Ketterä rokkikukko - Olavi Uusivirta. 29.8.2015. Klubi. Tampere

Teatteritaustasta oli eittämättä hyötyä kun Olavi Uusivirta laittoi itsensä peliin lavalla. Sisääntulo oli tornadomainen, sopusuhtainen ja ketterä rokkikukko suorastaan ryntäsi tamperelaisyleisön eteen. Heti oltiin asian ytimessä, veivaamassa rokkia ilman mitään estoja. Hyvän alkupöhinän taustatekijöiksi paljastuivat alkuillan tuttavasauna Pispalassa ja Ikuiset Lapset(14) albumikiertueen toka vika, eli 99:s keikka. Tänä iltana selvästikään ei ollut tarkoitus säästellä energiasta.

Taustatyö oli tehty huolella, rokkenrollin kihisevästä lähteestä oli ammennettu ne sopivimmat osaset. Olavi Uusivirran lavaliikehdintä oli kuin sekoitus erästä holtittomasti bailaavaa punkrokista tykkävää ystävääni ja Iggy Poppia, mutta ilman todellista vaaran tunnetta. Paita lähti useita kertoja Uusivirran päältä, mutta lensi lavan sivulle suojaan, ei suinkaan yleisön sekaan. Nopeat liikkeet, todella ketterä fysiikka ja vienosta hiestä märkä ylävartalo oli esteettisesti nautittavaa seurattavaa, varsinkin naisyleisön silmissä.

Biisit keskittyivät suurimmaksi osasi viimeisimmän, Ikuiset Lapset(14) albumin materiaaliin. Levy oli itselleni läheisin Uusivirran tuotannossa, varsin kelpo, melkein neljän tähden levy. Levyn kappaleista livenä jäivät mieleen etenkin: En Tiedä Mitä Menetän Jos Jään ja hitikäs Ollaanko Tämä Kesä Näin? Myös keikan loppupuolella tullut Kauneus Sekoittaa Mun Pään toimi erinomaisesti.

Keikan kohokohdat tulivat kuitenkin uuden levyn ulkopuolelta. Olavin hienosti tulkitsema Dave Lindholm - cover Voi Kun Riittäis Pieni Taivas oli myös soolokitaristi Timo Kämäräisen taidonnäyte. Kitarasoolossa mentiin Davemaiseen ulottuvuuksiin ja vähän siitä ylikin. Mukavan toimiva oli myös edellisen levyn Elvis Istuu Oikealla(12), itselleni ensiesityksen saanut kappale: Tiet Etäisyyksiin. Myös samaisen levyn tunteikas valssi Kaiken Jälkeen Olet Kaunis herätti kiinnostuksen. Tämän kappaleen aikana Uusivirta kaappasi yleisön joukosta neitokaisen poskivalssia tanssaamaan. Tunnelma oli aito ja herkkä.

Hikisen kaksituntisen päättivät hyvin toiminut Rauli Badding Somerjoki - cover Valot ja Uusivirran muutaman kesän takainen Anna Järvisen kanssa tehty duettohitti Nuori ja Kaunis. Huomiolle pantavaa oli yleisön suvereeni yhteislaulu Olavin ollessa liki koko kappaleen ajan kapellimestarin roolissa. Loppusanoiksi voisin todeta, että hyvä Olavi, vuodatetut hikipisarasi tulivat tarpeeseen, tarjosit tamperelaisyleisölle erittäin toimivaa rokkenrollviihdettä.

Onkin mielenkiintoista seurata mihin suuntaan Olavin ura seuraavaksi nytkähtää, ainakin (uutta levyä enteilevä?) kesäsinkku Hän Laulaa Kuin Kuolisi Huomenna toimi keikalla erinomaisesti. Keikan jälkeen kappaletta olisi saanut seiskatuumaisen muodossa kera Olavin nimikirjoituksen(ellei halauksen). Mutta jäädyin nähdessäni pitkän nuorten naisten jonon Olavin edessä. Enhän minä sentään mikä fani ole?

Nuoruuden suojeluksessa - Nicolas Kivilinna. 27.8.2015. Telakka. Tampere.

