22 Pistepirkko ja Jukka ja Jytämimmit - Klubi. Tampere. 24.4.2015

En ole ihan varma Jukka Nousiaisesta, onko hän lintu vai kala, huumorihahmo vaiko vakavasti otettava rockartisti? Ainakin hän on suomalaisen rockmedian hehkuttama artisti, imagokin on ripattu suoraan 70-luvulta, sen tuhnuisimmista muistoista. Tavallaan pidän miehen tavasta olla ja hengittää rokkenrollia, koska siinä on paljon sellaista mikä pitäisi heittämällä upota allekirjoittaneeseen, 70-luvun jytärokin vankkumattomaan kannattajaan.

Yksi Jukan kokoonpanoistaan, Jukka ja Jytämimmit esiintyi tänä iltana 22 Pistepirkon lämppärinä. Keikkaan olin valmistautunut kuuntelemalla Soundin sivuilta Jukka ja Jytämimmien 7 biisin esikoislevyn, josta myöhemmin oli luvassa niin kasetti-, kuin vinyyliversiokin. Levy soi jytäkästi, hämmentävästi ja aika paljon 70-luvun rokista lainaten. Pohjanmaa-biisissä yksi väliosa on napattu jostain The Beatlesien biisistä, mutta mistä? Ei Mun Aikani Ole Vielä - kappaleen kitarasoolo muistuttaa kovasti Lynyrd Skynyrdin Freebirdin loppunousua. Tavallaan on ihan hyvä ettei peitetä vaikutteita vaan otetaan riffejä ja melodioita suoraan
uusiokäyttöön. Rehellistä touhua.

http://www.soundi.fi/uutiset/jytaa-vaan-ennakkokuuntelussa-jukka-ja-jytamimmit-albumi/

Lainoista ja vaikutteista huolimatta Jukka ja Jytämimmit oli livenä positiivinen yllätys. Olin hieman varautuneella asenteella liikenteessä, juuri tästä pelkäämästäni huumoriaspektista johtuen. Astuessani pari biisiä myöhässä Klubille, ei ollut epäselvää etteikö lauteilla olisi tiukka livebändi. Jukka Nousiainen oli pukeutunut hauskaan vihreään puuvillahaalariin, yhtälailla basisti Mara-Balls ja rumpali Raaka-Gini olivat farkkushortseineen hauskaa visuaalista seurattavaa. Etenkin basisti Mara-Ballsin poseeraukset bassokepin varressa eivät hävinneet lainkaan miespuolisten kollegoiden vastaaville. Totta kai musiikissa ja lavapreesenssissä oli paljon huumoria, mutta sitäkin enemmän soittamisen iloa ja puhdasta hurmosta. Nyt ymmärsin, että hypetys Nousiaisen ympärillä ei ollut mitään tuulesta temmattua, sen verran antaumuksellista, fyysistä, iloista ja jopa nöyrää oli Nousiaisen lavatyöskentely. Miehestä ja hänen jytäkistä mimmeistään piirtyi varsin sympaattinen kuva, mikä ettei rokkia saisi vetää vähän kieli poskessa ja esikuviaan häpeämättä lainaten. Aika usein tuli mieleen alkuaikojen Hurriganes, volyymi oli kovaa ja soitto hyvin tiukkaa.

Jukka ja Jytämimmit eivät tehneet pääesiintyjän osaa lainkaan helpoksi. Legendaarinen 22 Pistepirkko taisikin vähän yskähdellä keikan alkupuoliskolla, näin ainakin bändin elohiiren, urkuri/bändinsielu Asko Keräsen mielestä. Telepaattinen yhteys ei kuulemma ihan toiminut ja pikkuveli P-K:lle täytyi välillä näyttää tahdin paikka, tosin varsin rakentavalla ja lempeällä otteella. Muutenkin Asko Keränen oli varsin paljon äänessä, pitkien, hauskojen ja yllättävien lavaspiikkien lisäksi Asko lauloi soolona keikan kaksi ekaa ja todennäköisesti levyttämätöntä biisiä. Kappaleet toimivat omassa minimalistisessa ulottuvuudessaan varsin mukavasti. Laulaja-kitaristi P-K Keräsen rumpali Espe Haverisen noustessa lavalle, Pirkot tarjoilivat varsin monipuolisen, hieman oudon, hyvin hyvin harmonisen shown. Erityisesti kiinnitin huomiota P-K:n todella vahvaan lauluun, miniviinapulloksi alkuun näyttäneet munkkitipat avasivat äänijänteet kai selälleen.

