Kris Kristofferson - Tampere-talo, 11.11.2012

Marraskuun sateissa on jokin mykkä kohta, sellainen joka jää rintapanssarin alle odottamaan vapautustaan. Kantritähti Kris Kristofferson tarjosi otollisen mahdollisuuden kutitella sydänalaa, kuunnella viestejä menneen hämäristä, ikävän ja menetyksen äänellä. Lohduton sadepäivä oli tällä kertaa myös isäinpäivä, allekirjoittaneelle jonkinmoinen syy livahtaa loppuillaksi Krisin konserttiin.

Tampere-talo on useimmiten tarjonnut laadukkaita ja onnellisesti aikataulussa pysyviä konsertteja. Myös Kristofferson aloitti ajallaan, itse asiassa heti kun salin valot sammuivat. Sisääntulo oli reipas ja jämäkkä, ensimmäinen biisi osoitti suunnan, tässä on pelkästään mies, kitara ja huuliharppu, ei tietoakaan taustabändistä, tämän 76-vuotiaan miehen karisman on riitettävä. Ensimmäiset kappaleet olivat hyvin intensiivisiä ja koskettavia, vaikken niitä ollut aiemmin kuullut. Merkille pantavaa alusta alkaen oli artistin hieman horjuva ääniala, liekö taitavaa rooliin menemistä vaiko aitoa vanhenevan miehen haurautta? Uskon jälkimmäiseen tulkintaan, vaikka herra onkin näytellyt yli sadassa filmissä.

Aika pian Kris pamautti kehiin ehkä tunnetuimman biisinsä, Janis Joplinin tunnetuksi tekemän Me and Bobby McGheen. Yleisö tietenkin repesi liitoksistaan, vaikka minun mielestä tulkinta oli jotenkin läpijuoksunomainen. Yhtälailla aika pian seurannut toinen tunnettu kappale: Help Me Make It Through The Night oli versioltaan todella lyhyt, aivan kuin se olisi jäänyt kesken. Ensimmäisen setin lähestyessä puoliväliä alkoi tuntua siltä, että olen todistamassa epäonnistunutta keikkaa, jossa innoton ja flunssan kourissa kamppaileva artisti suorittaa kappaleensa rutiininomaisesti läpi. Asiaan tietenkin vaikutti oma heikko back-kataloogin tuntemus, en omista kun yhden Kristoffersonin levyn ja sitäkään en ole kuunnellut vuosikausiin. Toisaalta kantrimusiikki on perustaltaan aika yksinkertaista ja helposti samaistuttavaa(?), tai ainakin biisien sanoista saa helposti selvän ja lyriikat eivät välttämättä ole mitään proosallista taidetta, pikimminkin elämänmakuisia tarinoita, joiden kertojaksi sopii mainiosti ikääntyvä cowboy-hahmo.

Kris vaikutti luonnossa melko pitkältä ja hän seisoi molempien tunnin settien ajan vakaasti omalla paikallaan. Kitaran soitto oli yksinkertaisen kuulosta säestystä, ei todellakaan mitään sooloja, pääasia oli vaan kertoa tarina niin paljaana ja totena kuin artisti kykenee. Huuliharpun äänessä oli jotain enemmän ja syvemmältä kumpuavaa. Eka setin loppupuolella ote alkoi taas parantua, muutamassa biisissä oltiin taas niin sanotusti lähteellä, etenkin omalle isälle omistetussa kappaleessa, jonka nimeä en tunnistanut.


Toinen setti oli kaikin puolin huomattavasti parempi ja keskittyneempi. Yhden kappaleen Kris omisti omalle tyttärellään ja eiköhän tämän kappaleen jälkeen tytär tullutkin lavalle säestämään Krisiä banjollaan. Ote reipastui ja parani huomattavasti. Tytär, jonka nimestä en saanut selvää oli myös todella taitava ja sävykäs laulaja, jonka voisi ajatuksissaan helposti liittää jonkin laadukkaan Bluegrass-bändin laulajaksi.

Keikan loppupuolituntinen oli maaginen, löytyi syy ja seuraus, miksi kannatti lähteä tänä erittäin sateisena isäinpäivänä katsomaan tätä kantripappaa. Syy oli auki revitty sisin ja sen paljastaminen, kauniit kunnianosoituksen edesmenneille kevyen musiikin suuruuksille, vahva kuolevaisuuden tuntu, tässä ollaan tekemässä kauniita jäähyväisiä ja eikä se ole mikään salaisuus, se kerrotaan meille suoraan ja peittelemättömästi. Ei ihme, että Kristoffersonin uuden studioalbumin nimi on Feeling Mortal(12). En tiedä haluanko kuulla tämän keikan jälkeen mitään Krisin levyjä, riittääkö minulle tämä kaunis muisto herrasta joka repi itsensä auki, joka toi rinnalleen vielä kovin nuoren tyttärensä. Tytär joka viimeisessä biisissä kohosi vielä kerran isänsä rinnalle, kuin laulaakseen isänsä rajan toiselle puolelle.

Se mykkä kohta paikantui sydänalassa, se oli muisto kaikista menetetyistä ihmisistä. Tämä konsertti osoitti elämän rajallisuuden, mutta myös sen tärkeyden, kuinka tärkeää on pitää kiinni siitä mitä on, varsinkin näin isäinpäivänä.

Aina tulee uusi rollaribiisi!

Missä olit silloin kun uusi rollaribiisi ilmestyi? On kysymys johon mielessäni palaan yhä uudestaan. Vuonna 1989 äänitin ihka uuden rollariveisun Mixed Emotions rockradiosta sormi hikisenä rec-nappulalla. Kaksi vuotta myöhemmin kuulin tuoreen Highwire tsipaleen armeijan metsäleirillä puolijoukkueteltan pienestä matkaradiosta. Vuonna 1994 kuulin koskettavan Out of Tears balladin kesken interreil-matkan retkeilymajassa Oslossa pienestä korvalappuradiostani(joka varastettiin vähän tämän jälkeen).

2000-luvun koittaessa luulin viimeisen ajan koittaneen Stounsille, kun kuulin ensimmäistä kertaa Forty Licks(02) kokoelman lohduttoman Keithin laulaman lopetusbiisin: Losing my Touch. Ajattelin, että tämä on nyt tässä ja lähdin Espanjaan pyhiinvaellusreissulle. Palasin takaisin syksyllä ja Rollarit muutaman vuoden päästä.

Bigger Bangin(05) neljä uunituotetta veisua kuulin pienestä työläppäristäni kesken työpäivän. Vaikutus oli voimakas, miten pojat voivat edelleen jaksaa? Kaksi vuotta tästä ja näin Rollarit Olympiastadionilla. Eikö se ollutkin jäähyväiskiertue? Keith kaatuili lavalla, laulu ja kitaransoitto eivät sujuneet yhtäaikaa. Herroilla oli nyt syy vetäytyä eläkkeelle, nyt fysiikka tuli vastaan, Charliekin oli pian 70v.

Viimeisien vuosien aikana on tupsahdellut ilmoille maukkaita "hybridi-biisejä", vanhoista demoista loppuunasti viimeisteltyjä tsipaleita, levyjen Exile on Main Street(72) ja Some Girls(78) bonuslevyiltä. Plundered by Soul, No Spare Sparts...ei hemmetti, nämä hybridit kuulostavat varsin vaikuttavilta rollaribiiseiltä ja Jaggerin äänikin melkein vertyy entisestään. Mikä on?

Asia on nyt niin, että tänään ilmeistyi aivan uusi rollaribiisi nimeltään: Doom and Gloom. Elokuussa Pariiisissa äänitetty kappale, jota seuraa marraskuussa ties kuinka mones kokoelmalevy: Grrr!(12). Tuolta levyltä löytyy myös toinen uusi kappale: One Last Shot. Yhtälailla marraskuulle on melkein jo varmistettu puolenkymmentä keikkaakin. Eihän tämän näin pitänyt mennä, onko bändissä kukaan alle 70v?

Ensi vuoden suhteen toivon ja pelkään uutta kiertuetta sekä uutta studioalbumia. Ettäkö vielä joskus Suomeenkin vielä tulisivat? Sitä en tahdo uskoa vai voisiko sellainen olla mahdollista? Mutta jos tarkastelen tätä uunituoretta "soivaa kiveä", onko mikään oleellisesti muuttunut, huonompaan suuntaan? En menisi sanomaan.

Ken Stringfellow, Tampere - Telakka, 9.10.2012

Aikaisempi kokemukseni Ken Stringfellowista Finnair Stadionin keikka 2008 R.E.M.:n lämppärinä, jossa Ken esiintyi Disciplines bändinsä kanssa. Enimmäkseen norjalaisista muusikoista koottu räyhäkkä rockbändi oli tuolloin huikeassa vedossa ja varsinkin Ken antoi itsensä sateesta huolimatta110 prosenttisesti yleisölle. Oman kokemukseni lisäksi olen kuullut huikeita tarinoita miehen hulvattomasta lavashowsta. Itse musiikkia olen kuullut tasan yhden Disciplines- ja Posies-albumin verran, eli uusimmat platat Virgins of Menace(11) ja Blood/Candy(10). Lähdin keikkaan varsin ennakkoluulottomalla asenteella, uudelta sooloalbumilta Danzig in the Moonlight(12) en ollut kuullut veisuakaan, enkä ole tutustunut niihin erinomaisiin alkupään Posies-albumeja. Niin, ovatko ne erinomaisia?

Keniä lämmitteli paikallinen Cry Bar yhtye akustisella puolen tunnin setillä. Cry Barin sympaattisen rouhea musiikki loi mukavaa odotusarvoa illan pääkeikalle. Viime vuonna ilmestyneeltä We Built This Ship(11) albumilta soivat parhaiten aloitusbiisi This World You Own, jännästi koukuttava TV Show ja koskettava lopetusbiisi(myös keikan lopetus) Evening Falls So Hard. Toivoa sopii, että musiikillista jatkoa seuraa tuonnempana?

Ken tuli lavalle kymmenen pintaan, lähestulkoon heti Cry Barin lopetettua. Soittimia ei ollut paljon, ainoastaan kitara ja käsittääkseni Cry Barilta lainassa olleet urut?(Sähköpiano, kertokaa muusikot mikä soitin?). Ensimmäinen kappale oli vangitseva. Ei mitään hajua mikä kappale ja miltä levyltä? Huomiolle pantavaa oli Kenin tapa laulaa mikrofonin ohitse tai ilman mikrofonia. Toisessa kappaleessa mentiin urkujen ääreen lavan toiseen reunaan ja tarjolla oli sielukasta laulantaa. Ilta eteni kitaralta uruille ja takaisin – mentaliteetilla. Esiintyminen oli jännällä tavalla vangitsevaa. Liike kävi lavalta rohkeasti yleisön joukkoon ja takaisin. Esimerkiksi Ken lauloi yhden biisin pöytäni edessä. On vaikea määritellä mikä loppujen lopuksi loi Ken Stringfellowin karisman? Ainakin laulu ja soitto oli tunteikasta ja tiukkaa. Enimmäkseen mentiin sydänsärkevällä mies, kitara ja elämää suurempi rakkauslaulu asenteella. Näitä vaikuttavan kuuloisin veisuja tuntui riittävän loputtomiin.

Ken toteutti vaivattomasti yleisöstä lennähtäneitä biisitoiveita. Epäilen, että ihmiset toivoivat enimmäkseen Posies-kamaa. Ilta oli itselleni varsin mielenkiintoinen, koska en tunnistanut setistä yhtäkään biisiä. Ensi kuulemalta iso osa kappaleista oli aika samasta muotista vetäistyjä, tunnusmerkkeinään huutoon pyrkivää laulua, koskettavia ja taidokkaasti laulettuja suvantokohtia sekä suvereenin tyylitajuista instrumentin käyttöä. En osaa sanoa, että onko Kenin tuotanto aidosti hyvää ja sielukasta, vai onko kyseessä vain taidokas muodontulkki joka saa hyväuskoiset kuulijat luulemaan, että tämä materiaali on erinomaista? Posies-faneilla on tähän varmasti vastaus?

Epäilevän Tuomaan asenteesta huolimatta keikka teki minuun hyvän ja positiivisen vaikutuksen. Stringfellow osoittautui varsin sympaattiseksi, rohkeaksi, omituiseksi ja yllättäen vähän hermostuneeksikin kaveriksi. Tuo hermostuneisuus(liekö todellinen?) lisäsi vaan artistin lähestyttävyyttä. Oli mukava huomata, että tällainen varsin merkittävän rokki-ceeveen omaava kaveri asetti itsensä yleisölle alttiiksi kaikkine karvoineen. Kenissä oli jotain nyrjähtäneen kyläpersoonan karismaa, pitkä hujoppi joka kokeili kaikenlaisia temppuja ja jekkuja päästääkseen kontaktiin kieltämättä aika jähmeän tamperelaisyleisön kanssa. Kenin tunnusteleva ja poukkoileva eteniminen oli myös yksi tekijä joka lisäsi kiinnostusta. Puolentoista tunnin soitannan jälkeen, Ken kysyi yleisöltä: - Että oisko tää nyt tässä vai mitä tehdään?

Noh, tämän jälkeen alkoi biisitoiveita ropisemaan ja Kenin omakin inspiraatio tekemiseen syttyi uudelleen. Kieltämättä kahden puolen tunnin sooloesitys oli vähän turhan pitkä, etenkin kun biisimateriaalia ei kovin radikaalisti erottunut toisistaan. Loppupuolelta showtaan Ken paljasti keikkojensa luonteen, että ne ovat voivat olla melkein mitä vain, hyvinkin outoja ja jopa ärsyttäviä tapauksia. Merkillepantavaa oli myös Kenin humoristinen suhtautuminen yleisön monenlaisiin kommentteihin. Yhden biisitoiveen hän kai kuuli tahallaan väärin ja teki väärin kuulemastaan biisinnimestä hulvattoman jazz-improvisaation. Keikan aikana kuultiin kaksi rouheaa duettoa paikallisten muusikoiden kanssa ja ilmeisesti lähes olemattomalla valmistautumisajalla? Etenkin lupaavan uuden tulokkaan Ninni Forever Bandin Ninni lauloi yksinkertaisesti upeasti ja voimallisesti Kenin rinnalla. Tämä bändi täytyy nähdä vielä livenä.

Keikan jälkeen Ken signeerasi ja möi albumeitaan Telakan pöydän ääressä. Jokainen halukas pääsi jutulle Kenin kanssa, allekirjoittanut myös. Tarjolla oli uutta Danzig in the Moonlight(12) levyä tuplavinyylinä, mutta niin, että levy lähetetään postitse kotiin, kun annamme Kenille 20 euroa ja osoitteen. Lankesin mielelläni tähän tarjoukseen, tosin vasta pienen tiedusteluni jälkeen, jossa halusin kuulla Kenin mielipiteen vinyylin soundista verrattuna esmes vanhoihin hyvin soiviin rokkiplattoihin? Herran argumentit olivat hyviä ja vakuuttavia, niin että levy meni tilaukseen. Nyt vaan odotellaan, että levy joskus tupsahtaa joskus postiluukusta.

Tämän persoonallisen, erilaisen, puokkoilevan, mutta hyvin inhimillisen keikan jälkeen haluan antaa Ken Stringfellowin musiikille kunnon mahdollisuuden. Hetken jos toisenkin mietin Kenin postikorttiin kirjoittamaa hämmentävää omistuskirjoitusta: Tauno Called Alice. Joka on väännös yhdestä aika tunnetusta rock-biisukasta, eli mistä?

Syyskuun viimeinen päivä

Äänitin kasetin vuosien tauon jälkeen. Oksa nirhasi olohuoneen ikkunaa ja sade vaikutti loputtomalta. Päivän lakipisteessä erottui kajastus, hämyisä valo vierailta nummilta. Tiesin, että olin kaukana ylämaista tai muista kohottavista saaripaikoista.


Puskasta tuli nainen, kiekaisi humisevat harjut ja mahtavan alun uralleen. Ehkä syksyssä oli oma kauneutensa, paljon isompi mitä oletin? Jostain skottibaarista valui surullista mutta komeaa miehen laulua. Syksy on vielä todempaa, vuosi vuodelta vähän enemmän.

Etusormi räpelsi Rec-nappulalla, äänittämisen ajoitus takkusi, biisit alkoi tai loppui milloin sattuu. Kohensin hiuspehkoani ja ymmärsin laittaa tähän kohtaan hidastempoista täydellisyyttä. Enkä olisi uskonut että hunaja valuisi näin helposti ja seuraavassa hetkessä ja naisäänessä tiivistyisi yksinkertaiseksi totuudeksi rakkaudesta. Iso mies Belfastista puhui ihmeistä kokonaiset seitsemän minuuttia, olin nöyrä, olin pelkkä palkollinen tuollaisen lahjakkuuden edessä. Kitarat terästäytyivät onton hevosen vauhdissa, pedaten maailman lohduttomimmalle naisäänelle ensimmäisen puoliskon lopetuspaikan. 


Toisen kierroksen alkuun iso maa ihmetteli, tuuli tuiversi ja sade väitti olevansa ikuinen. Tuokin kitara ja tuo miesääni, enää kaihoisaa historiaa. Keveämpi baarihölkkä ja harvinaisempi käyntikortti, oletteko te kuuluisakin lauluntekijä? Mutta rullaus vei minut Irlannin isoimman tarinankertojan kyytiin. Mikä aksentti, mikä tunnelma.

Päivä puristuu kipeäksi illaksi. Selkään sattuu ja silmissä viiraa. En olisi uskonut kokoelmakasetin vääntämisen vievän näin paljon aikaa ja energiaa. Ehkä tatsi on vain hukassa? Ehkä on hyvä vaan ettei tällaiselle harrastuneisuudelle anna liiemmälti aikaa? Vielä täytyy, viedä tämä kaari ja päivän tarina loppuun. Missä vuodessa elänkään, kiristääkö päälläni kivipesty farkkutakki vaiko keski-ikäisen miehen vatsanahka? Toivottavasti eivät molemmat?

Nainen joka lauloi täydellisyydestä luovuttaa minulle unohdetun helmen. Kiitän ja laitan biisin narulle. Bono mylvähtää ja ottaa itseään täynnä olevalla asenteella lopun kliimaksipaikan. Liekö enää muistin koko biisiä? Sarjassamme tsiljoonas hukattu singer/songwriter maalaa syysiltaan lopulliset värit ja se ei ole pelkkää mustaa. Huokaisen laitan kaksi leipää paahtimeen. Ehkä tässä ajassa on parempi kuin menneessä, ellei tahdo tietää vastauksia voipuneisiin kysymyksiin?

Päivässä on painavaa nostalgiaa

syväsukelluksia tunteiden juureen

Silmäluomet voivat hetken rentoutua

kun lintuparvi nousee kohti taivasta

vasten syksyn kuulasta maisemaa

Vain nytkähdys valveen ja unen rajalta

…ja siellä kaukana soi sävel…

Syysherkkuja korvakulinaristeille

Wuhuu! Elämme kiireisiä aikoja, elänkö minäkin? Haistan ainakin kiireen, kuonollani siirtelen syksyn pieniä lehtikasoja, nappaan tuoksun täältä ja toisen tuolta. Olen saamassa hajun päästä kiinni, mutta talutusnuora ja sen hätäinen pitelijä tempaisevat minut aina takaisin sisäavaruuteen, toisin sanoen huoneilman lannistavaan kurimukseen. Olen sentään viriili paimenpoika, kuonokas imelän tuoksun tulkitsija, häpeämätön hännän alle kurkkija ja lipaisija. Tahdon arvolleni sopivaa toimintaa, saanhan sitä oi syksy, saanhan?

