Lähteellä: Nosferatu, Kate Bush ja kadonnut sävelmä

Werner Herzogin Nosferatussa (1979) on yksi kauhuelokuvan historian vaikuttavimmista alkukohtauksista. Käsivarainen kamera liikkuu pitkin muumioituneiden ruumiiden reunustamaa käytävää. Nämä eivät ole nukkeja, vaan oikeita, muumioituneita ruumiita. Herzog kävi kuvaamassa kohtauksen omakätisesti Meksikossa sijaitsevassa Guanajuaton museossa, jossa säilytetään vuoden 1833 suuressa koleraepidemiassa kuolleiden ihmisten jäännöksiä. Ilmeisesti Guanajuaton ilmasto mahdollisti ruumiiden säilymisen verrattain hyvässä kunnossa.

Merkittävä osa kohtauksen tehosta tulee sen musiikista. Taustalla soi saksalaisen avant garde -yhtyeen Popol Vuhin Brüder des Schattens:

Elokuvassa hyödynnetään Popol Vuhin tunnelmoinnin lisäksi myös klassisen musiikin helmiä, Wagnerin ja Gounod’n pätkiä. Huomionarvoisin kappale elokuvassa on kuitenkin tämä:

Epäilemättä kappaleen voima perustuu osin sen käyttöön juuri tämänkaltaisessa elokuvassa. Ja toki kohtauksessa on aimo annos jo Bram Stokerin alkuperäisteoksesta peräisin olevaa pimeän itä-Euroopan demonisointia. Kohtauksessa vampyyrin laivan mukana saapuneet rotat ovat vallanneet eurooppalaisen kaupungin ja saaneet aikaan ruttoepidemian. Kaupunki näyttääkin siirtyneen vuosisatoja taaksepäin, bruegelmaisen groteskiin tilaan.

Laulu on varsin vaikuttava myös omillaan. Ja mikäli onnistuu sulkemaan mielestään elokuvan synkän kohtauksen, voi kappaleessa kuulla myös heleämpiä sävyjä. Pienissä popfriikkien piireissä Zinskaro (joskus myös Zinzkaro tai Tsintskaro, suomeksi: “Lähteellä”), onkin ollut vuosien ajan sinnikkään salapoliisityön kohteena. Länkkäreiden on näet ennen internetin aikakautta ollut lähes mahdotonta löytää kyseitä laulua. Sen sanat, kieli, esittäjä ja tekijä ovat olleet angloamerikkalaisen pop-musiikin seuraajille tuntemattomia. Kappaletta ei myöskään löydy Nosferatun soundtrackiltä.

Kate Bush lumoutui kappaleesta kuultuaan sen Herzogin elokuvassa ja halusi ehdottomasti käyttää sitä omalla levyllään. Eräässä haastattelussa Bush väitti sen olevan tsekkoslovakialaisen kuoron levyttämä kappale. Zinskaro päätyi osaksi Bushin Hounds of Love -levyn Hello Earth -kappaletta (1985) Richard Hickox Singers -kuoron esittämänä. Zinskaro-osuus alkaa hieman äkkiväärästi kohdassa 1:20.

Jos kappaleen esittäjää ei tiedetä, on siihen jokseenkin hankalaa hankkia oikeuksia tai nimetä krediittejä. Bush ei löytänyt lauluun myöskään sanoituksia tai nuotinnoksia, joten kuoro ja laulun sovittajat joutuivat lähinnä seuraamaan klassista koulutusta vailla olevan Bushin epämääräisiä ohjeita, joissa hän halusi seurattavan Nosferatun versiota yksityiskohtia myöten.

Levyn Hello Earthia koskevissa tiedoissa ei ilmoiteta krediittejä Zinskaron säveltäjälle. Kansivihkossa kiitetään kyllä Herzogia ja Popol Vuhin Florian Frickeä, mainitsematta kuitenkaan tarkemmin mistä syystä.

Kaltaiseni kaukasian musiikkia tuntemattoman korvaan laulu kuulostaa hieman slaavilaiselta kirkkomusiikilta. Kappaleen Bushin levylle uudelleen sovittanut Michael Berkeley väittääkin sen olevan ortodoksimunkkien kuorolaulua. Nosferatulla käytetyn äänityksen takana on kuitenkin Vokal Ansambl Gordela, georgialainen kansanmusiikkiyhtye. Bushin tuotantoa käsittelevältä sivustolta löytyvät alkuperäisen Zinskaron sanat englanniksi.

'I was passing by the spring.

There I met a beautiful woman with a jug on her shoulder.

I spoke a word to her and she left, offended.

I was passing by the spring.'

Ei tämä kovin hyytävää horroria ole, ellei sitten ajattele laulajan olevan maalaistyttöjen keskuudessa pahennusta herättävä vampyyri. Vielä vähemmän kyseessä on uskonnollinen musiikki. Netistä löytyy edelleen melko niukasti tietoa kappaleesta. Wikipedia ainoastaan toteaa sen olevan Nosferatussa käytetty georgialainen kansanlaulu Kartlin alueelta. Zinskaron elokuvassa esittävää lauluyhtye Gordelaa koskevia tietoja ei myöskään löydy Allmusicin luetteloista. Discogsilta poppoon musiikkia löytyy jokunen kappale vuonna 1969 julkaistulta split-vinyyliltä.

Kenties parempi onkin, että laulu säilyttää edes osan salaperäisyydestään. Sellaisena tuo hieman transsendenssiä toimistotyöhön ja post festum aamun tunkkaisuuteen.

-A

Uusia, vanhoja ja helposti hautautuvia

Usein, valitettavan usein, hienokin poppisalbumi hautautuu kiireisen aikamme alle. Muistamme hämärästi, tuliks se David Bowien comeback-levy vuosi sitten? Eikun siitä on jo yli kaksi vuotta. Paul Simonhan julkaisi juuri albumin? Joo, vuonna 2011. No ainakin Kate Bushilta tuli se hieno joulualbumi viime jouluna. Vai oliks se vuonna 2011?

Penteleen kiirehtivä aikamme, ihan syyttä suotta unohtelet kelpoja helmiä ruuhkaisen elontiemme ojanpientareelle. Olisiko syytä kerätä muoviroskat pois pientareelta ja tajuta mitä liki koskemattomia helmiä hautautuu helposti aina uuden kevään humuksen alle. Aloitetaan Paul Simonista. Tosiaankin albumi So Beautiful, or So What(11) ilmestyi jo viisi vuotta sitten. Varsin ketterä, hieman Graceland(86) tyyppinen albumi lievin afrikkalaisrytmein, yhtäkaikki omillaan seisova timantinkova suoritus pitkän linjan veteraanilta, Dylanin ikänestorilta(vm.1941).

David Bowien paluualbumia The Next Day(13) tervehdittiin isolla kädellä musiikkimediassa ja aika laajalti se todettiin hyväksi albumiksi. Nyt kun kaksi vuotta on kulunut, niin voitaneen antaa jo lopullinen arvio albumille. Edelleen sanoisin, että levy on aika väkevä. Asettuu luontevasti jonnekin Lodgerin(79) ja Heathenin(02) välimaastoon. Ei mitään välittömästi kolahtavia Bowie-hittejä, mutta useita hienoja aikaa kestäviä biisejä, kuten Love is lost, Where are we now ja upea lopetusbiisi Heat. Niin ja tietenkin yksi hieno Morrissey-cover: You feel so lonely you could die.

Ysärin alun ns. laadukkaista indierockbändeistä The House of Love teki hienon paluun albumilla: She Paints Words in Red(13). The House of Love kilpaili aikoinaan laadukkuusmittarilla varsin tasaväkisesti Stone Rosesin ja Happy Mondaysin kanssa. Esikoisalbumi The House of Love(88) tyrmäkkään Christine - singlen kera on yksi britti-indien mahtisuorituksia. Eipä tässä paluu-albumissakaan mitään moittimista, kypsä ja hieno kuuntelualbumi.