Keikan huippukohtia olivat pari levyttämätöntä hidasta biisiä, toisen nimi taisi olla Madness of Speed jonka Asko määrittelikin etukäteen universaaliksi hitiksi. Kieltämättä biisissä oli paljon hiljaista sing-along- potentiaalia. Toinen upea uusi biisi tuli ensimmäisenä encorena. En muista sen nimeä, mutta kappale oli todella monipolvinen, rauhallinen, meditatiivinen, jotenkin aivan uudelle tasolle tiensä löytänyt Pirkko-biisi. On hienoa todeta kuinka vitaalinen, omaperäinen ja laadukas bändi 22 Pistepirkko edelleen on. Niillä 5-10:lla  kokemallani Pistepirkkokeikalla olen aina kuullut uusia, levyttämättömiä biisejä. Bändin suunta on aina eteenpäin, uuteen tuntemattomaan. Voisiko samaa kuvitella esim. Eppu Normaalista? Ei voisi.

Kaiken kaikkiaan keikka oli pienestä hakemisesta huolimatta aivan erinomainen suoritus. Hiteistä This Time toimi upeasti P-K:n soolonumerona, Frankenstein toimi myös hyvin, kuten aika paljon alkuperäiselle versiolle uskollinen Birdykin. Keikan aikana kuultiin hyvällä maulla valittuja cover-biisejä, Link Wrayta ja Howlin Wolfia. Viimeksi mainitusta artistista heitettiinkin jokin pesäpalloon liittyvä musiikkitriviaviittaus eturivissä joranneelle veteraanitoimittaja Jussi Niemelle, jonka omaa keikka-arvion odotankin löytyvän huomisesta Aamulehdestä. Pettynyt olen jos ei löydy.

Tässä hauska YouTube-linkki Pirkkojen uuden albumin teosta:

https://www.youtube.com/watch?v=hd19sF9m6VY


Tässä vielä 8 raidan kokoelmia tunnettuja ja vähemmän tunnettuja Pirkkoveisuja:

https://open.spotify.com/user/1152632207/playlist/634RYhc5hzgEKn3jVDqQFS

Uusia, vanhoja ja helposti hautautuvia

Usein, valitettavan usein, hienokin poppisalbumi hautautuu kiireisen aikamme alle. Muistamme hämärästi, tuliks se David Bowien comeback-levy vuosi sitten? Eikun siitä on jo yli kaksi vuotta. Paul Simonhan julkaisi juuri albumin? Joo, vuonna 2011. No ainakin Kate Bushilta tuli se hieno joulualbumi viime jouluna. Vai oliks se vuonna 2011?

Penteleen kiirehtivä aikamme, ihan syyttä suotta unohtelet kelpoja helmiä ruuhkaisen elontiemme ojanpientareelle. Olisiko syytä kerätä muoviroskat pois pientareelta ja tajuta mitä liki koskemattomia helmiä hautautuu helposti aina uuden kevään humuksen alle. Aloitetaan Paul Simonista. Tosiaankin albumi So Beautiful, or So What(11) ilmestyi jo viisi vuotta sitten. Varsin ketterä, hieman Graceland(86) tyyppinen albumi lievin afrikkalaisrytmein, yhtäkaikki omillaan seisova timantinkova suoritus pitkän linjan veteraanilta, Dylanin ikänestorilta(vm.1941).

David Bowien paluualbumia The Next Day(13) tervehdittiin isolla kädellä musiikkimediassa ja aika laajalti se todettiin hyväksi albumiksi. Nyt kun kaksi vuotta on kulunut, niin voitaneen antaa jo lopullinen arvio albumille. Edelleen sanoisin, että levy on aika väkevä. Asettuu luontevasti jonnekin Lodgerin(79) ja Heathenin(02) välimaastoon. Ei mitään välittömästi kolahtavia Bowie-hittejä, mutta useita hienoja aikaa kestäviä biisejä, kuten Love is lost, Where are we now ja upea lopetusbiisi Heat. Niin ja tietenkin yksi hieno Morrissey-cover: You feel so lonely you could die.

Ysärin alun ns. laadukkaista indierockbändeistä The House of Love teki hienon paluun albumilla: She Paints Words in Red(13). The House of Love kilpaili aikoinaan laadukkuusmittarilla varsin tasaväkisesti Stone Rosesin ja Happy Mondaysin kanssa. Esikoisalbumi The House of Love(88) tyrmäkkään Christine - singlen kera on yksi britti-indien mahtisuorituksia. Eipä tässä paluu-albumissakaan mitään moittimista, kypsä ja hieno kuuntelualbumi.

Viime vuonna kuolleen Joe Cockerin viimeisin studioalbumi Fire it Up(12) on myös aika tymäkkä paketti. Laulu toimii edelleen. The Strokesin edellistä Comedown Machine(13) albumia pidettiin yleisesti hienona laadunkohotuksena. Itsestäni albumi on hieman tylsä ja turhanpäiväinen, sen sijaan edellinen albumi: Angles(11) on yllättävän kova, pitäen sisällään The Strokesin uran parhaita biisejä: Machu Pichu ja Under Cover of Darkness. Entäs Julian Casablancasin soolot, onko niistä mihinkään? Jostain syystä pidän tästä uusimmasta taiderokkiin flirttailevasta Julian Casablancas + The Voidz virityksestä ja albumista: Tyranny(14).

Kate Bushin umpiylistettyyn 50 Words from Snow(11) en ole täysin päässyt sisällä. Useita pitkiä biisejä, ehkä ilman minkäänlaista johtoajatusta, toisten mielestä vahvaa ja rohkeaa Kate Bush - tuotantoa. Kaiken lisäksi levyn soundi on aika paska, en tiedä mikä siinä on mennyt vikaan. Mutta joo, kyllähän näissä pitkissä biiseissä on oma hieno tunnelmansa, kuten kappaleessa: Misty.
Henkilökohtaisella musa-asteikolla korkeaa sijaa pitävä Paddy McAloonin johtama Prefab Sprout teki pari vuotta sitten yllättävän ja odotetun paluualbumin: Crimson + Red(13). Ehkäpä aivan tolkuttoman hieno poppislevy, joka ansaitusti noteerattiin myös suomalaisessa musamediassa. Levy on täynnä hienoja poppisbiisejä, kuten tämä jopa majesteettinen Adolesence.

Paul McCartneykin suoltaa ehkä vähän liian tiuhaan lättyjä ollakseen jo niin vanha ja niin Beatle. Itsellänikin meni edellinen New(13) aikalailla ohitse. Lievähkö spotikka-kuuntelu paljastaa myös tämän olevan varsin laatuisan albumin. Päätetään katsaus ihan uuteen albumiin, nimittäin Brian Wilsonin: No Pier Pressure(15) plattaan. Toivon, että tämä albumi saa minulta kosolti kuunteluaikaa. Noh, ainakin postimies on sen tuomassa jossain vaiheessa. Haistan, että levyn lopettava The Last Song on nimensä mukainen, eli mahdollisesti Brianin viimeinen levytyskappale!? Ohessa spotikkalinkit ja maistiaisia edellä mainituilta levyiltä kera parin bonusbiisin.

https://open.spotify.com/user/1152632207/playlist/1Apbjbv4ftmMLmn8NumdiZ

Ei pelkkää sinisilmäsoulia - Daryl Hall: Sacred Songs

Hall & Oates lienee yksi ensimmäisiä ns. valkoisen soulin  suuria ja varteenotettavia artisteja vaikkakin duon toinen osapuoli John Oates ei taida ihan valkoinen ollakaan. Sen sijaan näkyvämpi osanen tässä duossa, eli Daryl Hall on sinisilmäinen blondi päästä varpaisiin.