Auu-uuuh! Musiikki tuo, nappaa kiinni oikeaoppisen lerpasta korvastani ja sujahtaa sisään. Pääni mustavalkoisuudessa, aistien kiihkeässä ydinpisteessä keittyy yllättäviä musiikillisia kuumia lähteitä, houkuttelevia ja särmikkäitä sointuja, rokkia, folkkia, bluesia, neo-soulia, monenlaisia indiepörähdyksiä. Voi veljet, voi kaikki haukahtelevat ystäväni, niin minä herään tähän syksyn tärkeimpään havaitsemishetkeen, nyt turret ja rekut kuulolla, syksyn taivas on täyttymässä uusista lättysistä, artistipoloisten yrityksistä kohentaa uraansa, luoda merkittävyyttä ja saada eukkuja pussin pohjalle. Minäpä nuuhkaisin, minäpä kerron ja ehkä vähän arvostelenkin.

Ry Cooder: Election Special

Herra Cooder ottaa voimakkaasti kantaa tuleviin pressavaaleihin ja eikä näytä pelkästään olevan demokraattien puolella, vai ymmärsinkö oikein? Tällä yhdeksän biisin lätyllä on hyviä biisejä, kuten Brother is gone ja Kool-Aid. Jännällä tavalla Raikun perussoundi liippaa vuosi vuodelta lähemmäs rollareita. Niin, olihan hän sentään yksi kitaristikanditaateista Brian Jonesin kuoleman jälkeen, jos ette Turret sitä tienneet. Uuhuu!

Bob Dylan: Tempest
Levy ilmestyi tällä viikolla. Herra Bobsterin 35:es studioalbumi, joiden spekulaatioiden mukaan viimeinen. Ruff, ainahan ne spekuloivat, Bobbandeerus rähisee ja rollaa ysikymppiseksi. Levyä eivät ole suipahtavat korvani vielä kuulleet. Ihan varmasti levystä on tulossa(pitkä) arvio tähän blogiin tuonnempana. Mites tähän uuden levyn eka videoon oikein suhtautuisi, mmourrr!



Frank Ocean: Channel Orange
Noniin, oli Amy Winehouse, oli John Legend ja nyt on Frank Ocean. Oikeasti hieman keksityn kuuloinen nimi. Tässä kuitenkin tämän vuoden soulalbumi, näinkö? Vapise Stevie Wonder. Urh!

Bill Fay: Life is People

Tässä se vasta veijari, julkaisi 70-luvun alussa kaksi sooloalbumia ja kolmannen nyt 40 vuoden tauon jälkeen. Herkkää, haurasta ja jotenkin Jerry Garciamaista(Grateful Dead). Soinut paljon tässä taloudessa. Vastine Richard Hawleylle. Suosittelen, hau!

Jens Lekman: I Know What Love Isn’t

Göteborgin oma poika nykyisin amerikkalaistunut Lekmanin Jenssin uutukaista sai odottaa viisi vuotta. Edellinen Night Falls Over Kortedala(07) oli jonkin sortin pikku klassikko. Imelää ja pikkukivaa, vaiko täydellistä popsiirappia? Uutukaiselta löytyy kelpo kappaleita, kuten Erica America ja nimibiisi I know what love isn't , mutta ensi tuntumalta edellistä vaisumpi esitys. Tiden visa!

Pet Shop Boys: Elysium
Eläinkaupan poikien urasta on uusimmassa Rumba-lehdessä Samuli Knuutin mainio kirjoitus. Kannattaa tutustua. Levyyn tutustumisesta en osaa sanoa vielä mitään, ei ole soinut tässä Kennelissä vielä. Wurff, sulosäveliä odotellessa.

Samuli Putro: Tavalliset Hautajaiset

Hauh! Hieman yllättäen suomiosastoa sekaan. Samuli on saanut hyvin kiinni Raahe-angstista ja pukannut markkinoille ehkä soolouransa ärhäkimmän albumin. Kerrassaan verrattomia biisejä, joihin saa vielä lisäarvoa jos on elänyt nuoruutensa pienellä paikkakunnalla. Tsekkaa varsinkin Epätoivon esseet – biisi!

David Byrne and St.Vincent: Walk Like a Giant

Taidepläjäys kahdelta toisiaan muistuttavalta(musiikillisesti siis) artistilta. Vanha herra Byrne saa energiaruiskeen ja St.Vincent lisää yleisöä. Vai miten päin se menikään?Albumi vaikuttaa kerta kuulemalta varsin hyvältä, etenkin torviosasto toimii. Annetaan siis kasvuvaraa. Wip!

The XX: Coexist

Bändi jota tällä hetkelle hypetetään, taitaa olla myös Rumban albumilistan kärjessä. Ei mitään kuulokuvia vielä. Availlaan käärepaperia vielä hetki.

Wuhuuuu! Tämä oli vasta alkusoittoa. Syksyisillä poluilla ja niiden varrella odottavaa monta uutta lättyä poimittavaksi, mutta annetaan sateiden vielä jatkua, että kaikki sienet pulpahtavat pintaan. Niin, mitäs näkyy syksyn horisontissa:

Neil Young & Crazy Horse: Psychedelic Pill
Niilon ja Hullun hepan jo toinen tuotos tänä vuonna on tupla-albumi jolta löytyy vain 9 biisiä.
Aerosmith: Music from Another Dimension
Tätä on odotettu. Maistiaisbiisit eivät ole vakuuttaneet, mites itte albumi? Marraskuussa nähdään.
Muse: The 2ND Law
Haluanko edes kuunnella Musea? Ehkäpä sinä haluat. Auuuh!
Killers: Battle Born
Menikö tään bändin aika jo ohi? Annetaan mahdollisuus.
Band of Horses: Mirage Rock
Edellinen Infinite Arms oli loistava albumi. Uutta odotelleen hieman kauhunsekaisissa tunnelmissa.
Robert Pollard: Jack Sells The Cow
Huikean tuotteliaalta Guided By Voices-äijältä pukkaa taas uutta materiaalia. Pitäis kai tutustua? Amerikan Kari Peitsamo.
Kiss: Monster
Kappas, naamiosedät vielä jaksavat. Tampereen keikka pari vuotta sitten oli yllättävän terhakka.
Rolling Stones: GRRR
Rollareiden ties monesko kokoelma pitää sisällään 2 uutta biisiä: One last shot ja Gloom and Doom.

Auwauwauuu! Jotain odotuksia on myös Sufjan Stevensiä, Beckiä, Devendra Banhartia ja vaikka Liekkiä kohtaan. Syyslätty olisi kiva yllätys? Näillä mennään ja näitä odotellaan.



Vieraileva kirjoittaja Classicway Outlaw Pete aka Marko

Pieni pala kadonnutta Americanaa - The Del-Lords

Usein blogikirjoitus saa alkunsa messevästä kirppariöydöstä, niin tälläkin kertaa. Käsiini tarttui eilen paikalliselta Radiokirppikseltä amerikkalaisen The Del-Lordsin mainio platta: Based on a true story(88) ja hintaa oli kokonaiset 30 senttiä.

The Del-Lords taitaa olla yksi näitä 80-luvulla kohtuullisen suurella rahalla puffattuja bändejä, joilta lahjoja ja asennetta löytyi, muttei sitä yhtä hittibiisiä tai albumia, joka olisi nostanut bändin kunnolla valokeilaan.

Del-Lords syntyi amerikkalaisen punkbändin The Dictatorsin kitaristin Scott Kempnerin toimesta. Vuosi oli tuolloin 1982. Toinen bändin laulajista ja voimahahmoista oli Eric Ambel. Eka levy Frontier Days(84), myös lähiaikojen kirpparilöydöksiäni a’ 2e, on toiminnan pätevää esittelyä, tasaisen varmaa rokkia, rockabillyvivahtein, muttei pelkästään Elvari-länkytystä, onneksi.

Kakkoslevy Johnny Comes Marching Home(86) ja löytämäni Based on a true story(88) vahvistivat bändin ns. suoran rokin imagoa tuoden mukaan pikkaisen enemmän tarttuvuutta ja melkein yhden hittikappaleen, eli alta löytyvän Judas Kissin.

Bändin ura tyssäsi jo neljänteen, mielestäni heidän parhaaseen, albumiin Lovers Who Wander(90), jonka löysin 90-luvulla jostain poistolaarista muutamalla markalla. Em. albumilla bändin musiikillinen ilmaisu oli rahtusen pehmentynyt, tuotanto oli vähän jo valtavirtaa, mutta biisit olivat tähänastisen uran parhaita: uhkaavan tarttuva Touch on heart, rempseä Rockabye, ym. muut pätevät biisukat tekevät levystä varsin kuunneltavan.

Bändi toimi siis vuosina 1982-90. Mutta kuten usein nykyisin käy, levoton veri vetää vanhat rokkarit takaisin maantielle, The Del-lords on aktivoitunut parin viimeisen vuoden aikana ja tänä syksynä pitäisi ilmestyä ihka uusistudioalbumi: Elvis Club(12). Mukavaa. Jos bändi kiinnostaa, niin varsin vähällä vaivalla ja etsimisellä löydät nuo neljä albumia vinyylinä sopuhintaan. Pienellä googletuksella sain selville, että bändi on esiintynyt Suomessa ainakin vuonna 1989, Nummirokissa ja Tavastialla.

Tapaaminen herra Cohenin kanssa - Leonard Cohen, Sonera stadion, 2.9.2012

Eilinen tapaaminen herra Cohenin kanssa oli yhteisen historiamme ensimmäinen. Cohenin musiikillinen tuotanto on tullut vuosien varrella kohtuullisen tutuksi, ensiksi ne 80-90-luvun kaupallisemmat levyt I’m Your Man(88) ja The Future(92), sekä viime vuosina olen pikkuhiljaa hommannut vinyyleinä liki kokonaan Cohenin alkupään tuotannon, viimeisin löytö toissapäivänä levymessuilta, debyyttialbumi: Songs of Leonard Cohen(67).


Entinen Finnair-, nykyinen Sonera-stadion oli melkein täynnä, joitain hajapaikkoja näytti olevan kaarrekatsomossa. Säiden haltija piti meitä jännityksessä, että päästääkö sateen irti vai ei? Ei sitten päästänyt, mutta lievähkö etukäteisropsottelu sai kyllä monet varautumaan sadetakkiin. Kahvia ja kaljaa sai helposti, vessoja vähän liian niukasti. Yleisö oli enimmäkseen rauhallisesti paikoillaan ja se ainut öykkäri kannettiin konsertin alkuminuuteilla ulos stadikalta. Airiston Lenitakin näytti istuvan minusta etuoikealla korea myssy päässään.

Konsertti alkoi liki minuutilleen ajallaan, eli tasan kello seitsemältä, joka oli hyvin mieluisa asia. En ole varma valehtelivatko silmäni, näytti kuin Leonard olisi juossut lavalle. Eivät ne valehdelleet, sillä Leonard myös juoksi lopuksi lavalta pois kevein tanssiaskelin. Niin, kysehän on 78-vuotiaasta miehestä, että siihen nähden keho on aika vetreässä kunnossa.

Heti alkutahdeista kävi selväksi, että Leolla on varsin taitava ja tyylitajuinen bändi seuranaan, vanhojen herrasmiesten leegio, lukuun ottamatta pitkän linjan taustalaulajaa Sharon Robinsonia ja varsin hunajaisia Webbin siskoksia, joiden enkelimäinen laulu tarjosi upean kontrastin Cohenin matalalle baritonille. Yksi kitaristeista näppäili varsin soittimestaan hyvin flamencomaisia sävyjä, en tunnistanut kitaraa, mutta jokin perusakustista eksoottisempi soitin se oli. Muusikkojen tyylitajuiset suoritukset vahvistivat Cohenin matalaa ja jotenkin rukoilevaa laulantaa. Esityksen tyyliin ja laatuun oli panostettu, se kävi heti selväksi.

Keikka alkoi odotetusti Dance me to the end of lovella, jota seurasi The Future. Kaikki olivat hyvin ja oikein heti alusta alkaen. Cohen oli juuri sellainen harmoninen syväkurkku kuin odotinkin. Yllättävää olivat Cohenin polvistumiset kesken esityksen, jossa hän laulullaan ”duetoi” jonkin soittimen kanssa, kuten tämän em. ”flamencokitaran” kanssa. Kolmantena tuli Bird on the Wire joka oli mielestäni konsertin ensimmäinen huippukohta. Esityksessä oli jotain äärimmäisen syvää ja koskettavaa, johon tietenkin vaikutti itse kappaleen maagisuus, sen koskettavat sanat. Kysehän on yksi niistä monista Cohenin uran biiseistä, joita ollaan coveroitu oikein urakalla.

Ensimmäinen setti oli kaikin puolin ehjä ja upea kokemus. Livetilanteessa vasta konkretisoitui kuinka vahvoja Cohenin biisit ovat, etenkin tekstillisesti. Tähän toki eniten vaikuttanee se, että Cohen aloitti uransa kirjailijana ja runoilijana. Muusikon ura alkoi Cohenin ollessaan jo reippaasti yli kolmekymppinen. Koin olevani todistamassa maailman parasta laulettua runoutta ja vielä runoilijan itsensä suusta kuulemana, vielä kun on mahdollisuus, liekö viimeinen mahdollisuus nähdä Cohen Suomessa?

Eka setistä on mainittava vielä uuden levyn murea Darkness, upeasti toiminut Who by fire ja Webbin siskosten enkelimäisen kauniisti laulama Come Healing, jossa Cohen oli kääntyneenä siskosten puoleen, kuin harras kristitty pelastajiensa edessä. Setin loppupuolelta jäi soimaan päähäni uuden Old Ideas(12) levyn aloitusbiisin Going Homen riimit: I love to speak with Leonard. He’s a sportsman and a shepherd. He’s a lazy bastard living in a suit. Biisissä on mielestäni jotain hyvin kuvainnollista, ehkä Cohenin elämäntyö tiivistettynä neljään minuuttiin, mahdollisesti syy uudelle levylle ja kiertueelle? Sisäinen Leo on täytynyt saada liikkeelle, sysättyä eläkepäiviltään takaisin sorvin ääreen, koska ilmeisesti yksi syy Cohenin aktiivisen konsertointiin ovat persiilleen menneet talousasiat.

Vajaan puolen tunnin tauon jälkeen Cohen aloitti toisen setin humoristisesti syntikan takana aurinkolasit päässä, kappaleena oli Tower of song. Tätä seurasi itse Suzanne yksin akustisella kitaralla säestettynä. Niskakarvat olivat oikeutetusti pystyssä, kun kasikymppinen ukko ammentaa vielä kerran nuoruuden lähteestään, vapauttaa sanomansa meidän kuultavaksi, vielä kerran, vielä tänä iltana….tuleeko meille enää toista iltaa, herra Cohen?

Suzannen puolivälissä liittyi muu bändi mukaan ja nosti kappaleen oikeutetusti omalle taivaspaikalleen. Kakkossetti oli muuten mielestäni edellistä valjumpi. Osittain syynä saattoi olla omat fyysiset olosuhteet alati kylmenevässä illassa ja toka setin kappaleiden itselleni huono tunnettavuus. Toki esmes The Partisan oli varsin vahva esitys, kun taas taustalaulajien omat soolonumerot meinasivat vetää homman turhan siirappiseksi, joka myös todisti sen, että huikeasta äänestään huolimatta, sekä Mrs Robinson että nämä lumoavat Webbin siskokset tuskin kiinnostaisivat kokonaisen konsertin vertaa. Onneksi oli mukana tämä vanha herra, hänen historiansa ja karismansa.

Ihan viimeiset numerot ennen encoreita, kuten Jeff Buckley-vainaan löytämä Hallelujah ja varsinkin kasarihitti I’m Your Man olivat pikkaisen läpijuostuja vetoja. Vai, voiko sanomaltaan painavan Hallelujan koskaan sanoa olevan läpijuostu? Toisaalta yksissä kesähäissä menneenä kesänä kuulin paremman version tästä veisusta. Tullaankin tähän yhteen laulala/lauluntekijöiden dilemmaan: he eivät aina itse ole laulujensa parhaita tulkkeja, ei Cohenkaan.

Encoret vielä täydensivät huikean 31 biisin ja reilun kolmen tunnin keikan. Ihan Springsteenin mitoissa ei sentään oltu, vaikka Cohen päivittelikin kuinka paljon hänellä olisi meille tarinoita kerrottavana, mutta liian vähän aikaa. Nojoo, ihan oikeasti toista settiä olisi voinut reilusti typistää, sellainen napakka tunti olisi riittänyt mainiosti. Toisaalta, miksi sama asia ei tullut mieleen Springsteenin keikalla? Täytyy myöntää, että Cohenin konsertin kauttaaltaan tyylitajuisesta ja hartaasta ilmeestä huolimatta se ei ollut niin elinvoimainen ja kiinnostava kuin pomon konsertti. Myönnetään, että Cohenia ja Springsteenia ei pidä lähteä vertailemaan keskenään, musan genret ovat kuitenkin pikkaisen erilaiset: rokin renkutus vs. laulettu runous.

Odotukseni konsertin suhteen olivat myös pikkaisen liian korkealla, olin kai kuullut edellisestä Hartwall-areenan keikalta liian monta ylistävää tarinaa, kuinka läsnäoleva ja hurmaava zen-munkki Cohen onkaan lavalla, hoitavuudessaan jotain äiti-Ammaan verrattavaa sielun kosketusta. Läpeensä hurmaava ja karismaattinen Cohen kyllä oli, mutta yhtälailla kuolevainen kuin me kaikki, täydellisyyttä ei voi odottaa keneltäkään, ei edes Cohenilta. Mutta miestä joka heittää yli kolmen tunnin keikkoja läsnäolevasti ja yli kasikymppisenä, ei voi muuta kuin kunnioittaa.

Mustan kullan metsästys jatkuu - Levymessut, Lempäälä Ideapark, 1.9.2012

Tuliko edellisessä bloggauksessa puhutta jotain levyjenostolakosta? En muista tarkkaan mitä höpisin, liekö moraalinen tuska ollut huipussaan ja kukkaronpohja täysin suojaton? Nyt kävi sillä tavalla, että Ideaparkiin pukattiin levymessut heti syyskuun alkuun. Olin arvuutellut osallistumista 15.9 Turun Kårenin messuille, mutta nyt tuon arvuuttelun sai unohtaa, sillä Ideapark tarjosi mustaa muovia koko rahan edestä ja ylikin. Tässä sitä taas oltiin.

Messut olivat tällä kertaa normikattausta pienemmät, pöytiä oli ainakin kolmasosa vähemmän mitä edellisillä kerroilla. Ruotsalaisia myyjiä lienee sellaiset puolenkymmentä ja suomalaisia vähän enemmän. Vaikka myyjiä oli vähän, niin hinta-laatusuhde oli kohdillaan, jopa normaalia levymessukertaa enemmän. Rankkaisin nämä messut laadun puolesta jopa toiseksi parhaiksi messuiksi jossa olen ollut. Ne parhaat messut olivat myös Ideaparkissa 6.5.2011, josta löytyy myös bloggaus.

Luonnollisesti näilläkin messuilla keskityin lähes pelkästään svedumyyjien kojuihin, sen verran täytyy vieraita pitää hyvänä. Ensimmäiseksi tupsahdin otollisen näköiselle euron laarilla, mutta pikapläräys näytti laadun olevan aika keskinkertaista. Nopea siirtymä seuraavalla laarilla ja Padam! Siinä ne olivat, lukuisia runsaita kahden euron laatikollisia pvc-muovia. Asialla oli tuttu ruotsalainen kaveri, jonka laarit viime kerralla olivat täynnä kolmen euron kamaa, nyt oltiin tultu hinnassa alaspäin ja levyjen laatukin oli parantunut.

