä kappale ei ole kulunut puhki, vaan kuulostaa edelleen todella svengaavalta. Mukaan on tuupattu myös maistuva huuliharppuosuus, joka pitää homman kivalla tavalla maanläheisenä. The Other Me on hyvin perusvarma McCartney-veisu, ei mitenkään potki vastaan, mutta ei nouse erinomaisuuden kerhoonkaan. Mutta onhan tämäkin varsin soljuvaa meisinkiä. Keep Under Cover on myös näpsäkkä ja kulkeva biisi, jollaisia Maccara synnyttänee hampaita harjatessaan. Mutta yksittäisenä biisinä tuotuna jollekin 2000-luvun levylle, voitaisiin melodisuuden puolesta puhua levyn parhaimmistosta. Se mikä Pipes of Peacella toimii on melodiat, iloiset, lapsekkaat ja ennakkoluulottomat (ehkä toisten korvissa liian tutut) melodialinjat. A-puolen päättävä läpeensä siirappinen balladi So Bad oli salasuosikkini teininä ja edelleen kappale vetoaa minuun. Lällyys on niin sakeaa, että siihen mielellään kierähtää: Girl i love you, yes i love you, so bad. Tällaista oli 80-luvun viattomuus parhaimmillaan ja pahimmillaan.
Kakkospuoliskon aloittaa myös Michael Jacksonin kanssa tehty The Man, jonka olin täysin unohtanut. En tiedä onko tämä Michael Jacksonin ansiota, mutta kappale svengaa makealla tavalla, intohimoisesti, viihteellisesti, kuin kirkkain kesäpäivä. Kappaleessa on hieno, nytkyttelevä a-osa, jota Michael vie upeasti eteenpäin. Kyseinen ajanjaksohan oli Jacksonin Thrillerin pöhinän jälkeistä kulta-aikaa, kaikki on näköjään muuttunut kullaksi, mihin hän on sormensa tökännyt. Toisaalta myös ymmärrän, jos joku voi kokea kappaleen ällöttäväksi viihdeklöntiksi.
Seuraavana vuorossa on aika näpsäkkä ja jopa hivenen rootsmainen Sweetest Little Show, nätti ja osin akustinen laulu. Kappale pysähtyy hauskasti puolivälissä, jossa kitara näppäilee varsin erikoista kudosta kuin liveyleisön edessä. Average Person on hauskasti eteenpäin laukkaava McCartney-lallattelu, joka ei suostu jäämään pelkäksi hassuksi melodiakokeeksi. Kappaleen sisään on ujutettu monenlaista musiikillista käännettä. Koko levyä leimaa musiikillinen ilottelu. Voi olla, että levy koettiin ilmestyessään vähän kevyeksi ja vasurilla tehdyksi, mutta kyllähän Paulin melodiantaju on ihan omaa luokkaansa ja kun siihen siihen päälle lisätään noin miljoonan dollarin tuotanto ja parhaimmat yhteistyötahot, niin siinä ei voi paljoa epäonnistua.
Levyn yhdeksännen kappaleen kohdalla eväät alkavat jo hupenemaan. Enimmäkseen instrumentaali Hey Hey on edelleen varsin miellyttävää kuunneltavaa, mutta vähän tuntuu siltä, että jotain piti vielä keksiä tähän väliin. Tug Of Peace on vähän kuin muistuma McCartney II (80) levyn kokeellisimmasta puolesta ja samanaikaisesti jonkinlainen kommentti tämän levyn nimikappaleeseen ja edelliseen studioalbumiin: Tug of War (83). Varsin mukavaa kuunneltavaa tääkin. Loppuun on säästetty perinteinen McCartney - balladi Through Our Love. Vaikkei se aikoinaan avannut mitään uusia lukuja banjosilmän ceeveeseen, niin tältä levyltä irrotettuna ja tähän päivään tuotuna vaikka livevetona, kappale voisi olla yllättävän kova.
Pipes Of Peace (83) on levy missä ei ole mitään vikaa. Aikana jolloin se julkaistiin, oli enemmän volyymia, niin musiikki- kuin journalismimarkkinoilla. Tuolloin oli kai jotenkin tyypillistä moittia menestyneiden artistien albumeita, jos ne eivät tarjonneet varsinaisesti mitään uutta ja tihkuivat elintason ja aseman tuomaan itsetyytyväisyyttä. Pyörää ei keksitty tässäkään tapauksessa uudelleen, mutta Pipes Of Peace (83) levynä on kestänyt aikaa hämmästyttävän hyvin.