Viime vuonna kuolleen Joe Cockerin viimeisin studioalbumi Fire it Up(12) on myös aika tymäkkä paketti. Laulu toimii edelleen. The Strokesin edellistä Comedown Machine(13) albumia pidettiin yleisesti hienona laadunkohotuksena. Itsestäni albumi on hieman tylsä ja turhanpäiväinen, sen sijaan edellinen albumi: Angles(11) on yllättävän kova, pitäen sisällään The Strokesin uran parhaita biisejä: Machu Pichu ja Under Cover of Darkness. Entäs Julian Casablancasin soolot, onko niistä mihinkään? Jostain syystä pidän tästä uusimmasta taiderokkiin flirttailevasta Julian Casablancas + The Voidz virityksestä ja albumista: Tyranny(14).

Kate Bushin umpiylistettyyn 50 Words from Snow(11) en ole täysin päässyt sisällä. Useita pitkiä biisejä, ehkä ilman minkäänlaista johtoajatusta, toisten mielestä vahvaa ja rohkeaa Kate Bush - tuotantoa. Kaiken lisäksi levyn soundi on aika paska, en tiedä mikä siinä on mennyt vikaan. Mutta joo, kyllähän näissä pitkissä biiseissä on oma hieno tunnelmansa, kuten kappaleessa: Misty.
Henkilökohtaisella musa-asteikolla korkeaa sijaa pitävä Paddy McAloonin johtama Prefab Sprout teki pari vuotta sitten yllättävän ja odotetun paluualbumin: Crimson + Red(13). Ehkäpä aivan tolkuttoman hieno poppislevy, joka ansaitusti noteerattiin myös suomalaisessa musamediassa. Levy on täynnä hienoja poppisbiisejä, kuten tämä jopa majesteettinen Adolesence.

Paul McCartneykin suoltaa ehkä vähän liian tiuhaan lättyjä ollakseen jo niin vanha ja niin Beatle. Itsellänikin meni edellinen New(13) aikalailla ohitse. Lievähkö spotikka-kuuntelu paljastaa myös tämän olevan varsin laatuisan albumin. Päätetään katsaus ihan uuteen albumiin, nimittäin Brian Wilsonin: No Pier Pressure(15) plattaan. Toivon, että tämä albumi saa minulta kosolti kuunteluaikaa. Noh, ainakin postimies on sen tuomassa jossain vaiheessa. Haistan, että levyn lopettava The Last Song on nimensä mukainen, eli mahdollisesti Brianin viimeinen levytyskappale!? Ohessa spotikkalinkit ja maistiaisia edellä mainituilta levyiltä kera parin bonusbiisin.

https://open.spotify.com/user/1152632207/playlist/1Apbjbv4ftmMLmn8NumdiZ

Syyskuun viimeinen päivä

Äänitin kasetin vuosien tauon jälkeen. Oksa nirhasi olohuoneen ikkunaa ja sade vaikutti loputtomalta. Päivän lakipisteessä erottui kajastus, hämyisä valo vierailta nummilta. Tiesin, että olin kaukana ylämaista tai muista kohottavista saaripaikoista.


Puskasta tuli nainen, kiekaisi humisevat harjut ja mahtavan alun uralleen. Ehkä syksyssä oli oma kauneutensa, paljon isompi mitä oletin? Jostain skottibaarista valui surullista mutta komeaa miehen laulua. Syksy on vielä todempaa, vuosi vuodelta vähän enemmän.

