Van Halenin uusi totuus

Totuus ei pala tulessa, mutta aika murentaa totuuden, rapauttaa sen aidon ytimen, kaikki aito ja elinvoimainen on jo kertaalleen tehty, nykyisyys on pelkkää menneen tekohengitystä.

Van Halen, tuo jenkkihevin kruunattu kuningasbändi mylvähtelee jälleen. Bändi joka aikoinaan määritteli kitaransoiton ja hevimusiikin uudelleen. Melkein alkuperäinen kokoonpano on taas yhdessä, ennen kaikkea Diamond Dave, eli vokalisti David Lee Roth on palannut ruotuun ja näinä päivinä kauppojen hyllylle putkahtaa ihka uusi studioalbumi: A Different Kind Of Truth(12), ensimmäinen neljääntoista vuoteen, edellistä Gary Cherone – painotteista Van Halen albumia ei kai kukaan halua enää muistaa. Nyt on kaikki niin kuin ennenkin, kitara vinkuu tutusti ja Dave karjahtelee kaiken sen mitä vielä itsestään ulos saa.

Miksi Van Halen ja miksi tätä plattaa on odotettu? Olen itse myöhäisherännäinen fani tai ehken nyt sentään fani, ainakin mieluusti bändin tuotantoa kuunteleva tapaus. Alkuaikojen Van Halen platat: Van Halen(78) ja Van Halen II(79) sivuutin olankohautuksella, helppoa ja ohutta hevivingutusta ilman hyviä biisejä tai vahvoja albumikokonaisuuksia. Pelkästään tieto siitä, että bändi oli saanut ensimmäisen hittinsä Kinks – biisillä You Really Got Me esti minua tutustumasta näihin bändin alkupään levyihin. Olin mielikuvieni varassa ja ne mielikuvat eivät olleet bändin kannalta mairittelevia. En tuolloin tiennyt, että Van Halen(78) on yksi hevimusiikin merkkipaaluista.



Todellinen ensikosketukseni bändiin tapahtui vokalisti Sammy Hagarin aikoihin albumeilla 5150(86), OU812(88) ja For Unlawful Carnal Knowledge(91) jotka olivat sellaista jenkkirokin peruspäkkyrää. Muistan pitäneeni ainakin tsipaileista: Dreams, Why Can’t This Be Love ja Right Now, eli tästä aika ilmeisestä hittiosastosta. Pidin bändiä tuolloin viihteellisenä jenkkihevibändinä ja se ui varsin hyvin minun viisitoistavuotiaan kritiikittömään sielunmaisemaan.

90 – luvulla bändille tapahtui jotain, tai noh, sille tuli ikää, vokalistit vaihtuivat liian usein, rahaa oli tienattu jo pikkaisen liikaa, viinakin maistui liian hyvin, erityisesti kitaristi Eddie Van Halenille. Tuolta vuosikymmeneltä muistaa David Lee Rothin hyvin alkaneen soolouran rapautumisen, hyviä levyjä tuli yhä harvemmin. Van Halen ajautui myös musiikilliseen umpikujaan viimeistään tällä em. Extreme-vokalistin Gary Cheronen tulkitsemalla levyllä: Van Halen III(98). Uusi vuosituhat toi mukanaan hittikokoelmia ja huhuja alkuperäisen kokoonpanon paluusta.

Nyt ollaan tässä hetkessä ja kitarat vonkuvat ylärekisterissä. Meno on kiireistä, mutta jotenkin hyvin rullaavaa. Dave ei ole lauluenergialtaan enää entisensä, vaikka ääni on tunnistettava oma itsensä, yksi rokin suurista äänistä, kuitenkin. Voisin väittää uuden levyn biisimateriaalia kahden kuuntelun jälkeen vähintäänkin kelvolliseksi. Arkistojen kätköistä elvytetty She’s The Woman on kelpo Van Halen – standardi, China Town, Blood and Fire, Honeybabysweetiedoll, Stay Frosty, Big River, hyvältä nämä kaikki kuulostavat, jopa tämä yleisesti parjattu paluusinkku Tattookin.




Miten voi olla mahdollista, että intohimo tuntuu säilyneen? Liki kuusikymppiset ukot painavat kaasupoljinta ja meno tuntuu uskottavalta. Onko perusrytmiryhmä todellakin näin hyvä kera Eddie Van Halenin pojan Wolgangin bassossa? Kertokaa te, jotka oikeasti olette seuranneet bändin soitannollista uraa? Ja se alkuperäinen basisti Michael Anthony, oliks se oikeasti jotenkin korvaamaton? Levyiltä en mitään erota, mutta ehkä pitemmän linjan Van Halen – diggareilla on tähän oma sanansa sanottavana?

Loppujen lopuksi otin Van Halenin alkupään tuotannon haltuun, katselin aikani kirppareiden ja levymessujen vinyylilaareja sillä silmällä ja hommasin muutamalla eurolla alkupään levyt itselleni. Myös kaverini pedagogisella opastuksella otin huomioon ja kuunteluun bändin kolmannen platan Women and Children First(80), joka ihastutti ketterällä bluesotteellaan. Itse asiassa Van Halen kokoelmastani puuttuvat enää vain albumit: Diver Down(82), 1984(84), Balance(95) ja Van Halen III(98).

Onko arveluttavaa jatkaa tällaista puhtaasti teini-ikään soveltuvan musiikin kuuntelua, mitä Van Halen sen syvimmässäkin ytimessä edustaa? Vauhti on kovaa, kitara vinkuu, autot menee lujaa, naiset ovat epäuskottavan kauniita(tai silikonisia). Musiikissahan ei ole mitään isoa taiteellista sanomaa, mutta pitääkö toisaalta olla jos puhutaan rokin kuuntelusta? On Elvis, on Bolan, on Zeppelin, on ikuinen Be Bob a Lula, on vain kiihkeä lantiorytmi, levoton ja elinvoimainen, tähän illuusion me kuitenkin hetkittäin haluamme hukkua.

Elvis - elossa

Hän on orpo. Tämä on ensimmäinen asia, joka mainitaan Elvis Perkinsistä. Isänsä oli ehkä Psykona parhaiten tunnettu Anthony Perkins, joka menehtyi AIDSiin 90-luvun alussa. Elviksen äiti puolestaan kuoli 9/11 –terrori-iskuissa. Elvis on elossa, mutta hänellä on syytä olla apea siinä missä Mr. E:lläkin. Perkinsin kappaleissa on toki aimo annos melankoliaa, mutta eipä hän onneksi kerjää myötätuntoa murheen alhossa velloen.

Perkinsiltä on toistaiseksi julkaistu lupaava debyyttiplätty Ash Wednesday. Marraskuun kymmenentenä julkaistavasta Elvis Perkins in Dearlandista on kuultavana jo muutama mukiin menevä tsipale.

Elvarin musiikki ei sinänsä tuo mitään radikaalisti uutta folkulle singer/songwriter –rintamalle. Biisukat ovat pääasiassa akustisvedätteisiä sanoituksien hakiessa huomiota etualalla. Eipä siinä, lyriikkamiehenä Perkins onkin vallan oivallinen, kuten hitaasti kehittyvä While You Were Sleeping -biisukka osoittaa. Oheinen videoversio on tosin lyhennetty puoleen alkuperäisestä kuuden minuutin dylanmaisesta lyyrisestä avautumisesta. Laulumiehelle olennaiseen outfitiin on näemmä myös panostettu. Lennon-pokat, otsatorttu ja jokilaiva-casino -rentun puku saavat varmasti sliipatun James Bluntinkin kateelliseksi.