Tässä The Manin vähän hupsutteleva ja referenssinomaisen huono kotivideo, jota erinomainen musiikki kuljettaa eteenpäin:
Ensiksi haluan hieman moittia suomalaista festariyleisöä. Blurin huikean keikan parhaat kohdat valuivat yleisön sormien lävitse, yhteislaulun puutteen ja yleisen flegmaattisuuden vuoksi. 13 (99) levyn isossa biisissä Tender yleisö ei vaan lähtenyt yhteislaulamaan, vaikka kaikki eväät siihen oli olemassa. Ok, ymmärrän, että sunnuntai Flowssa on usein jo himmailua, valmistautumista työ- ja kouluviikkoon. Mutta silti, nyt kun Blur oli Suomessa miksi emme antaneet lupaa suurempaan suistumiseen, katharsiksen omaiseen yhteiseen messuun: Come on, come on, come on. Get through it, come on, come on, come on. Love's the greatest thing that we have...Meillä oli hetkemme, kesä meni jo...tai on menemässä ohi, miksi emme hypänneet. Miksi?
Ok. Unohtakaamme bloggaajan romanttiset mielikuvat ja odotukset täydellisestä festari-illasta ja tarkastellaan tarkemmin mitä eilen tapahtui? Blurin Suvilahden keikka nojasi ilahduttavasti uuden The Ballad of Darren (23) albumin materiaaliin, jolta kuultiin peräti kuusi kappaletta. Huolellinen albumin kuuntelu ennen keikkaa auttoi ainakin allekirjoittanutta uuden materiaalin kanssa, joka ei kalpene lainkaan vanhan materiaalin rinnalla ja osin kuulostaa paremmalta ja intohimoisemmalta kuin vanhat veisut, näin livenä kuultuna.
Uuden levyn avauskappale: The Ballad, on bändin emotionaalinen käyntikortti vuoteen 2023 ja myös tähän keikkaan. Tuota sympaattista pianoballadia seurasi albumin toka sinkku, vanhasta Blur-räminästä muistuttava St. Charles Square, joka alkuun ei vakuuttanut, mutta nyt keikalla se potki jo aika mukavasti. Keikan kolmas kappale Popscene, julkaistiin vain sinkkuna vuonna 1992. Ihan perusookookaahausta tääkin. Seuraavana kuultu Beetlebum räjäytti pankin. Alussa parjaamani suomalaisyleisö oli tässä kohtaa täysillä messissä. Selkeästi kappale miellytti isoa osaa yleisöstä. Itselleni kappale edustaa luokkaa: ihan kiva.
Kaikkinensa keikan alkupuolisko oli erityisen vahva. Ehkä tässä auttoi yleisön odotus ja bändin jotenkin inhimillisen vereslihainen olemus, tässä tämä odotettu kvartetti nyt on, vähän räjähtäneen oloisena, mutta rehellisenä ja valmiina kohtaamaan suomalaisen festariyleisön. Ja sitä kohtaamista tapahtui. Uumoilimme kavereiden kanssa, että oliko jäsenistössä havaittavissa jotain toissailtaisen Ruotsin keikan jälkimaininkeja, kuten pientä krapulaa. Ehkei sentään.
Oli mukava huomata, että Blur on todella tiukka yksikkö, bändi isolla B:eellä. Damon Albarnin vähän homssuinen datanomihabitus ja kautta linjan vahva laulutyö, kitaristi Graham Coxonin kellontarkka työskentely kepin varressa ja muutamat hämmästyttävän vakuuttavat lead vocal - vedot, basisti Alex Jamesin rento bassottelu rööki huulessa, joka on keskeinen osa Blur-svengin luomisessa, sekä rumpali Dave Rowntreen tiukka työskentely rumpupatterin takana. Lopputuloksena syntyy tunnistettavaa ja vahvaa bändisoittoa, josta aistii hyvin jäsenten keskinäisen kemian, ehkä aikoinaan myös skismankin.
Yksi keikan alkupuolen helmistä oli niin ikään 13 (99) albumilta löytyvä ketterä Trimm Trabb. Levyltä kuunneltuna kappale on jäänyt aina vähän paitsioon, mutta keikalla kuultuna sen erinomaisuus paljastui. Uuden levyn kappaleista parhaiten toimivat mukavasti poppaava Barbaric ja levyn päättävä ns.iso biisi The Heights. Jos The Ballad oli käyntikortti, niin The Heights oli tunteellinen outro: I gave o a lot of heart, so did you, Standing in the back row, this one is for you. Kyllä, siltä se tuntui, Blur antoi parhaan hetkensä, sekä levyllä, että keikalla.
