Pieni levynkerääjäpoika minussa ei ole talttunut. Viime yönä näin unta varsin kehnohkoista levymessuista, jossa levynmyyjiä jouduttiin soittelemaan paikalle kun he viruivat krapulassa Hervannan perukoilla. Levylaarit näyttivät niukoilta ja tarkemmalla silmäyksellä pitivät sisällään enimmäkseen iskelmää ja saksalaisia schlaagereita.
Onneksi tämä uneni karu visio ei käynyt toteen, vierailu levymessuilla Lempäälän Ideaparkissa osoittautui jälleen kerran varsin hedelmälliseksi, levyhyllyyn tuli painoa ja lisälaatua, ”want-listalta” sai pyyhkiä yli monta lättystä, takavasemmalta pukkasi silmien eteen muutaman euron arvaamattomia yllätyksiä, jopa yksi kauan etsimäni albumiaarre löytyi priimakuntoisena ruotsalaisen levymyyjän muutenkin antavista levykaukaloista.
Levymessut hävisivät hieman viime kevään jättipotille(6.5.2011) jolloin lähinnä svedu-myyjät olivat raahanneet mukanaan järkyttävän määrän laadukasta euron muovia. Näiltäkin messuilta löytyi näitä länsinaapurimme antavia kauppiaita, esitietojen mukaan paikalla olisi pitänyt olla saksalaisiakin levymyyjiä, mutta oma silmäni ei tällaista havainnut. Suomalaisia myyjiä oli myös totta kai hyvänlaisesti. Levykojuja oli piirun verran vähemmän kuin keväällä, edellisenä päivänä myyjät olivat olleet Hyvinkään levymessuilla, tämän tiedon valossa herkut olisi jo poimittu? Niin, yllättävän laadukasta kamaa löytyi tältä ”kakkospäivältäkin”.
Levyjä tuli taas ostettua hyvänlaisesti(=erittäin runsaasti) ja keskimäärin noin kolmen euron kappalehintaan. Ekalta ruotsalaisen myyjän kojulta löytyi kauan etsimäni harvinainen Animals – albumi: The Ark(83) kolmella eurolla ja mukava lisä alati täydentyvään Beach Boys – kokoelmaan: M.I.U. Album(78) myöskin kolmella ekellä. Taisipa kassiin pudota myös originaalimpi versio Springsteenin: Darkness on the Edge Of Townista(78).
Tämä oli vasta kevyttä sormenpäiden lämmittelyä, seuraavalla svedu-kojulla painettiin jo kaasua, 4 levyä kympillä tarjous karkeloitti etsimään laadukkaan 8 levyn setin, joka piti sisällään muun muassa Leonard Cohenin Songs from Roomin, Eaglesin One of These Nights(75), Paul Simonin Greatest Hits etc(77) ja Elviksen viimeisen studioalbumin Moody Blue(77). Varsinkin Cohen on nyt kuunneltuna silkkaa murhaa.
Draaman kaari löysi noin tunnin pöyhimisen jälkeen huippunsa, edelliseltä messuilta tuttu ruotsalainen ”euron levyn – myyjä” oli ladannut pöytänsä täyteen varsin namukkaita plättysiä. Euron laarin löytöjen parhaimmistona olivat Nils Lofgrenin: I Came to Dance(77) ja Television – kitaristi Richard Lloydin sooloalbumi. Vähän kalliimpien plattojen laarista mukaan tarttui Lou Reedin: Legendary Hearts(83), Springsteenin ensimmäinen Greetings from Ashbury Park N.J.(73) avattavilla kansilla ja edelleen Leonard Cohenin: Death of a Ladies Man(78) kaikki nämä neljän euron kappalehintaan, hrrrr!
Varsinainen kirsikka kakun päälle tuli vähän myöhemmin, kun palasin takaisin em. kojulle ja tingin pitkään etsimäni ja tässäkin blogissa perään kuuluttamani albumin, The Sundays – yhtyeen Reading, Writing & Arithematic(90) kymmenellä eurolla. Levy oli myös messujen kallein ostokseni, sillä joka messuilla pitää tehdä ainakin yksi ns. laadukkaampi sijoitus normaalin euron sevari- ja kasarimuovin oheen. Levy on erinomaisessa kunnossa ja musiikki soi juuri niin hunajaisen viehättävänä mitä odotinkin, aah! Kaupan päälle sai myyjältä tarinan, jossa hän kertoi olleensa aikoinaan Sundays - yhtyeen keikalle ja keikan jälkeen viehättävä naissolisti Harriet Wheeler oli halannut häntä.
Levyjen tonkimisen loppupöllyissä löytyi edelleen maistuvia löydöksiä, kuten Muddy Watersin: Hard Again(77), Blondien: Autoamerican(80), Van Halenin: Women and Children First(80), Joe Cockerin tupla-albumi: Mad Dog & Englishmen(70) ja Joni Mitchelin: The Hissing of Summer Lawns(75), kaikki nämä muutamalla eurolla.
Messut olivat siis kaiken kaikkiaan hyvää keskitasoa, mutta eivät kyllä vetäneet vertoja viime kevään vastaavalle tai yksille messuille Tampereen NNKY:n tiloissa jokunen vuosi taaksepäin, jossa oli todellisten löytöjen markkinat.
Ennakkokeskustelun ja kaiken muun yleisen Berliini-kuulostelun valossa kyseisestä Saksan reissusta piti tulla levynkerääjäurani kohokohta. Jo tähän voin todeta, että ei tullut.
Ennakkoon tsekkasin muutamia varmoja levykauppatärppejä lähinnä Kreutzbergistä. Levynostonälkäni ei ollut mitään megaluokkaa, kiitos edellisten Ideaparkin levymessujen. Mutta lähdin Saksaan tähtäimessäni yksi levy: The Pretty Thingsin: Parachute(70). Miten kävikään, löytyikö levyä ja pysyikö saalis yksinumeroisena?
Ensimmäinen kauppa, yksinkertaisesti nimeltään: ”Record Shop”, sijaitsi aika lähellä Mitte-keskustaa. Nopeahko pläräily antoi keskinkertaisen ja aika hintavan kuvan. Vinskyt olivat vähintäänkin Suomen hinnoissa, useimmiten kalliimpiakin. Alelaarista tongin itselleni ainakin kotimaansa Kanadan mittakaavassa erittäin merkittävän singer/songwriterin Bruce Cockburnin: Dancing in the Dragon’s Jawsin(79) kolmella eurolla. Mittestä en sitten oikein muita paikkoja löytänyt.
Seuraavat paikat löytyivät Prenzlauer Bergin Kastanienalleelta, olankohautuksella ohittamani kehnohko ”dancelevykauppa” Melting Point sekä nettikeskusteluissa paljon esillä ollut Franz & Josef. Niin, edellä mainittu levykauppa tunnetaan erityisesti arvaamattomasta omistajasta, joka saattaa passittaa asiakkaan ulos jos erehtyy kysymään vääriä kysymyksiä musasta. En ole varma, oliko itse ”pääjehu” paikalla, mutta kohtelu oli varsin säyseää. Ainoastaan kun kysyin vienosti alennusta ostamaani Ronnie Lane’s Slim Changen levyyn, niin levykauppiaan vastaus oli: miksi? Otatko levyn vai et? Jo tässä kohtaa haiskahti, että aika totista touhua tämä levyjen myynti.
Itse Kreutzbergistä, tästä vaihtoehtoisväen suosimasta kaupunginosasta löysin Berliinin reissun kaksi parasta levykauppaa: Comeback Records ja Schallplatten & Cd’s. Comeback Recordsin euron löydöt olivat American esikoisalbumi America(72)ja pakollinen Saksaostokseni: Nena(83). Kyllä kyllä, tältä levyltä löytyvät juuri ne 99 luftballoonia, eli pändin isoin hitti. Jälkimmäisestä levykaupasta lähti eurolla mukaan Al Stewartin: Modern Times(75) ja laariin jäin muun muassa Bob Segerin Seven(74), yksi ”want-listani” kärkilevyjä, mutta seitsemän ekee oli minusta liikaa.
