Van Halenin uusi totuus

Totuus ei pala tulessa, mutta aika murentaa totuuden, rapauttaa sen aidon ytimen, kaikki aito ja elinvoimainen on jo kertaalleen tehty, nykyisyys on pelkkää menneen tekohengitystä.

Van Halen, tuo jenkkihevin kruunattu kuningasbändi mylvähtelee jälleen. Bändi joka aikoinaan määritteli kitaransoiton ja hevimusiikin uudelleen. Melkein alkuperäinen kokoonpano on taas yhdessä, ennen kaikkea Diamond Dave, eli vokalisti David Lee Roth on palannut ruotuun ja näinä päivinä kauppojen hyllylle putkahtaa ihka uusi studioalbumi: A Different Kind Of Truth(12), ensimmäinen neljääntoista vuoteen, edellistä Gary Cherone – painotteista Van Halen albumia ei kai kukaan halua enää muistaa. Nyt on kaikki niin kuin ennenkin, kitara vinkuu tutusti ja Dave karjahtelee kaiken sen mitä vielä itsestään ulos saa.

Miksi Van Halen ja miksi tätä plattaa on odotettu? Olen itse myöhäisherännäinen fani tai ehken nyt sentään fani, ainakin mieluusti bändin tuotantoa kuunteleva tapaus. Alkuaikojen Van Halen platat: Van Halen(78) ja Van Halen II(79) sivuutin olankohautuksella, helppoa ja ohutta hevivingutusta ilman hyviä biisejä tai vahvoja albumikokonaisuuksia. Pelkästään tieto siitä, että bändi oli saanut ensimmäisen hittinsä Kinks – biisillä You Really Got Me esti minua tutustumasta näihin bändin alkupään levyihin. Olin mielikuvieni varassa ja ne mielikuvat eivät olleet bändin kannalta mairittelevia. En tuolloin tiennyt, että Van Halen(78) on yksi hevimusiikin merkkipaaluista.



Todellinen ensikosketukseni bändiin tapahtui vokalisti Sammy Hagarin aikoihin albumeilla 5150(86), OU812(88) ja For Unlawful Carnal Knowledge(91) jotka olivat sellaista jenkkirokin peruspäkkyrää. Muistan pitäneeni ainakin tsipaileista: Dreams, Why Can’t This Be Love ja Right Now, eli tästä aika ilmeisestä hittiosastosta. Pidin bändiä tuolloin viihteellisenä jenkkihevibändinä ja se ui varsin hyvin minun viisitoistavuotiaan kritiikittömään sielunmaisemaan.

90 – luvulla bändille tapahtui jotain, tai noh, sille tuli ikää, vokalistit vaihtuivat liian usein, rahaa oli tienattu jo pikkaisen liikaa, viinakin maistui liian hyvin, erityisesti kitaristi Eddie Van Halenille. Tuolta vuosikymmeneltä muistaa David Lee Rothin hyvin alkaneen soolouran rapautumisen, hyviä levyjä tuli yhä harvemmin. Van Halen ajautui myös musiikilliseen umpikujaan viimeistään tällä em. Extreme-vokalistin Gary Cheronen tulkitsemalla levyllä: Van Halen III(98). Uusi vuosituhat toi mukanaan hittikokoelmia ja huhuja alkuperäisen kokoonpanon paluusta.

Nyt ollaan tässä hetkessä ja kitarat vonkuvat ylärekisterissä. Meno on kiireistä, mutta jotenkin hyvin rullaavaa. Dave ei ole lauluenergialtaan enää entisensä, vaikka ääni on tunnistettava oma itsensä, yksi rokin suurista äänistä, kuitenkin. Voisin väittää uuden levyn biisimateriaalia kahden kuuntelun jälkeen vähintäänkin kelvolliseksi. Arkistojen kätköistä elvytetty She’s The Woman on kelpo Van Halen – standardi, China Town, Blood and Fire, Honeybabysweetiedoll, Stay Frosty, Big River, hyvältä nämä kaikki kuulostavat, jopa tämä yleisesti parjattu paluusinkku Tattookin.




Miten voi olla mahdollista, että intohimo tuntuu säilyneen? Liki kuusikymppiset ukot painavat kaasupoljinta ja meno tuntuu uskottavalta. Onko perusrytmiryhmä todellakin näin hyvä kera Eddie Van Halenin pojan Wolgangin bassossa? Kertokaa te, jotka oikeasti olette seuranneet bändin soitannollista uraa? Ja se alkuperäinen basisti Michael Anthony, oliks se oikeasti jotenkin korvaamaton? Levyiltä en mitään erota, mutta ehkä pitemmän linjan Van Halen – diggareilla on tähän oma sanansa sanottavana?

Loppujen lopuksi otin Van Halenin alkupään tuotannon haltuun, katselin aikani kirppareiden ja levymessujen vinyylilaareja sillä silmällä ja hommasin muutamalla eurolla alkupään levyt itselleni. Myös kaverini pedagogisella opastuksella otin huomioon ja kuunteluun bändin kolmannen platan Women and Children First(80), joka ihastutti ketterällä bluesotteellaan. Itse asiassa Van Halen kokoelmastani puuttuvat enää vain albumit: Diver Down(82), 1984(84), Balance(95) ja Van Halen III(98).

Onko arveluttavaa jatkaa tällaista puhtaasti teini-ikään soveltuvan musiikin kuuntelua, mitä Van Halen sen syvimmässäkin ytimessä edustaa? Vauhti on kovaa, kitara vinkuu, autot menee lujaa, naiset ovat epäuskottavan kauniita(tai silikonisia). Musiikissahan ei ole mitään isoa taiteellista sanomaa, mutta pitääkö toisaalta olla jos puhutaan rokin kuuntelusta? On Elvis, on Bolan, on Zeppelin, on ikuinen Be Bob a Lula, on vain kiihkeä lantiorytmi, levoton ja elinvoimainen, tähän illuusion me kuitenkin hetkittäin haluamme hukkua.

Alkuvuoden nuuhkeita!

Peli ei ole vielä menetetty, talvea ja toivoa on jäljellä. Pressavaalit on loppusuoralla ja lumihanget täynnä mitä herkullisimpia viestejä muilta koirankuonolaisilta. Karvat lähti koivista ja hammaskivi vaivasi, mutta nyt edetään kohti parempaa talvenselkää ja valoisampaa vuodenaikaa. Alkutalvi tarjoaa hajanaisen herkullisen musakattauksen. Lähdetään purkamaan tätä kakkua. Wuff!

Leonard Cohen julkaisee uuden albuminsa Old ideas ensi viikolla. Maistiaisina on kuultu mureat Show Me The Place ja Darkness. 77 lienee virein rokki-ikä? Tämän Kanadanpierun vanavedessä seuraa vanhan banjosilmän Paul McCartneyn uutukainen Kisses On The Bottom. Enimmäkseen lainabiiseistä koostuva kokonaisuus on teemaltaan Swing! Myös Paulin kamu Ringo Starr julkaisee sooloalbumin Ringo 2012 samoihin aikoihin. Eli post-Beatles rintamalla varsin virkeää toimintaa.



Helmikuussa alkaa tippua näitä vanhojen artistien pökäleitä enemmänkin. Van Halen lyö pian tiskiin albumin nimeltä Different Kind Of Truth. Onko se näiden kaikkien vuosien arvoinen lätyskä? Kun mennään jo maaliskuulle, niin itse Bruce Springsteen ilahduttaa meitä tulevalla julkaisullaan Wrecking Ball. Levyn on kerrottu olevan Brucen tuotannon vihaisin. Mitähän tämä käytännössä tarkoittaa? Maistiaisinkku We Take Care Of Our Own on varsin tutun ja turvallisen kuuloinen, mutta ei näin koirankorvilla kuunneltuna lainkaan hullumpi.



