keskiviikko 18. heinäkuuta 2012

Patti Smith kintereillä

Pakko päästä lenkille, ekaks Markon kanssa metsälenkkipyrähdys pohjille, sitten kepeelle ysikilsaselle aurinkoiseen(ihme kyllä) ja vähän tempoilevaan kesäiltaan. Vanha musiikillinen ystäväni, Patti Smith on pesiytynyt korvanappeihini, alkukesästä ilmestynyt albumi Banga(12) saa ensikasteensa. Amerigo aloittaa levyn jylhän vakuuttavasti, vaikken täysin lyriikoihin pääse kiinni, niin jostain merkityksellisestä tässä lauletaan. April Fool kirkastaa kesäiltaa, Tom Verlainen kitara soi upeasti, onko tässä vuoden kitarasoolo? Lenkki kasvaa hyvään lentoon, leikittelen mielessäni facebook-päivityksellä tyyliin: ”Kun juoksee tarpeeksi, niin mukaan tulee fiilikseltään täydellisiä lenkkejä, tänään oli sellainen lenkki ”.

Kyllä ja ei. Ei tämä niin helppoa ollutkaan. Fuji San, Askel alkaa pian jo painaan, onko tullut viimeaikoina vedettyä lastenvaunuilla turhan monet ylämäet ruokakassien kera? Joko painaa sedän jaloissa? En tunnusta, en ainakaan vielä. Biisi on ainakin hyvä ja myllertää kanssani tämän raskaan olotilan kanssa, tämän vuoren laelle vielä kapuan. This is the Girl. Alun perin Patti Smithin runo Amy Winehousen muistolle, josta Patti teki biisin muiden muusikoiden ehdotuksesta. Yhtä aikaa koskettava ja jotenkin sanaleikinomainen, melodia on yksinkertaisen kaunis.

Antaa askeleen nousta. Pyörätie viistää etuvasempaan, aurinko jää selän taakse, otan hörpyt mehupullosta, joko helpottaa? Banga, levyn nimikappale tarjoaa levyn parhautta. Upea ja vähän vimmainen rockbiisi Patti Smithin tyyliin. Yksi vuoden rokkibiiseistä? Tällaista lisää. Sitten alkaa vellominen, lenkki lähestyy puoliväliä. Maria, melko perusbiisukka, hidas kuin suo, saa jalat veteläksi, löytäisinkö Pattin äänestä edes yhden kiihkeän kohdan joka saisi jaksamaan? Löydän ainakin kaksi. Tämä matka me vielä selätetään, eikö vaan?

Mehupullo alkaa hupenemaan, mutta usko sen sijaan on kasvussa. Mosaic tarjoaa painavaa sanottavaa, näin sen täytyy olla. Tämä on Patti Smithiä parhaimmillaan, yhtä aikaa runollinen ja avaran musikaalinen. Patti tarvitsee hyvät säestäjät taakseen ja yleensä hänellä onkin ne parhaimmat. Uudelta levyltä Televisioin kitaristi Tom Verlainen ohella löytyy muun muassa pitkän linjan muusikkokumppani Lenny Kaye ja älkää naurako, Johnny Depp löytyy myös kitarasta.

Musiikillinen palapeli alkaa hahmottumaan. Tarkovsky lyö lisää taiteellista löylyä lauteelle. Hieno ja vähän uhkaava kappale. Lenkkari puree ahnaasti pyörätien pintaa, tiedän, että käyrä vähintäänkin nouseva, vajaa kolmannes jäljellä ja se viimeinen ylämäki. Nine on levyn yhdeksäs biisi ja sekin on hyvä. Tom Verlainen kitaran sulosoinnusta ei taaskaan voi erehtyä, tämä jos mikään hyväilee minun korviani.

Seneva, olisiko turha biisi, tässä kohtaa matkaa ajatukset alkavat häipyä, Zen meinaa temmata mukaan, pääsen loppuimuun. Ison mäen päälle minut kyydittää yli kymmenminuuttinen Constantine’s Dream. Meinaan sanoa, että tekotaiteellista paskaa, mutta loppuimaisu pelastaa kappaleen. Patti-täti karjaisee biisin mallikkaaseen päätökseen. Loppuvenyttelyssä on seuranani enää Neil Young – cover After The Goldrush. Rauhallinen ja paikkaansa puolustava finaali. Pattihan laulaa oikein kauniisti ollakseen enempi runoilija kuin muusikko, vai kumminpäin se menikään?

Tämä on epätodennäköinen kesälevy ja vielä epätodennäköisempi lenkkilevy. Mutta hyvä levy tämä on, suosittelen kaikille taiteen kulinaristeille ja muille sysimetsien ulvojille.

Ei kommentteja: