Taasko yksi
kokaiininhuuruinen tilitys?
Tämä kirja
kertoo epäonnistumisesta. Tämä kirja kertoo köyhyydestä ja
perheestä ja ystävyydestä ja nuoruuden nuhjuisista ihmeistä ja,
väistämättä rakkaudesta ja menetyksistä.
Näillä
aseistariisuvan rehellisillä sanoilla aloittaa Suede-yhtyeen laulaja
Brett Anderson omaelämänkertansa. Vuonna 1993 menestyksekkään
omaa nimeään kantavan debyyttialbuminsa julkaissut bändi ponkaisi
vauhdilla 90-luvun brittirockkermaan. Sueden romanttisen dramaattinen
popestetiikka lainaili surutta 70-luvun suurilta tähdiltä, aina
Bowiesta Bolanin kautta Roxy Musiciin. Brett Andersonin hivenen
androgyynihahmo täytti vaadittavat rokkistaran mittasuhteet ja
Sueden dramaattinen rokki toimi tienavaajina sellaisillekin tuon ajan
tuleville retrosuuruuksille kuin The Verve, Oasis ja Blur. Sueden
lupaavasti käynnistynyt ura hiipui 2000-luvun alkupuolella, kunnes
bändi teki comebackin vuoden 2013 Bloodsports-levyllä. Tätä on seurannut vielä vahvat Night Thoughts(16) ja The Blue Hour (18) albumit.
Jo alkusivuilla
Anderson painottaa, että hän ei halunnut missään nimessä
tyypillistä rokkarin kokaiinin ja kultalevyjen kirjomaa
muistelmateosta, vaan hän on rajannut tarinan tiukasti bändin
alkuaikaan, ennen suurta menestystä. Anderson kertoo myös
kirjoittaneensa kirjansa omalle pojalleen, jotta hän saa käsityksen
isästään, kuka hän on ja mitä hän on tuntenut ollessaan teini.
Köyhä
lapsuus hiilenmustissa aamuissa
Anderson kuvaa
varsin syvääluotaavasti, ellei jopa tarkalla psykologisella
silmällä lapsuuttaan. Kuinka hän on kasvanut hyvin pienessä
talossa taidemaalariäitinsä, sekatyöläisisänsä ja pikkusiskonsa
kanssa. Hän kertoo olleensa huolestunut ja levoton lapsi, jota
vaivasi unettomuus ja öiset pelontäyteiset tunnit. Yhtälailla hän
kertoo alkoholisoituneesta iso-isästään, hänen vaikutuksestaan
perhedynamiikkaan.
Perhe oli hyvin
köyhä ja pakostakin varsin omavarainen. Äiti ompeli lapsille
kaikki vaatteet itse, perhe oli kirpputorien vakioasiakkaita. Myös
syömisessä säästettiin ja Andersonin kotona syötiin halpaa
lihaa, sitkeitä ja rasvaisia paloja, joka osaltaan jätti
Brett-poikaan elinikäisen inhon lihaa kohtaan. Talossa ei ollut
keskuslämmitystä, vain pieni takka ja öljylämmitin. Tätä kautta
tuodaan esiin vertauskuva kylmistä ja brutaaleista hiilenmustista
aamuista, jossa tulen sytyttäminen ja yllänpitäminen oli liki
uskonnollinen rituaali.
Jokainen
meistä on ollut tylsä teini
Varsin hauskaa on kuvailu teini-iästä, etenkin päiväkirjoista,
joihin palaaminen oli Andersonille pettymys ja paljasti sen, kuinka
se piti sisällään vain pitkästyttäviä litanioita säätiloista
ja kauppareissuista. Morrisseytä siteeraten ”kuinka pohjattoman
tylsä nuori mies” olenkaan ollut ja päiväkirjoista ei löytynyt
millaista emotionaalista syvyyttä tai havaintoja vanhempien
kompleksisesta avioliitosta. Hyvin rehellisesti hän valottaa oman
teini-ikäisen persoonansa itsekeskeisyyttä ja ylimielisyyttä.