Helmimaaliskuu pukkaa myös indienimiltä varsin odotettuja lättysiä, Nada Surfin The Stars Are Different To Astronomy kerkesi jo ilmestymään, vähän tuonnempana talvella The Shins:n uutukainen Port Of Morrow näkee päivänvalon. Levyn maistiainen Simple Song on yksinkertaisesti hyvänkuuloinen popralli. Myös ex-White Stripes-mies, eli itse Jack White julkaisee sooloalbumin Blunderbuss vielä kevään aikana. Uusi biisi Love Interuption julkaistaan vielä tämän päivän aikana. Hauuu!

Kevättalven ja kevään toivelistalta löytyvät muun muassa Devendra Banhartin, Mystery Jetsin, Strokesin, ZZ Topin, Aerosmithin ja kenties Rolling Stonesin uutukaiset? Osa näistä silkkaa utopiaa, mutta tässä koiran toiveikkaassa unessa on hyvä elää. Wuhuu!

Täyttä törinää Lempäälässä! - Levymessut, Ideapark, 9.10.2011

Pieni levynkerääjäpoika minussa ei ole talttunut. Viime yönä näin unta varsin kehnohkoista levymessuista, jossa levynmyyjiä jouduttiin soittelemaan paikalle kun he viruivat krapulassa Hervannan perukoilla. Levylaarit näyttivät niukoilta ja tarkemmalla silmäyksellä pitivät sisällään enimmäkseen iskelmää ja saksalaisia schlaagereita.

Onneksi tämä uneni karu visio ei käynyt toteen, vierailu levymessuilla Lempäälän Ideaparkissa osoittautui jälleen kerran varsin hedelmälliseksi, levyhyllyyn tuli painoa ja lisälaatua, ”want-listalta” sai pyyhkiä yli monta lättystä, takavasemmalta pukkasi silmien eteen muutaman euron arvaamattomia yllätyksiä, jopa yksi kauan etsimäni albumiaarre löytyi priimakuntoisena ruotsalaisen levymyyjän muutenkin antavista levykaukaloista.

Levymessut hävisivät hieman viime kevään jättipotille(6.5.2011) jolloin lähinnä svedu-myyjät olivat raahanneet mukanaan järkyttävän määrän laadukasta euron muovia. Näiltäkin messuilta löytyi näitä länsinaapurimme antavia kauppiaita, esitietojen mukaan paikalla olisi pitänyt olla saksalaisiakin levymyyjiä, mutta oma silmäni ei tällaista havainnut. Suomalaisia myyjiä oli myös totta kai hyvänlaisesti. Levykojuja oli piirun verran vähemmän kuin keväällä, edellisenä päivänä myyjät olivat olleet Hyvinkään levymessuilla, tämän tiedon valossa herkut olisi jo poimittu? Niin, yllättävän laadukasta kamaa löytyi tältä ”kakkospäivältäkin”.

Levyjä tuli taas ostettua hyvänlaisesti(=erittäin runsaasti) ja keskimäärin noin kolmen euron kappalehintaan. Ekalta ruotsalaisen myyjän kojulta löytyi kauan etsimäni harvinainen Animals – albumi: The Ark(83) kolmella eurolla ja mukava lisä alati täydentyvään Beach Boys – kokoelmaan: M.I.U. Album(78) myöskin kolmella ekellä. Taisipa kassiin pudota myös originaalimpi versio Springsteenin: Darkness on the Edge Of Townista(78).

Tämä oli vasta kevyttä sormenpäiden lämmittelyä, seuraavalla svedu-kojulla painettiin jo kaasua, 4 levyä kympillä tarjous karkeloitti etsimään laadukkaan 8 levyn setin, joka piti sisällään muun muassa Leonard Cohenin Songs from Roomin, Eaglesin One of These Nights(75), Paul Simonin Greatest Hits etc(77) ja Elviksen viimeisen studioalbumin Moody Blue(77). Varsinkin Cohen on nyt kuunneltuna silkkaa murhaa.