Mainitsematta jäi vielä odotetut ja yleisöä villitsevät versiot biiseistä Parklife, Boys and Girls ja Country House sekä uuden levyn Narcissist, joka on kasvanut yhdeksi parhaimmaksi Blur-kappaleeksi. Ehjä ja puhutteleva lyriikka, joka kutsuu meidät kaikki mukaan näihin musiikillisiin pitoihin: I'm going to shine a light in your eyes, you will probably shine it back on me, kyllä, saat tuon kaiken valon takaisin. 20 biisin verran ysäribrittirokin parhautta, päivitettynä uuden levyn kautta tähän päivään. Liki erinomainen keikka, mainio päätös tai startti loppukesälle. Kaikki on vasta alkamassa. Uudelleen. Uutena.
Kun Putro esitti Laukontorin illassa soolonumeron ilman mitään instrumenttia, pelkän laulun varassa, tuli mieleen pikantimpi ja lyyrisesti terävämpi versio Ismo Alangosta. Jos Alanko on Suomirokin shamaani, niin Putro on enemmänkin teräväsanainen hovinarri, pieni, vilkas ja pisteliäs.
Putron painokkaiden lyriikkojen syvyys ja rohkeus on huikeaa tasoa. Elämä on juhla, Olet puolisoni nyt, Milloin jätkät tulee ym. ym. Artisti ei jätä sanomatta sitä mitä on mielessä. Mielestäni Putro on yksi tämän ajan vahvimpia suomirock-lyyrikoita. Ikäverrokki haastaja tällä saralla on Jarkko Martikainen, toinen ketterä viisikymppinen, jonka tuotanto tihkuu yhtälailla merkittäviä ja merkillisiä biisejä.
Vesilahden illassa Putron lavapreesens oli eloisa ja energinen. Erittäin hauskat ja artistille tutun itseironiset välispiikit upposivat yleisöön. Oman itsensä ja miehen iäntuoman karisman pilkkaaminen olivat keikan humoristisia huippukohtia. Välispiikit olivat itsessään kuin lyriikkaa, painokasta ja hyvin rytmitettyä. Stand up-keikat voisivat olla myös mahdollisuus. Ja kun suurimman naurun keskellä Putro aloittaa Elämä on juhla kappaleen, niin siinä on viattomalla katsojapojalla murtumispiste lähellä, kuinka tässä biisissä onkin ihan kaikki, ja miten se oli päässyt unohtumaan.
Putron Laukon kartanon konsertti oli yksi iso juhla, johon eniten vaikutti artistin oma vahva ja peloton lavapreesens, kuinka varmasti ja hienolla tavalla hän kuljetti keikkaa eteenpäin, kuin tarkalla käsikirjoituksella, joka salli pieniä ja hassuja röpsöttäviä reunakohtia, kun biisi ei lähtenyt ihan niin hyvin kuin artisti toivoi.
Ensimmäiset 45 minuuttia Putro veti soolona, jonka huippukohtia oli aikoinaan parjatun Älä sammu aurinko (11) levyn nimikappale ja hervottoman hauskasti pelkän laulun ja tamburiinin varassa esitetty ihka eka soolobiisi: Täysikasvuinen. Putro teki kappaleen alun perin Aleksi Salmenperän Lapsia ja aikuisia leffaan Zen Cafen ollessa vielä kasassa. Itse kappale on hervotonta aikuistumisen ja keski-ikäisyyden pilkkaa, jonka tuomia mahdollisia tunnereaktioita Putro pahoitteli jo etukäteen.
Vaikka Putron ulkoinen habitus on nykyisin luokkaa: hampuusi, niin sojottavien karvojen ja ylikokoisten esiintymishousujen alta paljastui hyväkuntoinen, hyvin treenattu viiskymppinen mies, joka veti helponnäköisesti koko kaksituntisen rokkishown, ilman mitään väsymisen merkkejä. Laulu kesti hyvin ja siinä oli vapautunutta energiaa. Bändin yhteissoitto kuulosti paikoin todella hyvältä, paljon paremmalta kuin levyllä.