Etusormi räpelsi Rec-nappulalla, äänittämisen ajoitus takkusi, biisit alkoi tai loppui milloin sattuu. Kohensin hiuspehkoani ja ymmärsin laittaa tähän kohtaan hidastempoista täydellisyyttä. Enkä olisi uskonut että hunaja valuisi näin helposti ja seuraavassa hetkessä ja naisäänessä tiivistyisi yksinkertaiseksi totuudeksi rakkaudesta. Iso mies Belfastista puhui ihmeistä kokonaiset seitsemän minuuttia, olin nöyrä, olin pelkkä palkollinen tuollaisen lahjakkuuden edessä. Kitarat terästäytyivät onton hevosen vauhdissa, pedaten maailman lohduttomimmalle naisäänelle ensimmäisen puoliskon lopetuspaikan. 


Toisen kierroksen alkuun iso maa ihmetteli, tuuli tuiversi ja sade väitti olevansa ikuinen. Tuokin kitara ja tuo miesääni, enää kaihoisaa historiaa. Keveämpi baarihölkkä ja harvinaisempi käyntikortti, oletteko te kuuluisakin lauluntekijä? Mutta rullaus vei minut Irlannin isoimman tarinankertojan kyytiin. Mikä aksentti, mikä tunnelma.

Päivä puristuu kipeäksi illaksi. Selkään sattuu ja silmissä viiraa. En olisi uskonut kokoelmakasetin vääntämisen vievän näin paljon aikaa ja energiaa. Ehkä tatsi on vain hukassa? Ehkä on hyvä vaan ettei tällaiselle harrastuneisuudelle anna liiemmälti aikaa? Vielä täytyy, viedä tämä kaari ja päivän tarina loppuun. Missä vuodessa elänkään, kiristääkö päälläni kivipesty farkkutakki vaiko keski-ikäisen miehen vatsanahka? Toivottavasti eivät molemmat?

Nainen joka lauloi täydellisyydestä luovuttaa minulle unohdetun helmen. Kiitän ja laitan biisin narulle. Bono mylvähtää ja ottaa itseään täynnä olevalla asenteella lopun kliimaksipaikan. Liekö enää muistin koko biisiä? Sarjassamme tsiljoonas hukattu singer/songwriter maalaa syysiltaan lopulliset värit ja se ei ole pelkkää mustaa. Huokaisen laitan kaksi leipää paahtimeen. Ehkä tässä ajassa on parempi kuin menneessä, ellei tahdo tietää vastauksia voipuneisiin kysymyksiin?

Päivässä on painavaa nostalgiaa

syväsukelluksia tunteiden juureen

Silmäluomet voivat hetken rentoutua

kun lintuparvi nousee kohti taivasta

vasten syksyn kuulasta maisemaa

Vain nytkähdys valveen ja unen rajalta

…ja siellä kaukana soi sävel…

Kaikki odottivat Katea...

…joululahjasäkkiin ja musiikkisoittimeen, niin minäkin. Kunnioitukseni on sen verran suurta, että en hakenut tai kuunnellut levyä etukäteen netistä, halusin oman Kateni suoraan levykaupan tiskiltä. Kate Bushin uusin albumi 50 Words For Snow(11) ilmestyi juuri parahiksi ennen joulua. Katea voisi melkein syyttää laskelmoinnista, laittaa lumiaiheinen albumi markkinoille juuri ennen joulua Antti Tuiskun tai vaikka Enyan tapaan, eikö tämä ole ilmiselvää myynnin maksimointia? Oli tai ei, mutta se sallittakoon Katelle tai kenelle tahansa artistille näinä heikon levymyynnin aikoina, kun kaiken musiikin saa parilla klikkauksella netistä ja aivan ilmaiseksi.

Kate Bush on ollut viime vuosina varsin niukka haastattelujen, musiikkivideoiden tai edes promokuvien suhteen. Ne muutamat kuvat Katesta ovat harkittuja ja edustavia otoksia. Yksityiselämän ovet pidetään tiukasti säpissä, vaikkakin Katen poika Albert on noussut viime levyillä koko ajan näkyvämpään rooliin. Uudella levyllä teini-ikää lähestyvä poika laulaa aloituskappaleen Snowlake, joka kuulostaa erehdyttävästi nuorelta Katelta. Kuoropoikaääni on tallessa, muttei varmaan montaa vuotta, äänenmurros kolkuttelee jo ovella.