Draaman kaari löysi noin tunnin pöyhimisen jälkeen huippunsa, edelliseltä messuilta tuttu ruotsalainen ”euron levyn – myyjä” oli ladannut pöytänsä täyteen varsin namukkaita plättysiä. Euron laarin löytöjen parhaimmistona olivat Nils Lofgrenin: I Came to Dance(77) ja Television – kitaristi Richard Lloydin sooloalbumi. Vähän kalliimpien plattojen laarista mukaan tarttui Lou Reedin: Legendary Hearts(83), Springsteenin ensimmäinen Greetings from Ashbury Park N.J.(73) avattavilla kansilla ja edelleen Leonard Cohenin: Death of a Ladies Man(78) kaikki nämä neljän euron kappalehintaan, hrrrr!

Varsinainen kirsikka kakun päälle tuli vähän myöhemmin, kun palasin takaisin em. kojulle ja tingin pitkään etsimäni ja tässäkin blogissa perään kuuluttamani albumin, The Sundays – yhtyeen Reading, Writing & Arithematic(90) kymmenellä eurolla. Levy oli myös messujen kallein ostokseni, sillä joka messuilla pitää tehdä ainakin yksi ns. laadukkaampi sijoitus normaalin euron sevari- ja kasarimuovin oheen. Levy on erinomaisessa kunnossa ja musiikki soi juuri niin hunajaisen viehättävänä mitä odotinkin, aah! Kaupan päälle sai myyjältä tarinan, jossa hän kertoi olleensa aikoinaan Sundays - yhtyeen keikalle ja keikan jälkeen viehättävä naissolisti Harriet Wheeler oli halannut häntä.

Levyjen tonkimisen loppupöllyissä löytyi edelleen maistuvia löydöksiä, kuten Muddy Watersin: Hard Again(77), Blondien: Autoamerican(80), Van Halenin: Women and Children First(80), Joe Cockerin tupla-albumi: Mad Dog & Englishmen(70) ja Joni Mitchelin: The Hissing of Summer Lawns(75), kaikki nämä muutamalla eurolla.

Messut olivat siis kaiken kaikkiaan hyvää keskitasoa, mutta eivät kyllä vetäneet vertoja viime kevään vastaavalle tai yksille messuille Tampereen NNKY:n tiloissa jokunen vuosi taaksepäin, jossa oli todellisten löytöjen markkinat.

Nuuhkaisu syksyyn!

Wuhuuh, taas on itkua markkinoilla ja tuoksuja metsäteillä. Kuono maassa täytyy kulkea, jokaista kosteaa lehden selkää lipaista, saada hajusta kiinni, saada paikallistietoa, miten menee kelläkin kulmakunnan kuono-otuksella. Mutta minä olen härkä, olen vingahteleva ja murahteleva loppukesän kölliäinen, joka pakotetusti ja osittain vapaaehtoisesti saanut korviinsa alkusyksyn rapeita rokkisäveliä.

Arr-wihuu, nuo sävelet ovat osittain toivottuja ja osittain takavasemmalta tippuneita orastavia helmiä. Moni sen jo tietää ja hikikarpalot otsalla työntää jo levyä pesään. Mitä siis tietää? Sitä, että Red Hot Chili Peppersin I’m With You ja Lenny Kravitzin Black and White America ovat alkusyksyn setäfunkin odotetuimpia lättysiä. Wurrhh, kuka näitä artisteja enää kuuntelee, parasta ennen päivämäärä on mennyt ohi jo ajat sitten. Mutta oudoksi yllätykseksi Lennyn sinkkubiisi Come on Get It potkii mureasti ja torvilla tööttäillen, kun taas Chili Peppersin eka sinkku on silkkaa laimeutta. Mutta kuka tutustuisikaan näihin levyihin?