Laukon kartanon keikalla uitiin biisillisesti ns. syvässä päädyssä, Putron laulujen elämän kirjot vaihtelivat laajalla skaalalla, aina vonkaamisesta uskollisuuteen, syntymän hetkestä kuolemaan jälkeiseen jälkihehkuun. Toisen sähköisemmän setin huippukohtia olivat, jo aiemmin blogissa ylistämäni Taitekohdassa (14) levyn kappaleet Kuka tahansa kelpaa ja Milloin jätkät tulee. Tässä linkki tuohon aiempaan juttuuni: http://homesickhounds.blogspot.com/2023/05/takaisin-putroon.html
Olen nähnyt Samuli Putron viimeksi keikalla yli kymmenen vuotta sitten. Tämän päivän versio Putrosta on huomattavasti parempi, eloisampi ja rennompi. Putron lyriikka mahdollistaa yleisen angstailun, jollaista aikoinaan löysin Putron live-esiintymisistä. Nyt meille esiintyi hauska ja eloisa ukkeli, joka sai syvän sisältönsä svengaamaan ja osumaan liki ilolla maaliinsa. Kyllä, Putron konsertti oli täynnä iloa ja tekemisen meininkiä. Tämä oli minulle positiivinen yllätys. Koleahkosta säästä huolimatta keikka täytti minut elämällä ja energialla, vaikka viimeinen biisi Tavalliset hautajaiset onkin surkuhupaisa marssi omista hautajaisista, se toi kuitenkin lohdullisen ja hyvän olon. Samuli Putro kosketti meitä tässä elokuisessa illassa koko elämän kirjollaan, johon hänen painava tuotantonsa antaa hyvät lähtökohdat. Tänä iltana onnistui kaikki.
Rosita Luun viime vuonna ilmestynyt Maaginen Elävä (22) on kauttaaltaan vahva pop/rock-albumi, jossa on sopivaa rouheutta, mutta myös tarttumapintaa. Ostin levyn vinyyliversion tuoreeltaan, mutta huomasin sen jääneen levyhyllyyn kuuntelemattomana pitkiksi ajoiksi.
Toissapäivänä korjasin virheen ja menin Rositan keikalle Bistro Viljaan Tampereelle. Rositaa ennen esiintyi toinen tuore artisti nimeltään: joku iiris. Ilmaisultaan varsin varmaotteinen ja vahvaääninen artisti heitti ennen Rositaa koherentin ja akustisen nainen- ja kitara setin. Iiriksen keikalla kuulemani kappalemateriaali ei täysin pudonnut, mutta ilmaisussa ja rahkeissa on kyllä paljon potentiaalia.
Rositaa oli säestämässä naisoletettu kitaristi, joka hoiti tonttinsa varsin mainiosta, melkein telepaattisesti yhdessä Rositan kanssa. Noin tunnin mittainen keikka oli läpileikkaus Rositan kolmelta albumilta ja edeltäjäbändinsä Hullu Ruusun materiaalia, josta mieleen jäi etenkin biisi Outo talo. Hullu ruusun materiaali oli itselleni entuudestaan tuntematonta, mutta tämän keikan jälkeen täytyy ottaa tuotanto haltuun.
Maaginen elävä albumin "isoa pophittiä" Klaudiaa ei kuultu keikalla, joka vähän harmitti. Paitsi, että suoratoistojen kuuntelukertojen perusteella biisi taitaa olla hitti vain omassa päässäni. Sen sijaan uuden levyn kappaleista Loistava tulevaisuus ja Olen sua vastassa saivat hienot versioinnit. Kahdelta aiemmalta levyltä tuli myös paljon kappaleita, kuten Samettisuu (20) levyn nimikappale ja erinomainen Olen kuollut monta kertaa, joka levyversiota hitaampana ja riisutumpana versiona tavoitti erityistä koskettavuutta.
Rosita Luun lyriikka ja musiikillinen ilmaisu tuo jollain tapaa mieleen Kauko Röyhkän. Tietynlainen kulmikas laulutyyli ja lyriikka joka puhuttelee suoraan kuulijaa tyyliin: "Hei älä kysy multa tai jos sä kysyt multa, ootko sä valmis kuulemaan?" laulaa Rosita hyvin röyhkämäisesti uuden levyn laulussa Älä kysy. Röyhkä-vertaus voi tosin olla nykyartistille itselleen kyseenalainenkin asia...tai sitten ei.
Yhtälailla Rosita tuo mieleen myös Big Thiefin Adrianne Lenkerin popimman version. Molemmissa hahmoissa on samanlaista sukupuolista määrittelemättömyyttä, maskuliininen ja feminiininen energia vuorottelee mielenkiintoisella tavalla. Tämän duo-keikan jälkeen haluan nähdä Rosita Luun myös bändiversiona. Tämän illan biisit olivat duo-muodosta johtuen riisutumpia ja hitaampia kuin levytysversiot, itse levythän ovat silkkaa pop-rockia.
Mielenkiintoista on kuulla, että mihin suuntaan Rositan musiikillinen ilmaisu kehittyy tulevilla levyillä. Matka on hyvässä vauhdissa, levyt pursuavat tarttuvia melodioita ja painavia lyyrisiä ratkaisua. Keikalla Rosita kertoikin, että ennen musiikillista uraansa hän oli tehnyt pelkästään runoja ja kuullut päässänsä melodioita, mutta ei ollut alkuun uskonut, että ne ovat oikeita biisejä. Kyllähän nämä ovat oikeita ja oikein hyviä biisejä.