Vuosien varrella olen hiljalleen ostellut duon lättyjä, voinen puhua jo aika mittavastakin kokoelmasta. Valitettavasti duon levyt ovat joutuneet ns. komerolevyjeni joukkoon, koska laatukriteerit eivät ole ihan täyttyneet. Omistavani levyt ovat ihan hyviä 70- ja 80-luvun albumeja, mutta valitettavan vähän olen niitä kuunnellut. Niin, sanokaa edes yksi Hall & Oates hitti? Sara Smile. Öö, luin sen äsken Wikipediasta, mutten sitä ole koskaan kuullut. Nojjoo, kuunnellaas nyt.

https://www.youtube.com/watch?v=960B0AHXzl8

Kuten tuosta videopätkästä voi nähdä ja kuulla, niin päävokalisti Daryl Hallin suusta valuu puhdasta soulhunajaa, kyllä tuolla äänellä kelpaa lauleskella. Yksi syy tähän duon musiikin tyhjänpäiväisyyteen voipi olla tämä liian makeaksi paketoitu musiikillinen ilmaisu, soljuu ja hivelee muttei jätä paljon muistikuvia. Ei silti, sitä enemmän kuuntelemaani osaa duon musassa olen ihan diggaillutkin, kuten omistamiani levyjäni: Beauty on a Back Street(77), Along the Red Ledge(78).

Joskus voi musiikillinen yllätys väijyä kirpparin oven takana. Näin kävi Daryl Hallin soolotuotannon suhteen. Omistin kyllä Hallin menestyslevyn: Three Heart in the Happy Ending Machine(86) jonka hittisiivu Dreamtime teki aikoinaan suuren vaikutuksen. Sen sijaan en tiennyt Hallin tehneen jo vuonna 1980 soolon nimeltään Sacred Songs(80). Löysin levyn sattumoisin viidelläkymmenellä sentillä Turun Manhattanin kirppikseltä. Satunnainen levyn kuuntelu paljasti käsillä olevan varsin poikkeuksellisen levyn, jos sitä vertaa Hallin soulahtavaan ja hittihakuiseen muuhun tuotantoon.

Sacred Songs(80) albumi on tehty yhdessä King Crimsonin kitaristin Robert Frippin kanssa jo vuonna 1977, samoihin aikoihin jolloin Fripp oli mukana David Bowien ns. berliinitrilogian kakkosalbumilla: Heroes(77). Sacred Songsilla onkin paljon yhtäläisyyksiä Bowien tuohon kauteen ja se on Hallin selkeästi kokeellisin ja rohkein albumi. Esimerkiksi kappale NYCNY on hyvin poikkeuksellista Hall-tuotantoa, eräänlaista progepoppia luonnollisesti King Crimson - vaikuttein.

Olen kuunnellut levyä tasaisesti viime kuukausin ajan ja varovaisesti(ellen jopa innokkaasti) väittäisin levyn olevan yhden näitä rokin ns. kadotetuista helmistä. Hallin laulun hienouden(ja suuruuden) kuulee tässä varsin hyvin. Soulääni taipuu vaikka minkälaisiin roketteihin ja myös oudoimpiin hidasteluihin. Levy jätettiin julkaisematta 1977 koska sen pelättiin vaikuttavan epäsuotuisasti Hall & Oates duon menestykseen. Tästäpä spotikkalinkistä kuuntelet koko albumin näppärästi:

https://open.spotify.com/album/2mwf6VYgVtpMWmviACI5tB

Sinkkuklinikka: Pete Townshend: Let My Love Open The Door

Paluuta aikaisempaan juttuuni: 70-luvun sinkkubileet. Kyllä, single-levyt ovat ottamassa valtaa, ehkä tällä hetkellä levynkeräämisformaatista se mieluisin. Olen edelleen levykokonaisuuksien puolestapuhuja, mutta mutta, niitä isompia mustia on yhä vaikeampi löytää, joita en jo omistaisi ja oman musamakuni mukaisia, siispä fokus on siirtymässä näihin oivallisiin pienokaisiin harvinaisine persposkineen.

Sinkkujen kuuntelu on tietenkin maailman epäkäytännöllisintä hommaa, lättyä täytyy juosta kolmen minuutin välein kääntämään ja keskittyminen on koko ajan hukassa, pahemmin kuin tässä someajan infopaljoudessa. Vai onks tässä kääntelyssä jotain hyvääkin? Hyvin soivat seiskatuumaiset, herkulliset kuvakannet, levynkerääjän hiplausefekti, keski-ikäisen miehen nivelien kunnossa pysyminen jatkuvan paikoiltaan pomppisen vuoksi. Myös koordinaatiokyky pysyy terävänä kun täytyy kattoa, että mihin se neula putoaa, ettei aina siihen levylautasen alusmatolle. Niin, täytyyhän noita lapsiakin paimentaa koko ajan, siinä samassa härdellissä mennee myös näiden pikkumustien paimentaminen.

Päätin perustaa sinkkuklinikan, jossa tarkastelen kerrallaan yhtä single-levyä. Käännän ja väännän klinikan potilaan musiikillisen sisälmyksen auki ja mielellään tiiviillä leikkausjäljellä. Yritän välttää jaarittelua ja viisastelua, puhumattakaan soimaavan sormeni käytöstä. En tiedä onnistunko tässä. Pulinat pois ja ensimmäinen potilas sisään.

Potilastiedot: The Who yhtyeen kitaristi jo vuodesta 1964. Biisi löytyy Townshendin ehkä parhaalta soololevyltä Empty Glass(79). B-puolella on kaksi mistään muualta löytymätöntä biisiä: Classified ja Greyhound.

Taudinkuva: Nopeatempoinen ja tarttuva pop-rockralli, jossa voi nähdä Peten pyörähtelevän kitaransa kanssa. Rohkea syntetisaattorin käyttö, jossa hyvä biisimateriaali lyö tekniikan 6-0. Vierailtu hittilistoilla, Townshendin suurin soolohitti.

Tilanteen vakavuus: Kestänyt hyvin aikaa, ei lähde leikkaamallakaan korvasta pois. Kuulijakunta on tyytyväinen. B-puolen biisit ovat laadultaan keskiverron The Who - albumin tasoa. Omistaja tyytyväinen, jopa omistuksenhaluinen.

Hoito-ohje: Säännöllinen jatkokuuntelu ja hyvän sanoman eteenpäin välittäminen. Pitää silmällä muita Towshendin sinkkuja, sillä b-puoliherkkuja voi löytyä enemmänkin.

Lääkitys: https://www.youtube.com/watch?v=kQ4MOkK2MOM

Palanen musakokoelmieni historiaa, kasarikassuista spotikka-aikaan.

Ensimmäisen musiikkikokoelman väänsin c-kasetille jo vuonna 1984. Tältä kokoelmakassulta löytyivät muun muassa Kirkan Hengaillaan ja Dingon Sinä ja Minä. Alkuun kokoelmat koostuivat vain radiosta äänitetyistä hyvistä biiseistä ilman sen suurempaa tematiikkaa. Jokunen vuosi tästä eteenpäin sain ensimmäisen levysoittimen joka johti hieman hallitumpien kokoelmien äänittämiseen. Enimmäkseen artistien tuotannosta poimittujen yksittäisten helmien koostamiseen tietyn teemallisen otsikon alle tyyliin: Best Bits, Rare Gems ym.

Kukkeimman nuoruuteni ja täysi-ikäisyyteni ensivuosien aikana äänitin tolkuttomasti erilaisia kokoelmakasetteja. Pelkästään radiosta tuli äänitettyä jotain 200-300 sataa kokoelmakasettia, joista suurin osa taitaa olla vielä tallessakin. Jossain kohtaa huomasin äänittäväni erilaisia, tunnetilaani myötäileviä biisikokoelmia, ei siis pelkästään vain ja ainoastaan hyvien biisien kokoelmia. Tärkeää oli seurata sen hetkistä tunnettani tai, että miten etenisin jostain elämäni jumitilasta kokoelmieni musiikillisen selonteon avulla seuraavan hetkeen. Syntyi paljon itselleni rakkaita kokoelmia...jotka jäivät myös enimmäkseen omaksi kuunteluomaisuudekseni.