Seuraavan puolituntisen elin ja hengitin intensiivistä levynkeräysenergiaa, läsnäolo oli kympissä ja sormet pläräsivät vilkkaasti tätä mustan kullan aarreaittaa. Ostin useita levyjä, kymmeniäkin, aika ..tun paljon, melkein liikaa. Löydökset olivat huippuluokkaa, kuten T.Rexin: Electric Warrior(71) yllättävän hyväkuntoisena ja epäilen että vielä originaalina, Steve Millerin 70-luvun alun ”harvinaisia” plattoja, Beach Boysin: Sunflower(70), Leonard Cohenin: Songs of Leonard Cohen(67), Blondien: Plastic Letters(77), Van Halenin: I(78), Sparksin: Kimono my House(74) näin muutamia mainitakseni ja kaikki kahden euron hintaan. Tällä laarilla vierailin vielä toistamiseen ja täytyi myyjälle ihan vitsiä heittää, kun aion ilmeisesti lahjoittaa kaikki rahani hänelle. Kirsikkana kakun päälle sain tingattua The Bandin: The Band(69) älpykän hyväkuntoisena originaalina viiteen euroon, joka oli myös messujen kallein ostokseni.

Tämän hurjan kojun jälkeen elin hetken jälkilämmöllä, mutta sytyin pian uudestaan toisen ruotsimyyjän kojulla, jossa kolmeen eukkuun tsipale lähti Randy Newmanin: Sail Away(72), Jimmy Cliffin: Harder They Come(ost) (72) ja Manfred Mannin: Nightingales and Bombers(75). Uuh, varsinkin toi Newmanin Randyn levy avattavilla kansilla oli jotain ekstaattisen erinomaista, tältä levyltähän löytyy muun muassa originaaliversio biisistä: You can leave your hat on.

Loppuvaiheessa minun messuaikaani käväisin vielä yhden ruotsimyyjän kaukaa katsottuna vaatimattoman näköisellä laarilla, mutta hetken aikaa sitä plärättyäni hämmästyin mitä aarteita ne pitivät sisällään. Tarjous oli kympillä kolme. Löysin helposti enemmän kuin kolme, siis kuusi, vai yhdeksän…no joka tapauksessa levykassini pohjalle sujahtivat muun muassa Bruce Springsteenin liki soittamaton: Nebraska(82), Talking Headsin tuplalive: Name of the band…(81), Pink Floydin: Wish You Were Here(75), The Whon: Live at Leeds(70) ja The Clashin: London Calling(79). Aivan huikeita klassikoita, joista osan omistankin, joko kehnona vinyyliversiona tai ceedeenä. Positiivinen yllätys oli tuo Clashin levy, kannet olivat melko eläneen näköiset, mutta itse levy soi todella hyvin, täytyy sanoa että tässä tapauksessa vinyyli pesee ceedee-soundin 6-0.

Tehokas puolitoistatuntinen Lempäälässä täydentyi vielä muutamilla hajalöydöillä: American: The Homecoming(72), Joe Strummerin harvemmin vastaantuleva sooloalbumi: Earthquake Weather(90) sekä minun Elton Johnin 70-luvun vinyylikokoelman täydentävä: Elton John(70) eurolla. Näin löytyy hyllystäni herran kaikki 70-luvun studiolevyt vinyylinä, niistä 80-luvun lätyistä ei ole niin väliä, silmäläsikyyn taso on tosin noussut taas viime vuosina, esmes Leon Russelin kanssa yhdessä tehty: The Union(10) on mainio levy.

Saldo: useita(kymmeniä) levyjä, keskihinta alle kahden ja puolen euron, ei siis paha hinta-laatusuhde. Henkinen saldo: täydellinen ähky, pitikin taas mennä hakemaan muovia hyllyjen täytteeksi, vaikka itse musiikki hyväileekin kauniisti repaleista sisintäni. Jep, dilemma on ikuinen, ollako vaiko eikö olla levykeräilijä? Edelleen pukkaa ajatusta levyjen ostamisen jonkinmoisesta(totaalisesta) rajoittamisesta, että löytyisikö tähän hommaan jotain uutta kulmaa? Mites tää digitaalinen maailma, Spotify etc. Voiko se riittää minulle? Ei niin kauan kun pidän levyä tärkeänä materiana ja haluan omistaa tuota materiaa. Luopua en voi, en ainakaan vielä, paitsi niistä lukuisista kaksoiskappaleistani jotka odottavat oikeaa kuulijaa, ehkä juuri sinua?

Kesän viimeinen kirppariähkäisy

Läskiä toisen eteen, nättiin pinoon, vatsaan, leukaan ja lanteille, kun kesä on ollut pelkkää jäätelöä ja hillomunkin rapeaa selkää. Kellertyvä metsämiehen hammas ei pelkää, iskee kiinni helpoimpaan, eksyttää luontonsa lopullisesti kaupunkinahjuksen arkeen, jossa todellisuutta ovat käytetyn tavaran markkinapaikat ja setärockkonsertit.


Kesän olemattomat haituvat, sinne ne taas menevät, Radiokirppiksen ovesta sisään, Manhattan Turusta saa myös erityshuomionsa. Mies ovella, mies sisällä, mies hyllyjen välissä ja mies kumartuu alemmaksi. Laarillinen pahvikääreisiä muoviaarteita, sormet selaavat hermostuneesti ahavoitunutta pahvin selkään. Kuinka polvet enää kestää tällaista kyykistelyä, miten välttää huimausta äkkiä ylösnoustessaan? Kuinka ihmeessä mies on jälleen riippuvuutensa kourissa, haalimassa muovia kotinsa jo täysiin nurkkiin?

Löytö numero yksi, löytö numero kaksi, löytö se on tuokin, viidelläkymmellä sentillä Big Countryn: Steeltown(84), John Coucar Mellencampin: Scarecrow(85), Harry Belafonten gospel-levy My Lord What a Mornin'(60) ja ties mitä muuta? Olkoon euro käyttökelpoinen, tulkoon levyläjien keskihinnaksi 2,4 euroa. Kuinka paljon, kuinka helpolla, miksei vieläkään lompakonpohja parahda tyhjyyden tuskasta? Olen kiikissä, olen tottumusten vuossa, olen keräilijäpoika vielä vuosikymmenten jälkeen, useiden vuosikymmenten. En ole vanha. Olempas vanha. En ole ikäloppu, mutta olen selkeästi setä, pappamallinen partaveijari musiikillista pääomaansa kartuttamassa. Onko tämä edes kulttuuria, kevyttä, pinnallista, keskittymiskyvytöntä, ajattelematonta, levotonta, ei varmasti kovin kehittävää rock’n’ roll kulttuuria, juuri nyt olen sanomassa, että…

Ei niin turhaa tämä kaikki. Harrastus joka on inspiroinut minua jo pitkälti kolmatta vuosikymmentä. Tiedän jo jotain, muistan jo jotain, olen saanut elähdyttäviä annoksia musiikin oikeaa voimaa, olen syvästi ja vakavasti vaikuttunut useista keskeistä ja keskinkertaisistakin musiikkiteoksista, olen pumpannut itseeni elinvoimaa huikeiden rokkikonserttien kautta, olen kokenut ja kuullut elämää suurempia partituureja rokin ylväässä sinfoniassa, vaikkakin se alasäveliä käyttää. Ei hemmetti, kyllä olen syönyt tätä rokkileipää melkein koko ikäni, ruista on riittänyt svengijaloissa ja kalkkeutuneet suoneni ovat välillä parkuneet ilosta.

Edelleen, aina välillä, juurikin tänään, sanon sinulle ystäväni Rock’n’ roll, sinä ärsytät minua, viet aikaani ja energiaani, vaikka tarjoat minulle hengästyttäviä vauhtihetkiä liki päivittäin. Mitä mieltä olisit pienestä tauosta? Tarkoitan sitä, että lakkaisin hetkeksi ostamatta levyjä ja olla käymättä konserteissa? Voisin ottaa sinuun hieman etäisyyttä, voisin jakaa alati kortilla olevaa aikaa muihin kiinnostaviin asioihin. Jospa nostaisin sinut tuonne hattuhyllylle lepäilemään.. tai ainakin osan sinusta. Sanon melkein ääneen, että asettaudun nyt jonkinmoiseen kirppareillaravaamislakkoon, tekisi mieleni sanoa, että ihan levynostolakkoonkin johonkin päivämäärään asti, joka tässä vielä tarkentuu.

Ei silti, ettenkö edelleen vaikuttuisi…

Bruce Springsteen and the E Street Band - Olympia Stadion, 31.7.2012

John Steinbeckin kirjassa Hyvien ihmisten juhla on kohtaus jossa päähenkilöt yltyvät sellaiseen juhlimiseen, että he saavat miltei yliluonnollisia voimia, kasvavat itseään suuremmiksi, hyppäävät melkein kallionkielekkeeltä alas. Jotain samaa oli tämän iltaisessa Brucen keikassa, jossa illan päähenkilö mainioine taustabändeineen loi sellaisen tunnevallin että oksat pois. Kyseessä oli keikka jota voin hyvällä omallatunnolla kutsua kaikkien aikojen parhaimmiksi Bruce-keikaksi…jonka minä olen nähnyt Suomessa. Vuoden 2003 ensimmäinen Suomen keikka oli vähän jäykähköä lihasvoiman esittelyä, joka tarjosi ennen kaikkea Brucen hämmennyksen tuolloin melko vaisun suomalaisyleisön edessä. 2008 Olympiastadionilla oltiin lähempänä hurmioita, keikka oli latautuneempi ja vapautuneempi, paitsi pomon ääni ei ollut tuolloin parhaassa iskussa. 2009 Tampereen Ratinassa Bruce esitti jo isännän ja saarnamiehen otteita, ilmassa oli tuolloin suuren herätysjuhlan tuntua. Keikka olikin Brucen paras Suomen kamaralla, ennen tätä iltaa.

Tämäniltainen keikka alkoi yllättäen etuajassa Brucen akustisella osuudella. Bruce soitti mies ja kitara-otteella 5 hyvällä maulla valittua biisiä, joista kaksi löytyi Brucen ekalta levyltä Greetings From Ashbury Park NJ(73). Bruce vaikutti rennolta ja hyväntuuliselta. Kontakti yleisöön oli peloton ja itsevarma, herra oli selvästi päättänyt antaa tänään vähän enemmän meille, näin Euroopan kiertueen päätöskeikalla. Akustisen setin jälkeen seurasi puolentoista tunnin tauko, ennen kuin E Street Band koko komeudessaan tuli lavalle.