Ensi kuulemalta levy oli melkoinen pettymys, ehkä odotukseni olivat vain liian korkealla? Raskassoutuiset pianoballadit vellovat mitään tarttumapintaa jättämättä. Edellä mainittu Snowlake avaa levyn lupaavasti, Katen väliin kuiskimat: ”The world is loud. Keep falling and i’ll find you” – säkeet saavat aikaan hyväksyvää nyökkäilyä, nyt ollaan lähteellä, äänekäs maailma saa osansa, on parempi leijailla kaikessa rauhassa lumihiutaleena, yksilönä. Sinut kyllä löydetään!

Katen yksityiselämä(tai arvelut siitä mitä se voisi olla) tukee ajatusta perinteisiä arvoja kannattavasta taiteilijasta, jolle kaikki inhimilliseen elämään liittyvät arvot ovat tärkeitä. Edellisellä varsinaisella uusia biisejä sisältäneellä studioalbumilla Aerial(05) Kate lauloi pesukoneen pyörimisestä suhteessa seksuaalisuuteen ja toisessa biisissä hän lauloi Piin likiarvoa reippaan neljän minuutin ajan. Laulut kumpuavat arjesta tai selkeästi arjen yläpuolelta, hieman sadunomaisesta maailmasta, kuten Katen viehättävällä kolmoslevyllä Never For Ever(80).




Tämä uutukainen talvilevy aukenee hitaasti tai on aukeamatta, sen aika näyttää? Kaksi biisiä levyn seitsemästä on yli kymmenminuuttisia tunnelmapaloja: biisit Lake Tahoe ja Misty, musiikillisesti kaksi ehkä levyn haastavinta laulua, joista jälkimmäinen on alkanut pikkuhiljaa avautua koko komeudessaan Lumimiehestä kertova Wild Man on levyn tarttuvinta antia, Elton Johnin kanssa duettona vedetyn Snowed In At Wheeler Streetin tunnelmaan sopisi erinomaisesti musiikkivideo, tulisikohan vielä sellainen?



Käsissäni on levy jossa riittää vielä pureksittavaa. Mieleen tulee sellainenkin mahdollisuus, että levyn linjaan sopivat pitkät ja vellovat kappaleet eivät ole mitään sävellystaiteen riemuvoittoja, enemmän yhtä vahvaa tunnelmaa johon Kate on täysillä antautunut. Levyn tuotanto on vähän tuhnuinen, onko tätä kukaan muu huomannut? Summarum summarum, pienestä kritiikin mahdollisuudesta huolimatta mitään Katen hengentuotetta on vaikea olla rakastamatta, ellei käsissä ole todellista kuraa, 50 Words For Snow ei ole kuraa, se pesee tässäkin kuunteluvaiheessa Tori Amoksen ja Björkin levyt mennen tullen. Kuningattaren asemaa on vaikea horjuttaa.

Nuuhkaisu syksyyn!

Wuhuuh, taas on itkua markkinoilla ja tuoksuja metsäteillä. Kuono maassa täytyy kulkea, jokaista kosteaa lehden selkää lipaista, saada hajusta kiinni, saada paikallistietoa, miten menee kelläkin kulmakunnan kuono-otuksella. Mutta minä olen härkä, olen vingahteleva ja murahteleva loppukesän kölliäinen, joka pakotetusti ja osittain vapaaehtoisesti saanut korviinsa alkusyksyn rapeita rokkisäveliä.

