Tampere-talon keikalla lähdin melkoisen avoimin mielin. Viime vuosien aikana oli haalinut vinyylinä melkein kaikki 70-luvun Smith-albumit, Easteria(78) lukuun ottamatta, jonka puuttumisen huomasin melkoisena lovena viimeistään tällä keikalla, koska liian moni loistavalta kuulostanut biisi jäi tunnistamatta. Jossain määrin taustatyöni tätä keikkaa varten oli kehnonlainen, vaikka levyjä oli kertynyt, niin yllättävän harvoin Patti soi levylautasellani. Ehkä syynä oli tähän se, että Patti Smithin levyistä ei saa juuri mitään irti, jos ne soivat vain taustalla. Näkisin, että tämän rouvan tuotanto vaatii paneutumista, lyriikoiden kuuntelemista ja virran vietäväksi antautumista. Lähtökohtaisesti Patti Smith ei ole mikään kultakurkku, heittäisin jopa niin hurjan termin, että Smith edustaa musiikillisesti jollain tapaa rumuuden estetiikkaa. Matalalta möyrivä, vähän huojuva laulutyyli ei ole välttämättä miellyttävää kuunneltavaa, mutta se ei olekaan se juttu, kuten moni muukin vaihtoehtoisen rokin ikoni, niin Patti Smith:n avut ovat asenteessa, sanomassa, rock’n rollin energian välittämissä ja totta kai runoudessa, jossa Patti on varsin ansioitunut pelkästään jo useiden runokokoelmien julkaisun kautta.
Keikka alkoi sympaattisesti. Pari ekaa biisiä olivat ns. hyvää kyytiä. Patti otti heti varsin välittömän kontaktin yleisöön, mitään suojamuuria ei ollut tyyliin: ”Hei mä olen iso stara, pysykää te vaan kauempana, minä näytän tää homma tehdään” Sympaattinen, avoin, maanläheinen ja positiivinen olivat ensimmäiset adjektiivini Patti Smithin lavapreesensistä. Keikan kakkosbiisissä, uuden Banga(12) levyn April Foolissa kuultiin jo ripaus Pattin pitkäaikaisimman yhteistyökumppanin, Lenny Kayen maagista kitarointia. Patti Smith ja Lenny Kaye olivat aloittaneet yhteisen uransa jo 70-luvuin alussa, jolloin Lenny oli säestänyt kitaralla Pattin runoja, pikkuhiljaa runojen säestys oli vienyt kohti kokonaisempaa bändiä ja levytyssopimusta. Bändin debyyttialbumi Horses(75) on rokin kiistattomia klassikkoja.
Keikan kolmannessa biisissä Patti näytti todellisen voimansa, vähän eeppinen rokin ja runosäkeiden yhdistelmä toimi täydellisesti, draamankaaren käytössä Patti oli ihan omaa luokkaansa, hänen useimmiten mystiseksi tituleerattu rock-energia kosketti sataprosenttisesti. Elämys oli vahva ja jopa hiuksia nostattava. Harmi vaan kun en tunnistanut tätä biisiä ja settilistaakaan ei löytynyt vielä netistä.
Keikan edetessä ripeämmät rokkibiisit ja nämä eeppisemmät vedot vuorottelivat sopivassa suhteessa. Maagisen ja jopa shamanistisen musiikkimatkan jälkeen Patti palasi helposti maanpinnalle, eikä jäänyt tämän ylemmän virran vietämäksi, sellaiseen flow-tilaan johon eräskin Porilainen kraut-rockbändi jää jumittamaan jo toisen biisin jälkeen. Pattilla oli selkeästi taito säädellä tätä energiaa, vääntää nuppia välillä suuremmalle ja tarvittaessa pienemmälle. Sanoisin, että tämä on suuren ja tarkkanäköisen taiteilijan tunnusmerkki.
Erityispisteen ansaitsee Pattin taustabändi, jossa jokainen osanen toimi loistavasti, etenkin edellä mainitun Lenny Kayen kitarointi oli omaa luokkaansa, yhtä aikaa tiukkaa jo jotenkin lempeää. Noin keikan puolivälissä bändi sai oman paikkansa auringossa kun Patti vetäytyi hetkeksi taustalle tai oikeastaan Tampere-talon penkkirivien väliin jorailemaan ja hetkeksi yleisön sekaan istumaan.
Keikka oli kauttaaltaan hyvä, usein erinomainen, paikoin paras näkemäni live-esitys. Keikan kohokohtana oli pitkä eeppinen kappale, jossa myös Patti soitti kitaraa ja koko bändi piiskasi itsensä hitaasti kasvavaan shamanistiseen vimmaan. Harmikseni en tunnistanut tämänkään kappaleen nimeä, ainoastaan sen erinomaisuuden. Ennen encoreita soitettiin Because The Night ja Gloria, pienellä eleellä Patti sai koko yleisön nousemaan penkeiltä ja joraamaan mukana. Encoreina oli odotusti uuden levyn nimibiisi Banga ja People Have The Power.