Fogerty-laina Rockin’ all over the world oli erinomainen valinta aloituskappaleeksi ja toi leveän hymyn huulille. Alkutahdeista näki, että tänään mennään eikä meinata. E Street band oli kasvanut soittajamäärältään sitten viime näkemän. Torvisektio oli nelihenkinen(oliks ennen pelkkä Clarence?), jota tosin dominoi edesmenneen saksofonisti Clarencew Clemonsin veljenpoika Jake Clemons. Taustalaulujia, rumpaleita ja muita kilkuttajia löytyi lavalta aika määrä, veikkaisin että bändin koko lähenteli 20 henkilöä(korjatkaa jos olen väärässä?)

Kakkosbiisinä oli takuuvarma Born to run(75) levyn vauhtipala Night, sen jälkeen löylyä lisäsivät biisit Out in the street ja harvinaisempi valinta: Loose ends. Varsinainen hurmos alkoi kuudennen(?) biisin Prove it all night tienoilla, joka alkoi itse pomon pitkällä ja taidokkaalla kitarasoololla. Kitara sinänsä näytti vanhalta ja kärsineeltä lankunpalalta, mutta melkoiset saundit siitä lähtivät. Illan parhaasta kitarasoolosta vastasi kuitenkin Nils Lofgren, joka taikoi kepistään vimmaista sähkövirtaa ja pyöri paikallaan kuin väkkärä. Yhtälailla Little Stevenin kitarointi oli maininnan arvoista. Tuntui siltä, että lavalla käytiin yleisön kannalta antoisaa kilpailua muusikoiden kesken, jokainen antoi itsestään parasta osaamistaan. Erittäin mukava oli myös todeta rumpali Max Weinbergin edelleen kovaksi luuksi, pauke oli intohimoista ja nopeaakin. Ehkä basisti Gary Tallentin ja pianisti Roy Bittanin suoritukset eivät tarjonneet mitään virtuositeettiä, mutta tukivat hyvin kokonaisuutta.

Keikka oli täynnä huippukohtia, merkillisiä ja merkittäviä musiikillisia yksityiskohtia, on valitettavaa, että pienen ihmisen mieli pystyy niistä tallentamaan(muistamaan) vain rajallisen määrän. Tärkeintä kaikista oli Brucen vapautunut olemus, on hämmästyttävää kuinka yksi mies voi sytyttää stadionin verran ihmisiä tuleen, puhumattakaan omasta bändistään. Tuollainen tunteellinen, umpipaatoksellinen, ja mikä tärkeintä, rehellinen ilmaisuvoima ei voi muuta kuin viedä mukanaan. Voin kuvitella, että herra Springsteen on esittänyt jotain vastaavan hurmioitunutta showta ns. uransa parhaimpina päivinään 70 – ja 80-luvun hämärissä. Vai ovatko Brucen ja E Street bandin parhaat päivät juuri nyt käsillä? On totta, että ilman Brucen merkittävää uraa ei yleisön ja artistin välillä olisi yhtä hedelmällistä lähtökohtaa. Yleisö syö Brucen kädestä, vaikkei hän tekisikään mitään, mutta Pomo - totta Mooses - tekee kaikkensa jotta yleisö nauttisi olostaan, bailaisi ilman huolia pikkutunneille asti, unohtaisi edes hetkeksi arjen murheensa, pääsisi irti arkiroolistaan ja uskaltaisi vaan heittäytyä. Brucelle tällaisen unohtumattoman hetken saavuttaminen on tärkeää, eikö se ole myös meillekin? Jos tunnustelee kipeytyneitä jäseniään, selkää, rokkikeikan intensiteetistä uupunutta kehoaan, niin olemmehan mekin oman osamme antaneet tänä merkityksellisenä heinäkuun viimeisen päivän iltana, jolloin pastori Springsteen tarjosi meille parastaan.

Palataan vielä keikan yksityiskohtiin, Bruce on aina kiertueillaan soittanut reilusti uusimman levyn materiaalia, niin nytkin. Uudelta Wrecking Ballilta(12) kuultiin peräti 7 kappaletta, joista parhaiten toimivat(yllättäen) Jack of all trades ja We are alive. Levyn ”hitti” We take care of our own on myös takuuvarmaa bruce-klassikkoainesta, viimeistään tämä keikka sen todisti. Piristävää oli kuulla eka levyn harvinainen pikkubiisi Does this bus stop at 82nd street? Varsinaisen setin huippukohdat ovat hyvin spirituaaliset versiot biiseistä My city of ruins ja harvinainen Back in your arms. Jälkimmäinen biisi oli positiivinen yllätys, jonka Bruce esitti vähintäänkin nahka auki rullattuna, niin sanotusti vereslihalla.

  

Encore oli vaatimattomasti kymmenen biisin mittainen. Tässä kohtaa koko bändi oli jo sellaisessa lyönnissä, että ihan vakavalla naamalla voisin puhua tämän hetken parhaasta rokkibändistä. Yhteissoitto oli yhtä juhlaa, kaikki toimi erinomaisesti, Brucen hullu hurmos oli tarttunut kaikkiin bändin jäseniin, puhumattakaan yleisöstä. Jos Brucella rockura joskus loppuu, niin herätysjuhlissa olisi varmasti kysyntää. Toisaalta voi kysyä, onko mitää järkeä vetää yli neljän tunnin rokkikeikkoja? Tiukalla puolitoistatuntisellakin saisi Bruce ja kumppanit tuhoisaa jälkeä aikaan. Mutta neljä tuntia ja risat? Ei voi ymmärtää. Näin pitkä show vaatii artistiltaan jonkinmoisen positiivisen mielenhäiriön, alttiuden liki maanisuuteen menevään heittäytymiskykyyn, kukaan ei oikeasti vaadi Brucelta neljää tuntia rockenrollia. Vai vaaditko sinä? 

Encoren ilmeisimmät tsipaleet Born to run ja Born in the U.S.A. toimivat todella hyvin, varsinkin jälkimmäisessä bornarissa oli aivan mahtavaa hurmosta ja myös uskollisuutta alkuperäiselle levyversiolle. Kolmanneksi vika biisi oli Little Stevenin I don’t wanna go home, joka löytyy Southside Johnnyn samannimiseltä albumilta vuodelta 1976. Hykerryttävän hienoa duetointia a’la Bruce ja Stevie, kotiinpaluu ei todellakaan näyttänyt olevan herrojen toivelistan kärkipäässä. Keikka loppui asiaankuuluvasti Twist and shoutiin, jonka aikana rikottiin tuo maaginen neljän tunnin raja. Ainakin River – kiertueella uutena vuonna 1981 New Yorkissa Bruce on heittänyt 38 biisin keikan, jota pidetään Brucen pisimpänä keikkana. Tämä Helsingin keikka lienee Euroopan pisimpiä, ellei pisin.

Vaikka keikka - arviosta tuli poikkeuksellisen pitkä, niin tuntuu etten pystynyt kertomaan läheskään Bruce Springsteenin ja E Street Bandin huikean keikan kaikkia merkittäviä yksityiskohtia ja käsinkoskeltevaa, liki ylimaallista tunnelatausta. Aika monen rokkikeikan kokemuksella julistan tämän Helsingin keikan kaikkien aikojen parhaaksi keikaksi missä minä olen ollut mukana ja samalla toivon vilpittömästi, ettei Bruce tulisi enää koskaan Suomeen konsertoimaan bändeineen, sillä en usko, että pystyisi ylittämään tätä keikkaa, ei vaikka hän soittaisi sen Riverinkin.

Brucen 2000 - luku

Aika tarkalleen viikon päästä saa taas jännätä miten Bruce Springsteenin kaulajänteet kestävät Helsingin viileässä yössä, luvassa on ennakkotietojen mukaan vähintään sellainen kahden ja puolen tunnin rock’n’ roll show, jossa ei hikipisaroita ja ylimaallista paatosta säästellä. Ei tällaista voi jaksaa kovin usein, miestä joka antaa kaikkensa ja sellaisella rajat aukovalla patetialla sekä saarnamiehen otteella, että hetken sitä kuvittelee olevansa jossain muualla kuin täällä piskuisessa Suomessa.

Mutta ei mennä vielä asioiden edelle, itse konsertti näyttää miten kana pissii ja onko Pomon maskuliininen voima edelleen tallessa. Tässä blogikirjoituksessa luon katsauksen Brucen 2000-luvun tuotantoon, millaisia plättyjä on herra oikein ilmoille päästänyt, ovatko ne oikeasti mistään kotoisin ja kestävätkö vertailun 70-luvun klassikoille(no eivät tietenkään, mutta…)? Yritykseni on mahdollisimman objektiivinen ja tarpeellisen kriittinen, tiedän että vanhana fanina on joskus vaikea pidätellä innostustaan kun Pomo tarjoilee uunituoretta materiaaliaan. Käytän arvioissani pisteytystä 0-10. Aloitetaan.

Vuosituhannen vaihteessa Bruce kokosi taas E-Street Bändinsä ja teki vuoden mittaisen paluukiertueen. Tästä dokumenttina hieno livealbumi: Live in New York City(01) jota parasta aikaa kuuntelen. Tämä tupla-cd on ajallisesti yhden Bruce-keikan mittainen, eli se rapiat kaksi tuntia. Voimakas ja rohkea livelevy, jossa biisivalinnat eivät ole niitä ilmeisimpiä, eivätkä versiot keskeisistä Bruce-biiseistä kuten River. Tässä versiossa River viedään jonnekin ihan toiselle taajuudelle, hieno ja herkkä versio kappaleesta. Levyltä löytyy myös sitten uudelle Wrecking Ball(12) levylle päätyneen Land of Hope and Dreamsin ensimmäinen versio, joka on mielestäni huonompi kuin uuden levyn vastaava. Toinen uusi biisi tällä levyllä on American Skin(41 Shots), joka on myös ihan pätevä kappale. 8/10.

Piti tapahtua ikäviä asioita ennen kuin Brucen biisikynä alkoi kunnolla suoltamaan uusia kappaleita. WTC –tornien tuho kirvoitti Brucen kirjoittamaan The Rising(02) albumin, ensimmäisen studiolevyn E - Street Bandin kanssa sitten Born in The U.S.A:n(84). Kyseessä on melkein napakymppi Bruce-levy, jos levyä olisi maltettu tiivistää viidestätoista kymmenen biisin mittaiseksi. Levyltä löytyy kolme ajatonta Bruce-klassikkoa: Lonesome Day, The Rising, My City of Ruins, sekä melkein klassikot: Into the Fire, Nothing Man, Countin’ On a Miracle, Mary’s Place ja Paradise. Sen sijaan biisi Waitin’ on a Sunny Day on turha lallatus, Worlds Apart on kauhea etno-Brucebiisi, sekä biisit Empty Sky, Let’s Be Friends(Skin to Skin) ja Fuse ovat yksinkertaisesti tasapaksuja ja huonoja. 8/10

The Essential(03) on triplakokoelmalevy joka on mukana arviossa sen kolmannen levyn vuoksi, joka sisältää Bruce-harvinaisuuksia; soundtrack-biisejä, liveversioita kappaleista ja muita hankalammin saatavia Bruce-biisejä. Tältä bonus-levyltä löytyy erinomainen ”nuotioversio” edellisen levyn kappaleesta: Countin’ on a Miracle. Muut 11 kappaletta ovat oiva lisä jo aika laajaan Bruce-kataloogiin. 6/10.

Devils and Dust(05) on ehkä unohdetuin 2000-luvun Bruce-levy, tavallaan jatkumoa akustisille levyille Nebraska(82) ja The Ghost of Tom Joad(95) mutta ilman niiden intensiivistä tunnelmaa. Tästäkin olisi voitu puristaa timanttisempi ja enemmän akustisempi levy. Muutamat heppoisemmat vedot laimentavat melko vahvaa perusbiisimateriaalia. Nimibiisi on hieno, kuten Maria’s Bed ja Silver Palomino. Sen sijaan yllättäen peppuseksistä kertova Reno on ehkä hivenen kiusallinen vaikka muuten kappaleena pätevä. Muutamat kappaleet Bruce laulaa turhan korkealta, kuten biisin All i’m Thinkin’ About. Lopetuskappale Matamoros Bank on sitä hyvää akustista Bruce-laatua, mistä aineksista olisi pitänyt koko levy kasata. 7/10.

2000-luvun puolen välin tienoilla Brucelle iski todellinen luomisen vimma, seuraava albumi We Shall Overcome – The Seeger sessions(06) ilmestyi jo seuraavana vuonna, puhumattakaan tulevista rokeimmista Bruce – lätyistä joista kohta lisää. Seeger – sessions on Brucen ns. kansanmusiikkilevy vahvoin irkkuvaikuttein. Nimi antaa vähän virheellisesti olettaa, että tässä uudelleen lämmitellään pelkästään Pete Seegerin kappaleita. Näin ei kuitenkaan ole. Suurin osa kappaleista ovat kaikkien omaisuutta, eli näitä tunnettuja kansanlauluja tyyliin: Jesse James, John Henry ja Froggie Went A Courtin(suomeksi: Saku Sammakko). Levy on ilmiselvästä lainamateriaalistaan huolimatta yllättävän hyvä. Tästä levystä paistaa tekemisen riemu. Soittajiahan tällä levyllä on pitkälti yli toistakymmentä, kaikenlaista torvensoittajaa ja kannun kilkattajaa löytyy. Valtavasta soitinarsenaalista huolimatta on kyseessä mukavan ilmava paketti. Levystä on olemassa tällainen ”expanded-versio”, josta löytyy 5 alkuperäisellä levyllä kuulumatonta biisiä ja DVD-levy. Tältä levyltä löytyy tasan yksi Bruce-originaali: American Land, joka myös päätyi sittemmin Wrecking Ball(12) - levylle, tosin sen bonusversioon. 8/10.

Magic(07) on se levy joka piiskasi E-Street Bandin nykyiseen, ja edelleen kestävään lentoon. Vimmainen ja ajanmukaisen aggressiviinen rokkilevy, vähän kuin jokin Clashin levy menneiltä vuosikymmeniltä. Oikeasti levyhän ei ole niin nopeatempoinen ja rock, mitä pilottisingle Radio Nowhere antoi olettaa. Levyllä on useita mainioita kappaleita, kuten: Your Own Worst Enemy, Gypsy Biker ja Devil’s Arcade. Levy on minun mielestä pieleen tuotettu, miten sen nyt ilmaisisi musiikkitermein; levyssä on liikaa ”diskanttia”, roots ja multa on lakaistu maton alle, ihan turhaan. Levyn paras kappale on Last to Die, jossa yhdistyy kaikki hyvän Bruce-biisin ominaisuudet: hyvä ja tunteikas melodia, melodramaattisuus ja Clarencen saxofonin töräykset. Tämäkin olisi voinut olla liki napakymppilevy paremmalla tuotannolla. Vittuun se Brendan O’Brien sieltä! Noh, jouduimme hänen tuotantojälkeään kärsimään vielä yhden levyn verran. 6/10.

Seuraava Bruce-platta Workin’ On A Dream(09) syntyi todella nopeaan, se äänitettiin Magic-maailmankiertueen aikana, pienissä erissä. Sirpalemaisesta tekotavasta huolimatta kyseessä on minun henkilökohtainen Bruce-suosikkini 2000-luvulla. Levy julkaistiin samoihin aikoihin kun Barack Obama astui ruoriin. Kieltämättä tässä haisee Obamalainen: Yes We Can – optimismi ja eikä sitä Bruce pyrkinyt mitenkään peittämäänkään. Tällä kertaa Brendan O’Brien ei ole tuotannollaan onnistunut pilaamaan levyn väkivahvoja ja rivien väliin unohtuneita pikkuklassikon statuksen omaavia biisejä. Pitkä ja eeppinen Outlaw Pete on yksi parhaita Bruce-levyn aloituksia. Puheet Kiss – lainasta ovat turhia, yhtymä heidän hittiinsä I Was Made For Lovin’ You on aika minimalistinen. Vaikka tältäkin levyltä löytyy niitä heppoisempia Bruce-biisejä(What Love Can Do, Tomorrow Never Knows ja Surprise, Suprise) on levy tunnelmaltaan yhtä aikaa toiveikas ja surumielinen. Queen of The Supermarket ja varsinkin Life Itself ovat niitä(jo nyt) hukattuja Bruce-klassikoita, kuinka paljon toivoisinkaan kuulevani jälkimmäisen näistä tulevalla Suomen keikalla. Levyltä löytyy myös Golden Globe – palkinnon voittanut leffabiisi: The Wrestler sekä koskettava The Last Carnival, viimeinen kädenojennus näihin aikoihin kuolleelle E-Street bändin kosketinsoittajalle Danny Frederickille. 8/10.

The Promise(10) on tavallaan julkaisematon Bruce-levy 70-luvun lopulta, kaikki biisit ovat Darkness on The Edge of The Townin(78) ajoilta, jotka eivät vaan mahtuneet albumille. Kun tämä tupla-albumi ilmestyi, niin odotukseni olivat aika kovat ja alkuajat kuuntelinkin levyä tunteenomaisesti ja kritiikittömästi. Pidin levyä aivan uskomattoman hienona tekeleenä. Ajan myötä on paljastunut, että materiaalia on osin aika tukkoista ja sitä on yksinkertaisesti liikaa. Jos tämäkin olisi tiivistetty yhdeksi albumiksi, niin kyseessä olisi ollut täyden kympin Bruce-levy. Ei silti, levyltä löytyy hienoja klassikkobiisejä, kuten: Because The Night, Fire, Save My Love ja ennen kaikkea musertavan hieno nimikappale: The Promise. 8/10.

Uusimmasta levystä Wrecking Ball(12) olen kerennyt jo tähän blogiin kirjoittamaan, täytyy tunnustaa, että tein sen tarkoituksellisen tunteenomaisesti. Sen verran kovat olivat fiilikset kun uusin Bruce-platta poltteli käsissä. Nyt melkein puolen vuoden kuuntelun jälkeen, pystyn vähän selväpäisemmin arvioimaan levyä. Tuottajan valinnassa Bruce on nyt viisastunut ja ruorissa on tällä kertaa Ron Aniello, joka on saanut levylle raikkaan ja erilaisen ilmeen. Aloituskappale We Take Care of Our Own kuulostaa edelleen hyvältä, Easy Money on hyvä kakkosbiisi, Jack of All Trades ja Shacled and Drawn ovat hyviä rootsimpia vetoja. Wrecking Ball on edelleen levyn paras kappale, uusioversio Land of Hope and Dreamsista ei jää kauas siitä jälkeen. Rocky Ground on erilaista, melkein hip-hopahtavaa Brucea, mutta peijakkaan nautittava veisu. Aika tavanomainen lopetusbiisi We Are Alive soi usein päässäni, jostain kumman syystä. Death to My Hometown on ärsyttävän tarttuva irkkurenkutus, mutta kuitenkin aika kelpo kappale. This Depression on surumielinen kaunokki, jossa vierailevan tähden Tom Morellon kitarakuviot nostavat sen ylemmälle levelille. Levy on selvä vastaisku Workin’ on a Dreamin(09) toiveikkuudelle, tästä löytyy nyt jopa Obama-kritiikkia ja hyvin vahvaa talouspoliittista saarnaa. Levyä mainostettiin vihaisimpana Bruce-levynä. Tekstien puolesta varmaankin, mutta yleinen musiikillinen imu ei kuitenkaan yllä vanhojen klassikkolevyjen tasolle, sori nyt vaan. Mutta tällaisenaankin varsin mainio Pomo-platta. 8/10.

Puuh. Näillä mennään ja odotetaan viikon takaista keikkaa. Brucen settilistoista löytyy aika hyvin tätä 2000-luvunkin materiaalia, luonnollisesti Wrecking Ball on paljon esillä, mutta esmes The Risingilta(02) on soitettu useita biisejä tällä kiertueella. Devils & Dustilta(05) tuskin tulee mitään ja eipä varmaa Seeger Sessioniltakaan(06). Katsellaan.