Keväällä esikoisalbuminsa Joka Laulun Laulaa Vaan(15) julkaissut artisti aloitti keikkansa aikalailla tasan klo:22.00. Ehdin parahiksi Telakan lauteille. Ensimmäinen havaintoni oli nuorekas yleisöjakauma, joka toi Telakan baaritunnelmaan mukavan energisen latauksen.

Nicolas Kivilinna yhtyeineen esitti rapiat tunnin mittaisen keikan joka piti sisällään puoliksi uuden levyn kappaleita ja toisen puoliskon ennen julkaisemattomia kappaleita. Näistä ennen julkaisemattomista jäivät mieleen Klondiken huorista kertova hersyvä tarina ja pitkähkö, mutta hyvin kasassa pysyvä Atlantis, sekä kaksi todella irtonaista Lauri Viidan runoihin sävellettyä kappaletta. Illan aikana sain tietää, että seuraavana levytysvuorossa olisi nimenomaan nämä Lauri Viita-biisit mahdollisen ep-levyn muodossa.

Uuden levyn kappaleista soitettiin yli puolet, joista parhaiten toimivat Intialainen Unelma ja syvällinen En Etsi Valtaa enkä Loistoa. Jälkimmäisen kappaleen sanoitus avautui allekirjoittaneelle täyteen kukkaan yhdellä elokuisella juoksulenkillä: "Mä haluun olla laulaja, joka laulun laulaa vaan. En tahdo, että mut muistetaan". Jossain määrin romanttinen käsitys itsestä, mutta samanaikaisesti aito ja puhdistava: "Et ehkä usko, että olen sellainen".

Kautta linjan Kivilinnan esiintymisessä ja sanomassa merkille pantavaa oli ilmaisun selkeys. Ei turhaa mystiikkaa, eikä liian vaikeita kielikuvia. Äkkiseltään voi tosin miettiä, että ovatko jotkut sanoitukset liian helppoja, että voisiko sanavalintoja enemmän vielä ns. runollistaa, hakea haastavampia ilmaisuja? Niin, kyse on kuitenkin populaarimusiikista, liiallinen kikkailevuus taas söisi taas kokonaisuuden tehoa. Uskoisin, että juuri tämä selkeys ja vähän kansanmiesmäinen ote sopii Kivilinnalle. Kappaleihin on helppo lähteä mukaan vaikka ne kuulisi ensimmäistä kertaa. Näin kävi ensimmäisen encore-biisin kohdalla, joka jollain tapaa liittyi Saku Sammakkoon, tässä huikeassa kansanmusiikkimaisessa biisissä Kivilinna täysin suvereenisti laulatti yleisöä. Tuossa yhteislaulun hetkessä oli jotain ainutlaatuista, harvassa on artistit jotka luovat noin helposti mutkattoman suhteen yleisöön.

Nicolas Kivilinnan keikka oli täyttä tavaraa alusta loppuun. Artistin välispiikit olivat aitoja ja mutkattomia. Taustabändi hoiti hommansa mainiosti, erityisesti jäi mieleen bändin hyvin stailattu ja soitoltaan tyylitaitoinen soolokitaristi. Ainut miinus keikalla oli Jos Sä Haluut Lentää Mun Kaa "hittibiisin" soittamatta jättäminen. Nälkää jäi tuleville keikoille ja tuleville levyjulkaisuille. Vaistoni sanoo, että Kivilinnan ehkä kannattaisi siirtää uudet biisit tuollaisenaan, eli lähes liveotteina tuleville levyjulkaisuille. Onnea ja menestystä mainiolle artistille.

Minä ja Pete Parkkonen

Meillä ei ollut aiemmin mitään tekemistä toistemme kanssa. Olit joku idols- ja tanssitähti, komea kaveri, jolla on komea kuontalo. Sinusta puhuttiin kaikenlaista, ulkonäköäsi ja laulutaitoasi ihasteltiin, puhumattakaan tanssitaidostasi. Taisit olla varsinainen monilahjakkuus. Tiesin, että olit julkaissut jotain musiikkia, kuulin joltain kaveriltani, että olit vetänyt todella hyvän livekeikan, tämä tieto kai rekisteröityi aivojeni sivupoimuihin.