Kuten lukemasta saattaa päätellä, niin ostokseni pysyivät epätavallisen hillityissä rajoissa. Seuraavassa paikassa ajattelin sitten kunnolla irroitella, paikka Platten Pedro sijaitsi Tegeler Wegillä. Paikkaa mainostettiin monessa matkaoppaassakin keskeisenä vinyylinkerääjän paikkana, hyllyistä löytyy yli 100 000 pitkäsoittoja, järisyttävän korkeissa riveissä aina korkealle kattoon saakka. Berliini-iltapäivän kliimaksina, hikisenä ja väsyneenä, digikameralla kuvaten matkaani kohti levynkerääjän urani tietynlaista kliimaksia, jossa saisi mopo karata vapaasti käsistäni.
Löin heti ässän tiskiin ja kysyin että löytyykö Pedrolta em. The Pretty Thingsin: Parachutea, tuota mystistä aavikkorokin helmeä tiilenoransseilla kansilla, levyä jonka olen nähnyt vain kerran alkuperäisessä vinyylikuosissa, Tampereen Swamp Musicissa vuosia vuosia sitten. Pitkänluihea silmälasipäinen Pedro vei kätensä Pretty Things-osastolle, josta melkein kaikki muut bändin platat löytyivät, muttei Parachutea. Harkitsin Emotions(67) levyn ostoa, joka on myös bändin keskeinen platta, mutta pidättäydyin aika suolaisen hinnan vuoksi.
Hetken pläräiltyäni seiniä kiertävää vinyylitaivasta huomasin myös kauan etsimäni Sundaysin: Reading, Writing & Arithematic(90) vinskyn, jonka hinnan myös Pedrolta tsekkasin. 10 ekee oli hieman liikaa, niinpä olin laittamassa levyä takaisin hyllyyn, kunnes Pedro tokaisi: että älä koskaan laita levyjä takaisin hyllyyn, sillä hän tekee sen itse, ettei järjestys mene! Mies vaikutti muutenkin aika kuumenneelta, ilmeisesti empimiseni ja hintojen kysely ei oikein miellyttänyt. Sain kuulla vielä vähän saarnaa siitä, että tämä on levyjen antikvariaatti jossa hinnat ovat sen mukaiset. Niinpä niin, en minä tällaista tosikkomeininkiä tullut Saksanmaalta hakemaan, levykaupan tärkein piirre minulle on se, että asiakas voi tehdä sieltä oikeasti hyviä löytöjä, tällaiset Pedron kaltaiset liian tosissaan olevat levymyyjät ovat minulle punainen vaate. En sitten ostanut mitään, fiilis meni, teki vielä sanoa lähtiessä myyjälle jotain ikävää, mutta hillitsin kiukkuni ja liukenin hymyillen paikalta.
Ok, Platten Pedroon jäi Bob Segerin kaikki 70-lvun alkupään albumit, sieltä löytyi melkein kaikki levyt paitsi tuota Parachutea. Niin, jos se olisi heti löytynyt, niin jälkimakukin kaupasta olisi varmaan ollut erilainen.
Tää oli tässä, Berliinin reissun platat oli jäädä alle kymmeneen, mutta vielä ennen lähtöä löysin kirpparilta Specialsin ja Talking Headsin levyt yhteensä vitosella ja kasan 70-luvun sinkkuja kahdella eurolla, muun muassa Bostonin: More Than a Feelingin(76). Melkein voisin siteerata loppuun Seppo Rädyn sanoja, mutta oikeastihan Berliini oli oikein mukava kaupunki, mitä nyt levymyyjät olivat vähän liian tosissaan levyjensä kanssa, vai olinko minä sittenkin liian suurin odotuksin liikkeellä?