Hau-hau ja hahhuuhauuuu! Kotimaisella kentälläkin kuuluu kummia ja ihan hyviä sointukulkueita. Ovelasti suosion sivussa kulkeva kotimainen Regina - bändi julkaisee piakkoin neljännen täyspitkänsä Soita Mulle. Edellinen Puutarhatrilogia(09) on ollut yksi tämän kesän autolevyistä. Ihan kohtuullista vingahtelua sanoisin, ettei jopa pienehkön klassikon makua? Leinosen Ville myös täräyttää kehiin ihan pian uuden sooloalbumin nimeltään Auringonsäde/Pommisuoja. Mutustellaan odotellessa tätä Villen hurjinta luomusta, eli Majakanvartijan Unta(10). Kemopetrolilta ilmestyy myös just kohta lätty nimeltä Song and a Reason.

Urff, Wuffi! Miksi se eläimen korvakin tällaista monenmoista möykkää sietää? Kesken rapeimpien päiväunien ilmoille rapsahtaa jokin syksyä ennakoiva äänikimara, rienaavasti pomppiva rokkisävelten ketju ja minun koirapoloisen on tarkennettava ja tiedettävä mistä on kyse? Siksipä minulla tämä pitkä kuono on.

Setärokin rintamallakin tapahtuu monenmoista aktivoitumista. Aiemminkin tässä blogissa mainittu Mick Jaggerin uusin bändiviritys Superheavy, julkaisee nimettömän esikoisalbuminsa syyskuussa. Pari biisinäytettä on jo laitettu jakoon. En nyt ihan täysin teilaiskaan tätä keinuvaa world music/reggaekudelmaa, vaiko mitä olet mieltä? Elähdyttävämpi uutinen Tom Waitsin paluusinkku Bad as Me, joka ennakoinee myös uutta sooloalbumia?



Uutta puuta, maukasta ja hyvin pureksittavaa, löytyykö sellaista tämä syksyn jahtikoirille? Kahden pennin Kinks, eli Kooks aktivoituu ja julkaisee pian albumin nimeltä Junk of the Heart. Paljon mielenkiintoisempi on Kasabianin piakkoin päivänvalon näkevä Velociraptor – albumi, jota bändi on kuvaillut varsin primitiiviseksi. Myös Wilcolta tulee tuoretta tavaraa syksyn aikana.

Beirutilta julkaistaan ihan näinä päivinä uutukainen Rip Tide ja virkea Blitzen Trapper julkaisee jo kolmannen plattansa American Goldwing myös piakkoin, jonka maistiaisbiisit lupailevat hyvää. Melkein jo A-luokassa majaileva suhteellisen uusi tuttavuus, eli The War On Drugs on ihan näinä päivinä vapauttanut markkinoille uutukaisensa Slave Ambient. Näiden seinien sisällä on lievää toivetta, että olisiko tässä se syksyn yllättäjä?

Wiuh, ungh, ruuh! Kauempana tuolla lokakuulla näkyy Coldplayn Mylo Xyloto, josta voisi melkein vetoa, että on jo vuotanut nettiin, vai onko? Epäilevät myös että Keith Richards väsäisi sooloalbumia, liekö loppuvuoden tapaus? Varmistusta vailla ovat myös Van Halenin ja Aerosmithin syksyn uutukaiset. Lähempänä joulua pitäisi tulla tuoretta Kate Bushiakin, se jos mikään saisi tämän koiran vinkumaan.

Arff, meinas vallan unohtua Ryan Adamsin viimeistellympi(hänen kertomansa mukaan)sooloalbumi Ashes & Fire, joka ilmestyy lokakuussa. Kesän soolokeikoilla on soinut muun muassa tämä albumin avausraita Dirty Rain.



Vieraileva kirjoittaja Marko aka Outlaw Pete