Nyt näen sinut edessäni Anttilan alelaarissa. Jumalan kiitos, Anttilan alelaari on vielä voimissaan ja sieltä voi löytää jopa vinyylejä viidellä eurolla, kuten sinut Pete Parkkonen. Toimin intuition(ja säästäväisyyden) johdattamana. Lähdit mukaani kassalle, joka tipautti hinnasta euron pois jonkin alv-kampanjan seurauksena.Wow, minulla oli yhtäkkiä uunituore vinyyli kera ceedeen levykassissa ja hintaa kokonaiset neljä euroa.

Kun vaimo oli poistunut ruokakauppaan, laitoin sinut ensimmäistä kertaa levylautaselle, salaa ja ehkä hivenen häpeissäni. Yhdeksän biisiä koko levyllä, tämän kerkeän kuunnella läpi ennen Pikku Kakkosta, ehkä kaksikin kertaa. Komea levyn kansi, komea sinä, vaikka ei jumituta liikaa ulkonäköösi. Tosin olin yllättänyt, että olet vasta 25-vuotias, luulin jostain syystä sinua paljon vanhemmaksi.

Levysi alkaa kappaleella: Mitä minä sanon ja se on levyn hittibiisi. Kappale on sinun itse tekemäsi ja se kuulostaa...hmm...tavanomaiseltako? Räyhäkkä se on, ehkä levyn parhaimmistoa? Tulee mieleen nuori Veeti Kallio, olet kuin sutjakkaampi versio Veetistä, vähemmän soulia, mutta enemmän soljuvaa laulua, pakottomuutta. Olisiko tämä sittenkin hyvä biisi. Toinen kuuntelukerta, nyt kuulostaa paremmalta: "mitä minä sanon minun selkäni kestää..."

Tule toinen biisi, kolmas, neljäs...Luen Soundista ilkeähkön kahden tähden arvion jossa sinua verrataan Lenny Kravitziin. Luulen, että en saa tähänkään arvioon paljon kohottavia sanoja musiikistasi. En tiedä mitä teen levylläsi? Pikku Kakkonen on alkanut jo, toinen kuuntelukerta hiipuu taustalle, sieltä kuuluu jotain hitaampaa, ehkä sielukkaampaa: "sun ilo on mun mun..." Luulen, että vaivun tavanomaisiin rokkipoliisi-käsitykseen sinusta, mikään Idols-tähti ei voi tehdä uskottavaa musiikkia? Minä olen vastaanottokyvyltäni liian rajoittunut.

Tiedän, että levysi ei löydä tietään kovin montaa kertaa levylautaselleni. Sisälläni liikahti kovin vähän kahden kuuntelukerran jälkeen. Mutta annan sinulle vielä kolmannen mahdollisuuden, aion kuunnella vinyylin mukana tullutta ceedeetä huomenna työmatkalla. En ihan vielä aio lahjoittaa sinua hyvään kotiin. Toivon, että haistan tämän kaiken (kuvitteellisen) pinnan alta todellista potentiaalia, että sinusta on vielä syntymässä merkittävä musiikkialbumi ja olet enemmän kuin nuori Veeti Kallio tai Lenny Kravitz, sillä molemmat artistit heidän nykytuotantoa katsellen on aika helppo peitota. Ollaan vahvoja Pete, minä myös oman musiikillisen rajoittuneisuuteni kanssa.

Flow Festival Helsinki. 14.8.2015.

Ensi kohtaamiseni Flow-Festivalin suhteen oli hieman kaksijakoinen. Festarialueelle astuessani kiinnitin huomioni musiikkiin, joka ei pysynyt aloillaan, vaan kimpoili joka puolelle, ennen kaikkea vähän matkan päässä olevan toisen konsertin päälle. Akustiikka ei ehkä ihan toiminut tällaisessa kulmikkaassa vanhassa teollisuusympäristössä. Näin ollen päälavalla veivannut Lianne La Havas ei jättänyt paljonkaan muistikuvia alueelle totuttelemisesta johtuen. 360 asteen lavalla esiintyneen Lännen Jukankin näin vain hätäisesti. Tosin mitä lähemmäs lavaa meni, niin toisen lavan äänet kyllä katosivat taustalle,

Ensimmäisen kunnon(ja päivän parhaan) live-elämyksen tarjosi legendaarinen Chic. Funkin ja Discon pyhä liitto toimi liki täydellisesti. Kitaristi Nile Rodgersiin pitkälti personoitunut bändi tarjoili takuuvarmaa hittikimaraa, aina omista hiteistä Sister Sledgeen, Diana Rossiin, David Bowieen ja jopa Daft Punkiin. Useimpien cover-biisien takanahan on Chicin parivaljakko Nile Rodgers ja Bernard Summers, joista jälkimmäinen on siirtynyt taivaalliseen laulukuoroon jo vuonna 1996. Nykyisestä Chic - kokoonpanossa ei taida Rodgersin lisäksi olla muita originaalijäseniä. Kokonaisuudessaan Chic vuosimallia 2015 veivasi hienosti, kaksi naislaulajaa hoitivat tonttinsa upeasti ja varsinkin blondattu tumma laulaja oli täyttää rautaa.

Henkilökohtaisesti Flow-festareiden syy ja seuraus oli The War on Drugs. Itselleni bändi edustaa tämän ajan rokin parhautta, ajatonta ja energistä, vähän vaikeasti määriteltävää rockmusaa, joka on rakennettu parhaiden ainesosien päälle: Bruce Springsteen, Neil Young & Crazy Horse ym. Niin, keikan viittä ensimmäistä biisiä en tunnistanut, sitten tuli Slave Ambientin(10) jokin reippaampi ralli ja pian uuden levyn Lost in The Dream(14) huikein veto Red Eyes. Tämä oli keikan suurin ongelma, biisien tunnistamattomuus. Edelleenkään en tunnista bändin biiseistä montakaan niitä kuullessani, en edes levyiltä vaikka aika hyvin olen kahta uusinta lättyä soittanut. Hämmästynyt olin myös yleisön ylenpalttisista suosionosoituksista ja liki hurmiosta. Minä olin siis väärässä ja he oikeassa, vaikka keikka oli mielestäni korkeintaan keskinkertainen, laulaja oli jotenkin vaikeuksissa, ääni kulki, mutta ei tarpeeksi, karismaakin oli hyvin vähän. Olin pettynyt keikkaan ja nyt ei innosta kuunnella bändin musaa edes levyiltä. Näin käy joskus, kun lähtee matkaan liian suurin odotuksin.

Flow:n perjantai tarjoili vielä yhden mukava yllätyksen: Ride. Legendaarinen shoegazing bändi oli kasannut rivinsä ainakin satunnaisia festarikeikkoja varten. En tiedä oikeastaan mitään tästä bändistä, muuta kuin mieleenpainuvan levynkannen: Going Blank Again(92). Riden musiikkia ensikertalaiselle voisin kuvailla New Orderin ja Stone Rosesin jähmeäksi kohtaamiseksi, jotain molemmista bändeistä, mutta jotain täysin omaakin. Keikalla aisti helposti bändin musiikin vahvuuden, hienosti rakennettuja kappaleita ja vähän junnaavaa kitarointia. Nälkä Riden levyjä kohtaan heräsi ja pienen nettitsekkauksen perusteella bändin levyt ovat kohtuullisen kysyttyjä ja niistä saa maksaakin jotain. Nooh, haasteita on hyvä olla levynkeräyksen tiellä.

Kokonaisuudessaan minun Flow-perjantai piti sisällään vain kolme täysipainoista keikkakokemusta. Ne muut bändit, kuten päälavan viimeisin esiintyjä Major Lazer eivät vakuuttaneet. Kyse on myös pitkälti siitä, että musadiggailuni on asettunut ennalta-arvattaviin ja vähän turvallisiin uomiinsa. Niimpä tämän ajan Indie/elektro/rapmausteiset bändit eivät löydä tietänsä kovin helpolla tämän musadiggarin jo hieman nuhjuiseen maailmaan. Kaveriltani sain tosin tähän yhden hyvän vinkin: Kuuntele Radio Helsinkiä.

Syksyn levysatoa - 2015

Syksy haisee jo näissä lupaavan lämpimissä elokuun päivien illoissa, on siis elonkorjuun aika, Harvest Moon möllöttää taivaalla ja kaikki lantaheikit ja latoirmat pitäkää varanne, koska rokin geriatrinen osasto tekee ison aktivointieleen ja latoo eteenne jumalaaremaisen ison määrän uusia(sataan kertaan aiemmin tehtyjä) lättysiä, näitä soivia mustia kiekkosia tahi musiikillisia diginäppylöitä ajamme hauraassa streamingsateessa, ooh la laa & Bon Zovi ## Giorgios!!!

Puhun siis veteraanirokkareiden tulevista tuotoksista, jostain kumman syystä tämä vanha kaarti kiinnostaa minua yhä eniten. Aloitetaan ajat sitten parasta ennen päivämäärän saavuttaneesta kuivalihasta, erilaisissa kemikaaleissa marinoitunut rokin ykkösdesperado, jopa liiallisen uskottava laboratoriosetä Keith "Keef" Richards tekee ylvään(kö?) paluun ihkauudelle sooloalbumilla: Crosseyed Heart(15). Esimakuna soiva Trouble luo näkymän rokin sarkofagiin, kuinka kuivaliha edelleen liikkuu ja kuinka rokin energia tuikahtaa ilkeästi noista luurankosormuksilla koristelluista sormista.

Näkisin, että rokilla on elinaikaa tasan sen verran kuinka kauan Rolling Stones jaksaa porskuttaa. On melkein tieto, että Rollarit menee syksyllä studioon ja tekee uuden studioalbumin sekä porhaltaa vielä yhdelle maailmankiertueelle. 2-3 vuotta enää rokilla armonvuosia, näinkö on? Muutkin tervaskannot laittavat kortensa ketoon tulevana syksynä. Umpiarvostetun ja liki kaikelle kritiikille immuunin Pink Floydin tyylitietoinen kitaristi David Gilmour ilahduttaa myös uudella albumillaan Rattle That Lock(15) jota maestro kehuu parhaakseen mitä on tehnyt.

Varsin pärähdyttävää on kuulla myös New Orderin julkaisevan uuden albumin: Music Complete(15). Onko se valmis? Maistiainen Restless on sitä tuttua ja turvallista Order-soundia, ei petä, eikä yllätä, mutta maistuu. Huomiolle pantavaa on tietenkin alkuperäisbasistin Peter Hookin puuttuminen levyltä, mutta kas kummaa, bassolinjathan ovat entisellään.

Pian Flow-festivaaleilla esiintyvä Beck on myös julkaisemassa uuden tanssittavamman albumin viimevuotisen folkimman Morning Phase(14) albumin jatkeeksi. Maistiainen Dreams on jo julkaistu, mutta uuden levyn muut detaljit ovat vielä paljastamatta. Sitten Flow:ssa sunnuntaina 16.8 kuullaan..tai te kuulette, koska itse valitsin Flow-päiväkseni perjantain 14.8. Syy ja seuraus oli The War On Drugs. Aasinsiltana ponnahdetaan tästä ex-drugsilaisen Kurt Vilen tulevaan lättyseen B'lieve i'm going down...(15) joka ilmestyy syyskuussa.

Mitä muuta ilmestyy alkusyksystä. Ainakin Mercury Rev julkaisee uuden albumin, Beach Houselta tulee uutta kamaa. Bon Jovi, Duran Duran, Iron Maiden, Julia Holter, Slayer, Chris Cornell, Rod Stewart ja Dead Weather julkaisevat myös uudet albumit. Loppuun vielä maininta rollareiden aikalaisesta The Pretty Thingsistä ja heidän ihkauudesta platasta: Sweet Pretty Things (are in bed now, of course…) (15). Olen enemmän kuin kiisseleissäni tästä levystä, todellista muinaisvääntöä, juurekasta ja aitoa(tuhanteen kertaan veivattua) rokin nytkettä. The Pretty Thingsissähän vaikuttaa edelleen Rollareiden alkuvaiheessa mukana ollut basisti Dick Taylor, joka sittemmin korvattiin Bill Wymanilla. Tämä olkoon ylväs lopetus tälle pienelle levottomalle blogipäivitykselle ja johdanto soittolistaani syssyn levyistä, se on tässä, olkaapa hyvät:

https://open.spotify.com/user/1152632207/playlist/3CqCrErWyHHurlKquifI7j