ZZ Top, Saimaa Open Air, 20.7.2012

Saimaa Open Air tapahtuma sijaitsi Imatran rajan kupeessa, rantapaikassa nimeltä Saimaa Gardens, tarkemmin sanottuna paikassa nimeltä Rauha. Paikalle oli melko helppo löytää ja autolle löytyi parkkitilaa, tosin kilometrin päästä portista, mutta ihan inhimillisissä rajoissa mentiin, jos vertaa vaikka Ruisrockiin ja kolmen kilometrin(?) kävelyä alueella, tuli millä tahansa kulkupelillä.

Perjantain ohjelmiston avasi Eppu Normaali, jonka keikkaa en valitettavasti kerennyt katsomaan. Viime vuosina Eput on tullut nähtyä vähän turhankin usein, vaikka livemeininki toimii edelleen, niin ei vaan tahdo enää jaksaa kuunnella samoja hittejä vuodesta toiseen. Uutta materiaalia kehiin tai edes yritystä uuden matskun synnyttämiseen. Toisena aktina esiintyi Viikate, jota kerkesin nokareen verran nauttia. Ei uponnut. En tunne bändin tuotantoa juurikaan, jotenkin haiskahti turhan stailatulle ja itsetietoiselle bändille, joka kekkuloi musiikillisesti jossain CMX:n ja Kotiteollisuuden välissä.

Ennen illan pääesiintyjää lavalle kapusi vielä Ronski Gang. Jo vuonna 1968 perustettu suomalaisbändi esitti varsin rehvakkaan rokkikeikan. Laulaja Harri ”Ronski” Sjöblom oli kyllä varsin pätevä ukkeli mikrofonin varressa, välillä jopa hämmästyttävän kova. Biisimateriaali oli vähän sellaista Hurriganesin ja Rollareiden välimaastossa ammentavaa perusrokkia. Ei mitään ihmeellistä, mutta sai kyllä puntin ihan mukavasti vippasemaan.

ZZ Top aloitti aikalailla tasan yhdeltätoista. Sedät olivat juuri sellaisia partaveijareita kuin saattoi odottaakin, tosin pienellä ikälisällä ryyditettynä, sillä papoista näki että nyt käydään jo 70-kymmenellä, varsinkin kitaristi Billy Gibbons näytti pelottavan laihalta ja huteralta ukkelilta. Vähän kärsineestä habituksesta huolimatta tämä Texasin trio veivasi alusta alkaen kuin itse pentele, tätä työtä ollaan selkeästi tehty jo yli 40 vuotta ja se kyllä välittyi yleisölle. Empäs tiennytkään Billy Gibbonsin olevan noin kova kitaristi, sormet löysivät aina ne oikeat ja makoisimmat sävelet. Basisti Dusty Hill oli Gibbonsia pyylevämpi, soitto oli svengaava ja hienoeleistä ja se tuki Gibbonsin kitarointia mainiosti, selvästi mies paikallaan. Ehkä rumpali Frank Beardilla oli välillä pieniä vaikeuksia saada kunnon tempoa päälle nopeimmissa numeroissa, mutta kaiken kaikkiaan kannut paukkuivat kiitettävästi.

En tunnistanut ekaa biisiä Thunderbird, kun taas kakkobiisi Thank Youn olin kuunnellut Deguello(79) albumilta tänä aamuna. Mikään kauhean kova ZZ Top – fani en ole koskaan ollut, ne pakolliset platat: Tres Hombres(73), Fandango(75) ja Eliminator(83) on tullut jo aikoja sitten hankittua. Viime aikoina olen täydentänyt kokoelmaa em. Deguellolla(79) ja liki täysin unohtuneella Tejas(76) albumilla. Aina olen pitänyt bändin bluesimmista numeroista, nämä Eliminator-hitit tyyliin Gimme All You Lovin’, Legs ja Sharp Dressed Man ovat niin puhkisoitettuja, että näistä biiseistä en voi enää kunnolla tykätä. Sen sijaan keikallakin kuultu, varsin mainion Recycler(90) albumin My Head’s in Mississippi on bändin tuotannon parhaimmistoa. Minun onnekseni juuri tätä maanläheisempää bluesmatskua soitettiin keikalla varsin paljon.

Keikka oli kokonaisuudessaan yllättävän hyvä. Se kesti encoreineen karvan alle puolitoista tuntia, tuona aikana bändi soitti 19 biisiä. Keikan kohokohtia olivat em. My Head’s in Mississippi, yllättävän väkevä Antenna(94) albumin Pincushion, ihka uusi biisi Gotsha Get Paid sekä kaikki muut bluesimmat vedot. Varhaisemmat hitit La Grange ja Tush toimivat myös erinomaisesti. En tiennyt, että Tushin laulaakin basisti Dusty Hill. Ääni oli kirkas ja jopa falsettiin karkaava. Pointsit myös Billy Gibbonsin laulusta, se kuulosti paremmalta ja irtonaisemmalta kuin levyillä.

Kyllä, sedät ottivat jossain kohtaa känsäisiin kätösiin ne kuuluisat karvakitarat. Pojilla oli myös huumorin pilkettä silmäkulmassa, nautittavan soiton lomassa pienet eleet ja lavahassutukset saivat suupielet usein kääntymään ylöspäin. Melkein täyden kympin keikka, ehkä riskinottamisella ja keikan biisilistan vaihtamisella(on ollut koko kiertueen ajan lähestulkoon biisilleen sama) oltaisi puhuttu jo liki täydellisestä keikasta. Hyvä näinkin.

Patti Smith kintereillä

Pakko päästä lenkille, ekaks Markon kanssa metsälenkkipyrähdys pohjille, sitten kepeelle ysikilsaselle aurinkoiseen(ihme kyllä) ja vähän tempoilevaan kesäiltaan. Vanha musiikillinen ystäväni, Patti Smith on pesiytynyt korvanappeihini, alkukesästä ilmestynyt albumi Banga(12) saa ensikasteensa. Amerigo aloittaa levyn jylhän vakuuttavasti, vaikken täysin lyriikoihin pääse kiinni, niin jostain merkityksellisestä tässä lauletaan. April Fool kirkastaa kesäiltaa, Tom Verlainen kitara soi upeasti, onko tässä vuoden kitarasoolo? Lenkki kasvaa hyvään lentoon, leikittelen mielessäni facebook-päivityksellä tyyliin: ”Kun juoksee tarpeeksi, niin mukaan tulee fiilikseltään täydellisiä lenkkejä, tänään oli sellainen lenkki ”.

Kyllä ja ei. Ei tämä niin helppoa ollutkaan. Fuji San, Askel alkaa pian jo painaan, onko tullut viimeaikoina vedettyä lastenvaunuilla turhan monet ylämäet ruokakassien kera? Joko painaa sedän jaloissa? En tunnusta, en ainakaan vielä. Biisi on ainakin hyvä ja myllertää kanssani tämän raskaan olotilan kanssa, tämän vuoren laelle vielä kapuan. This is the Girl. Alun perin Patti Smithin runo Amy Winehousen muistolle, josta Patti teki biisin muiden muusikoiden ehdotuksesta. Yhtä aikaa koskettava ja jotenkin sanaleikinomainen, melodia on yksinkertaisen kaunis.

Antaa askeleen nousta. Pyörätie viistää etuvasempaan, aurinko jää selän taakse, otan hörpyt mehupullosta, joko helpottaa? Banga, levyn nimikappale tarjoaa levyn parhautta. Upea ja vähän vimmainen rockbiisi Patti Smithin tyyliin. Yksi vuoden rokkibiiseistä? Tällaista lisää. Sitten alkaa vellominen, lenkki lähestyy puoliväliä. Maria, melko perusbiisukka, hidas kuin suo, saa jalat veteläksi, löytäisinkö Pattin äänestä edes yhden kiihkeän kohdan joka saisi jaksamaan? Löydän ainakin kaksi. Tämä matka me vielä selätetään, eikö vaan?

Mehupullo alkaa hupenemaan, mutta usko sen sijaan on kasvussa. Mosaic tarjoaa painavaa sanottavaa, näin sen täytyy olla. Tämä on Patti Smithiä parhaimmillaan, yhtä aikaa runollinen ja avaran musikaalinen. Patti tarvitsee hyvät säestäjät taakseen ja yleensä hänellä onkin ne parhaimmat. Uudelta levyltä Televisioin kitaristi Tom Verlainen ohella löytyy muun muassa pitkän linjan muusikkokumppani Lenny Kaye ja älkää naurako, Johnny Depp löytyy myös kitarasta.

Musiikillinen palapeli alkaa hahmottumaan. Tarkovsky lyö lisää taiteellista löylyä lauteelle. Hieno ja vähän uhkaava kappale. Lenkkari puree ahnaasti pyörätien pintaa, tiedän, että käyrä vähintäänkin nouseva, vajaa kolmannes jäljellä ja se viimeinen ylämäki. Nine on levyn yhdeksäs biisi ja sekin on hyvä. Tom Verlainen kitaran sulosoinnusta ei taaskaan voi erehtyä, tämä jos mikään hyväilee minun korviani.

Seneva, olisiko turha biisi, tässä kohtaa matkaa ajatukset alkavat häipyä, Zen meinaa temmata mukaan, pääsen loppuimuun. Ison mäen päälle minut kyydittää yli kymmenminuuttinen Constantine’s Dream. Meinaan sanoa, että tekotaiteellista paskaa, mutta loppuimaisu pelastaa kappaleen. Patti-täti karjaisee biisin mallikkaaseen päätökseen. Loppuvenyttelyssä on seuranani enää Neil Young – cover After The Goldrush. Rauhallinen ja paikkaansa puolustava finaali. Pattihan laulaa oikein kauniisti ollakseen enempi runoilija kuin muusikko, vai kumminpäin se menikään?

Tämä on epätodennäköinen kesälevy ja vielä epätodennäköisempi lenkkilevy. Mutta hyvä levy tämä on, suosittelen kaikille taiteen kulinaristeille ja muille sysimetsien ulvojille.