Arr-wihuu, nuo sävelet ovat osittain toivottuja ja osittain takavasemmalta tippuneita orastavia helmiä. Moni sen jo tietää ja hikikarpalot otsalla työntää jo levyä pesään. Mitä siis tietää? Sitä, että Red Hot Chili Peppersin I’m With You ja Lenny Kravitzin Black and White America ovat alkusyksyn setäfunkin odotetuimpia lättysiä. Wurrhh, kuka näitä artisteja enää kuuntelee, parasta ennen päivämäärä on mennyt ohi jo ajat sitten. Mutta oudoksi yllätykseksi Lennyn sinkkubiisi Come on Get It potkii mureasti ja torvilla tööttäillen, kun taas Chili Peppersin eka sinkku on silkkaa laimeutta. Mutta kuka tutustuisikaan näihin levyihin?

Hau-hau ja hahhuuhauuuu! Kotimaisella kentälläkin kuuluu kummia ja ihan hyviä sointukulkueita. Ovelasti suosion sivussa kulkeva kotimainen Regina - bändi julkaisee piakkoin neljännen täyspitkänsä Soita Mulle. Edellinen Puutarhatrilogia(09) on ollut yksi tämän kesän autolevyistä. Ihan kohtuullista vingahtelua sanoisin, ettei jopa pienehkön klassikon makua? Leinosen Ville myös täräyttää kehiin ihan pian uuden sooloalbumin nimeltään Auringonsäde/Pommisuoja. Mutustellaan odotellessa tätä Villen hurjinta luomusta, eli Majakanvartijan Unta(10). Kemopetrolilta ilmestyy myös just kohta lätty nimeltä Song and a Reason.

Urff, Wuffi! Miksi se eläimen korvakin tällaista monenmoista möykkää sietää? Kesken rapeimpien päiväunien ilmoille rapsahtaa jokin syksyä ennakoiva äänikimara, rienaavasti pomppiva rokkisävelten ketju ja minun koirapoloisen on tarkennettava ja tiedettävä mistä on kyse? Siksipä minulla tämä pitkä kuono on.

Setärokin rintamallakin tapahtuu monenmoista aktivoitumista. Aiemminkin tässä blogissa mainittu Mick Jaggerin uusin bändiviritys Superheavy, julkaisee nimettömän esikoisalbuminsa syyskuussa. Pari biisinäytettä on jo laitettu jakoon. En nyt ihan täysin teilaiskaan tätä keinuvaa world music/reggaekudelmaa, vaiko mitä olet mieltä? Elähdyttävämpi uutinen Tom Waitsin paluusinkku Bad as Me, joka ennakoinee myös uutta sooloalbumia?



Uutta puuta, maukasta ja hyvin pureksittavaa, löytyykö sellaista tämä syksyn jahtikoirille? Kahden pennin Kinks, eli Kooks aktivoituu ja julkaisee pian albumin nimeltä Junk of the Heart. Paljon mielenkiintoisempi on Kasabianin piakkoin päivänvalon näkevä Velociraptor – albumi, jota bändi on kuvaillut varsin primitiiviseksi. Myös Wilcolta tulee tuoretta tavaraa syksyn aikana.

Beirutilta julkaistaan ihan näinä päivinä uutukainen Rip Tide ja virkea Blitzen Trapper julkaisee jo kolmannen plattansa American Goldwing myös piakkoin, jonka maistiaisbiisit lupailevat hyvää. Melkein jo A-luokassa majaileva suhteellisen uusi tuttavuus, eli The War On Drugs on ihan näinä päivinä vapauttanut markkinoille uutukaisensa Slave Ambient. Näiden seinien sisällä on lievää toivetta, että olisiko tässä se syksyn yllättäjä?

Wiuh, ungh, ruuh! Kauempana tuolla lokakuulla näkyy Coldplayn Mylo Xyloto, josta voisi melkein vetoa, että on jo vuotanut nettiin, vai onko? Epäilevät myös että Keith Richards väsäisi sooloalbumia, liekö loppuvuoden tapaus? Varmistusta vailla ovat myös Van Halenin ja Aerosmithin syksyn uutukaiset. Lähempänä joulua pitäisi tulla tuoretta Kate Bushiakin, se jos mikään saisi tämän koiran vinkumaan.