Aikuisiälläni kävin jonkin verran kokoelmien vaihtoa ystävieni kanssa ja huomasin vähän harmikseni, että tämähän on sen verran yleinen harrastus, että siitä on väännetty hyvä kirja ja sen pohjalta elokuva, nimittäin Nick Hornbyn: High Fidelity (Uskollinen äänentoisto). Maailmassa oli paljon muitakin musiikkikokoelmia vääntäviä jannuja. Oli jossain määrin yleistä, että musiikkia diggaileva nuori mies äänitti mielitietylleen ylistävän kokoelmakasetin. Tähän olen langennnut itsekin, muutaman kerran ainakin, tosin joskus sisu on mennyt kaulaan ja kasetti ei ole mennyt kohteelle saakka.

Vuosien edetessä tulivat polttavat cd-asemat, helposti netistä poimittavat mp3:set ja lopulta nämä tämän ajan streemauspalvelut, korkeimpana kärkenään tietenkin spotify. Alkuun vierastin pitkään Spotify:ta sen helppouden vuoksi. Tuli ihan valtava ähky kun koko maailman musa oli nokan edessä, eikä ollut mitään mahdollisuutta tai syytä kuunnella albumikokonaisuuksia kun pystyi niin helposti hyppimään biisistä toiseen, artistista ja tyylilajista toiseen, ties minne. Minut yhdisti Spotifyhin oivallus soittolistoista: nehän ovat kuin vanhan ajan kokoelmakasetteja, jos jaksaa hakea teemaa ja tunnelmaa? Valitettavan usein soittolistat ovat vain biisejä toisensa perään ilman mitään sen kummempaa liimaa toisiinsa. Hyvänä(tai huonona) esimerkkinä on Soundin parasta juuri nyt - soittolista, jonne vain päivitetään uusia ja tyylilajiltaan hyvin vaihtelevia biisejä. Ei sellaisia kokoelmia halua kuunnella, en minä ainakaan. Onneksi Spotify on täynnä hyviäkin soittolistoja, musiikin tyylilajien ja erilaisten teemojen ympärille sidottuja, jos vaan jaksaa ja haluaa etsiä niitä.

Itse olen viimeisen puolen vuoden aikana tehnyt aika monta soittolistaa, tosin enimmäkseen hyvien biisien jatkumo - periaatteella, mutta myös jonkin löyhän teeman ympärille sidottuja kokoelmia kuten: 70-luvun sinkkubileet, Suomitippoja, 90 to rise ym. Olen oikeastaan aikalailla jäänyt koukkuun soittolistojen tekemiseen, kuinka paljon nopeammin ja helpommin kokoelman vääntää kuin kasarin kasettiaikoina, jolloin yhden kokoelman koostamiseen käytti helposti koko päivän. Nyt pystyy varttitunnissa väsään maukkaita musakokoelmia, kun Spotikka ehdottaa samansuuntaisia artisteja, niin on helppo myös pysyä musiikillisessa teemassa mukana.

Tämä helppous nostaa myös esiin kysymyksen jota myös aidosti pohdin: onko syytä edes tehdä kokoelmia, kun on aina helppo löytää samansuuntainen biisi edellisen jatkeeksi, kun musiikillinen taivas on koko ajan auki joka suuntaan, miksi lukita biisejä mihinkään erityiseen järjestykseen, eikö päivän fiilis voisi ratkaista mikä tsipale soitetaan seuraavaksi...tai käytetään vain ja ainoastaan näitä Spotifyn itsensä ehdottamia ihan päteviä mielentila- ja tyylilajikokoelmia.

Ei tietenkään näin, tottakai oma kädenjälki on tärkeintä, että saa ihan itse luoda oman mielentilansa soundtrackin, tänä helpon musiikin aikana se on monin kerroin helpompaa kuin vuosikymmeniä sitten. Tartutko sinä tähän haasteeseen? Jaksatko tehdä teemallista kokoelmaa, vai jääkö se vain hajanaiseksi soittolistaksi hyviä tsipaleita sieltä sun täältä, irvokkaita tyylilajien vaihteluja ja väsähtämistä edes hakea edes kuin yhden tai kahden artistin biisejä?

Tässä alla annan teille Spotikkalinkin johon päivitin kukkeimman nuoruuteni kokoelmakasetin: S1(Songs 1.) vuodelta 1989. Kasetin koostamiseen käytin aikoinaan päiviä, ellei viikkojakin, nyt sen päivitin vajaassa vartissa Spotikkaan, biisitkin löytyivät kahta lukuun ottamatta, jotka korvasin samaisen artistin vähintäänkin yhtä kovalla vedolla(Kinks ja Bob Seger). Teemaltaan levy edustaa kesää 1989, täysi-ikäisyyttä, siirappisen sentimentaalisia nuoren miehen alun ajatuksia, olla vain ja ainoastaan omassa musiikillisessa haavemaailmassa, ehkä vähän lipsahtaa siitä hajanaisiin viihdereissuihin ja tökeröihin lähestymisyrityksiin vastakkaista sukupuolta kohtaan. Vuonna 1989 levykokoelmani oli kolminumeroinen, eli valinnanvaihtojakin nuoruuden soundtrackin biiseiksi oli tarjolla.

https://open.spotify.com/user/1152632207/playlist/41WILRRkbLpbbPYidHsCB2

Ville Leinonen.Telakka. Tampere. 7.3.2015

Edellisen kerran näin Ville Leinosen livenä pari kesää sitten Pispalan Juhannustapahtumassa Tampereella jossa Ville esitti sekalaisen setin omaa soolotuotantoa ja joitain uusia levyttämättömiä biisejä. Silloin tuli jo selväksi, että tekeillä oli perinteisempi Ville-albumi, ns. arkisempia ja varhaiseen tuotantoon verrattavissa olevia kappaleita, mutta tarpeellisella elämänkokemuksella maustettuna. Siksipä uunituoreen ISI(15) levyn perhe-eloon liittyvä kappalemateriaali ei yllättänyt. Tätähän oli odotettu, kaikki me pikku-isit, eikö vaan?

Aiemmat Ville-Levyt Majakanvartijan Uni(10) ja Auringonsäde/Pommisuoja(11) tekivät kokeellisella otteellaan allekirjoittaneeseen varsin suuren vaikutuksen. Ensimmäinen taisi olla jonkinmoinen menestyskin, kun taas erinomainen Auringonsäde/Pommisuoja(11) jäi varsin vähälle huomiolle. Pidän näitä kahta levyä Villen taiteellisena huippuna. Uusi ISI(15) albumi on taas paluuta Villen ensimmäisen soololevyn: Suudelmittaren(04) tunnelmiin. Kauniita ja harmonisia kappaleita, alkuun perheteema hieman häiritsi, onko tässä liikaa alleviivausta. Mutta lauantain keikka Tampereen Telakalla näytti kaapin ja biisien paikan.

Keikka alkoi myöskin uuden levyn aloituskappaleella Vuokko Liisa Mirjam ja esitteli hienosti yhteen soittavan trion. Keikka keskittyi enimmäkseen uuden levyn biiseihin kera huolella valittujen biisien Villen uran varrelta. Villen kolmimiehinen Enkelit kokoonpano soitti ja toimi yhteen koko keikan ajan loistavasti. Vanhoista biiseistä Enkeli kulki hieman laahaten, mutta pari numeroa tämän jälkeen, keikan puolin välin ylitettyään, tunnelma vapautui silminnähden ja loppukeikka oli silkkaa Ville-harmoniaa.

Hyvä keikka ja hieno paluu Villeltä takaisin suomirokin terävään(myyvempään) kärkeen Ei ollut vaikeuksia käydä hakemassa ISI-albumin vinyyliversio paikallisesta levykaupasta. Hyvää kamaa, suosittelen. Tässä vielä linkki videoon Kenkäpurolaulu:

https://www.youtube.com/watch?v=b6ykMogJ5S8