Yhtälailla kirjoittaja riisuu onnistuneesti kaiken mahdollisen
glamourin hohdokkaasta rokkarin nuoruudesta.
Taiteilijuuden
alkujuuri
Voin ylpeänä kertoa, että Never Mind The Bollocks oli
ensimmäinen albumi jonka ostin ja se enteili elämänmittaista
suhdetta vaihtoehtoiseen musiikkiin. Toteaa
Anderson. Lehdenjakotuloilla vaivalla saadut rahat käytettiin
äänilevyjen ostamiseen, joista tämä Sex Pistols albumi oli
ensimmäinen. Sitä mukaa kun musiikista tuli Brettille tärkeää,
niin hän alkoi ystävystymään samanhenkisten nuorten kanssa ja
pääsi myös irti omasta köyhyyden statuksesta.
Yhtälailla nuoren Bretin taiteellisen heräämisen rinnalla kulki
perheen myrskyt, kuten oman isän vainoharhan puuskat ja
mielenterveyden yleinen järkkyminen. Hänen vahvaluontoinen äitinsä
kuoli syöpään juuri kun Brett oli muuttanut pois kotoa ja
käynnistellyt haparoivasti musiikkiuraansa. Näihin aikoihin
Anderson tapasi Sueden tulevan kitaristin, Bernar Butlerin, joka oli
jo musiikillisesti paljon edistyneempi ja kehoitti myös Brettiä ja
kumppaneita ”tarttumaan töihin”, jotta musahomma etenisi. Ja
hän oli oikeassa, olimme liian vanhoja istuskelemaan makuuhuoneissa
ja jauhamaan kunnianhimoisista unelmista.
Väistämättä
tähtisumuun
Lapsuuden uteliaisuus haihtuu, polut aukevat ja ihminen alistuu
aikuisen elämän tahtiin.
Kuvaa Anderson hetkeä kun Nude Records levy-yhtiön pomo soittaa
hänelle ja kertoo bändin saaneen levytysopimuksen. Sueden sinnikäs
harjoittelu, biisien treenaaminen, uusien vielä parempien tekeminen
kantoi lopulta hedelmää ja bändi teki lopullisen kansainvälisen
läpimurron. Sueden keikka Tavastialla 1993 oli yksi ensimmäisiä
esiintymisiä ulkomailla.
Se oli meidän, vain meidän rosoinen hymnimme, meidän
turhautumisen ulvahduksemme – runo epäonnistumisille ja
menetyksille ja ylistyslaulu värittömälle Britannialle jonka
ympärille näimme.
Tiivistää Anderson runollisesti lopussa sekä ottaa etäisyyttä
tuon aikakauden muihin bändeihin, koska työläistausta ja
mutkikkaan nuhjuinen tie ryysyistä rikkauksiin loi bändille oman
ainutlaatuisen auransa.
Andersonin elämänkerta on poikkeuksellisen syvällinen ja
runollinen ollakseen ns. tavallinen rokkarin elämänkerta. Se on
rehellisyydessään vaikuttava ja vahvistaa käsitystä, että
merkittävä taide tarvitsee pohjallee tietyn määrän
vastoinkäymisiä. Vertailukohdaksi löytyy Bruce Springsteenin parin
vuoden takainen Born To Run – elämänkerta, joka
rehellisyydessään on samaa luokkaa, mutta Andersonin suorastaan
intiimi kirjoitusote tekee tästä kirjasta erityisen, kuin
kaunokirjallisen teoksen, joka pidättäytyy itsestäänselvistä
lokeroinneista ja näyttää oman erityisen ja riippumattoman
luonteensa.
2 kommenttia:
Onpa kiva, että luit tämän! Minäkin pidin kirjan rehellisyydestä kaikkein eniten. Siitä tavallisuudesta, jota tähteyden taustalla on, ja siitä työstä ja epävarmuudesta, mitkä ovat edeltäneet tähteyttä.
Joo. Tää kirja kolahti. On tullut luettua aika monta 70+ rokkareiden päihdehistorian kauhistelusta kertovaa ja vähän muutenkin pöhnäistä omaelämänkertaa. Tää oli piristävä poikkeus.
Lähetä kommentti