Arff, meinas vallan unohtua Ryan Adamsin viimeistellympi(hänen kertomansa mukaan)sooloalbumi Ashes & Fire, joka ilmestyy lokakuussa. Kesän soolokeikoilla on soinut muun muassa tämä albumin avausraita Dirty Rain.



Vieraileva kirjoittaja Marko aka Outlaw Pete

Tapaus Kate Bush

Tällaisella pienellä viattomalla blogikirjoituksella voi vain kertoa ripauksen otsikon henkilöstä. Kyseessä on yksi rokin myyttisimpiä naispuolisia laulaja- lauluntekijöitä, nainen joka karttaa julkisuutta kuin ruttoa, mikä on käynnistänyt vuosien varrella mitä villeimpiä spekulaatioita artistin henkisestä tilasta. Nämä spekulaatiot kuitattiin vuoden 2005 erinomaisen tupla-albumin Aerial(05) ilmestymisen aikoihin, jolloin Kate antoi yhden haastattelun, joka löytyy muun muassa Soundista 12/2005. Kate ei ollut täysin erakoitunut, vaan elänyt normaalia perhe-elämää, saanut muun muassa lapsen.

Ensimmäinen mielikuva Kate Bushin musiikista on jotenkin noitamainen, naisessa on jotain liikaa, jonkinlaista ylitsevuotavaa, lähes hulluuteen yltävää lauluilmaisua. Katen videot ovat jopa pikkaisen karmivia, naisen ilmehdintä ja videoiden visuaalinen maailma on hyvin vahva, ehkä vähän äklö. Nämä ovat tietty mielipidekysymyksiä, mutta uskoisin että Katen villeimmät kirkumiset eivät välttämättä innosta valtavirran musan kuuntelijoita. Esimerkkinä vaikka tämä vuoden 1982 erinomaisen(ja erittäin kokeellisen) Breathing(82) albumin Sat in your lap! Luovuus kukkii aika villisti...



Katen löysi aikoinaan Pink Floydin kitaristi David Gilmour jonka avustuksella Kate teki ensimmäiset kunnolliset demoäänitykset jo vuonna 1975. Noista sessioista löysi tiensä Katen ensimmäiselle albumille The Kick Inside(1978) muun muassa klassikko The Man With The Child In His Eyes. Uransa alkupuolella Kate kävi myös tanssi- ja teatteriopintoja varsinkin miimisen ilmaisun saralla. Tämä selittää varsin ilmeikkäät naamanvääntelyt Katen em. hämmästyttävillä videoilla. Yksityiskohtana myös kerrottakoon, että Kate Bush on tehnyt ainoastaan yhden kiertueen vuonna 1979 kakkosalbumin Lionheart(79) yhteydessä. Kiertue oli itse asiassa ennalta harjoiteltu tanssi-ja teatteriesitys jossa kate lauloi erilaisissa rooleissa, ei omana itsenään.



Toukokuussa ilmestyy taas pitkän tauon jälkeen uusi Kate Bush albumi nimeltään Director’s Cut(11), joka sisältää uusia versioita albumeilta Sensual World(89) ja The Red Shoes(93). Levyn pilottisinglellä Deeper Understanding laulaa kertosäkeessä Katen 13-vuotias poika Bertie. Tässä menee juuri se nerouden ja mauttomuuden raja, miksi pilata hyvä biisi tällaisella hälyisellä uusioversiolla vai onko kyseessä vallan erinomainen uusi versio biisistä?

Työn alla on myös täysin uutta materiaalia, jota varsin vahvana Kate Bush fanina odotan vesikielellä. Edellisestä studiolevystä on sentään ”vain” kuusi vuotta. Tästähän kaikki alkoi: