Hämmästyttävää tämä nykyinen verkostoituminen, Kauko Röyhkän ja Mick Jaggerin Facebook-sivuilta tippuu liki päivittäin kommentteja, ja herrat ovat itse asialla. Varsinkin herra Jagger on kovin aktiivinen, taisipa hän jossain haastattelussa vähän valitella että Facessa kuluu liikaa aikaa. Haluanko oikeasti lukea Jaggerin päivityksiä, tuleeko stara jo liian lähelle faniaan, tarvisiko olla tietty etäisyys? Onneksi Jaggerin-sivustolta ei tule mitään liian henkilökohtaisia päivityksiä, ehkä rajaa menee tässä.
Aiemmin blogissa perään kuulumattani Rolling Stonesin Some Girls(78) albumin deluxe-versio on nyt ilmestynyt. Tarkoittaa remasteroitua albumia ja kokonaista levyllistä ennen julkaisemattomia rollariveisuja. Ensimmäinen huomioni kiinnittyy Jaggerin varsin ärhäkkään lauluun, ottaen huomioon että suurin osa lauluosuuksista on tehty tänä syksynä, erään haastattelun mukaan vain biisit Claudine ja So Young olivat valmiita arkistojen aarteita. Vain tarkalla korvalla erottaa nuoren ja vanhan Jaggerin äänen laadun eron, kumihuulen ääni on pysynyt hämmästyttävän notkeana ja energiatasoltaan korkeana, eihän poijalla ole ikääkään vasta kuin 68 vuotta. Tästä bonarilätystä ei ole muuta kun hyvää sanottavaa. Kiitettävän paljon bluespohjaista murinaa ja kirsikkana kakun päällä ehkä Keefin paras laulusuoritus koskaan biisissä We Had it All.
Eri musiikkisivustoilla on käyty pitkin vuotta keskustelua Jaggerin ja Richardsin välirikosta, joka sai alkunsa Keith Richardsin omaelämänkerran Life(10) paljastuksista ja jossa puhuttiin muun muassa Jaggerin peniksen pienuudesta ja diivamaisuudesta. Väite välirikosta on ollut enimmäkseen lehdistön spekulaatiota, asianomaiset eivät ole kommentoineet asiaa mitenkään. Parasta aikaa käy myös kiihkeä keskustelu siitä, että tekeekö Rollarit ensi vuonna 50-vuotiskiertueen tai edes yhden juhlakonsertin? Richards on laittanut avoimen kutsun kaikille entisille rollareille, eli Bill Wymanille ja Mick Taylorille, jotka ovat tervetulleita juhlakarkeloihin. Villakoiran ydin on saada Jagger houkuteltua mukaan, muut rollarit ovat jo valmiudessa, josko vaikka se yksi studioalbumikin tulisi?
Vesi kielellä janotaan sitä uuttakin materiaalia, siis kuka janoaa? Itse asiassa rollarit ovat julkaisseet reilun vuoden sisällä levytolkulla ennen julkaisematonta ja ihka uutta kamaa, näin on jos lasketaan myös soolo-osasto mukaan. Viime vuonna tuli Exile On Mainstreetin(72) bonuslevy, nyt tuli em. Some Girls – bonarilevy, alkusyksystä Jaggerin vetreä Superheavy(11) viritys, vuosi sitten Ronnie Woodilta oiva I Feel Like Playing(10) sooloalbumi ja tiettävästi Keith Richards on viime kuukauden kasannut omaa sooloalbumia. Jos tämän kaiken päälle tulee ensi vuonna ihka uusi(ja viimeinen?) rollari-studioalbumi, niin viime vuodethan ovat olleet silkkaa rollariuden juhlaa!
Prinssi tuli lihaksi, heti ensitahdeista lähtien. Pieni mustaan hiihtari-tyyppiseen asuun pukeutunut huivipää asetti itsensä alttiiksi yleisölle. Poissa oli pelko, mahdollinen varautuneisuus, josko vaikka suomalainen yleisö olisi vihamielinen aikaisempien konserttien peruutuksista? Ei ei, sellaista pahaa karmaa ollut ilmassa, yleisö oli heti valmis syömään pikku-prinssimme kädestä.
Aloitusbiisi 1999 oli juuri niin hyvä kuin sen toivoikin olevan. Biisin alkutahtien jälkeen Prince huudahti mikrofoniin: We’re here! Oliko tämä se anteeksipyyntö niistä kaikista viidestä tai kuudesta aiemmin peruuntuneesta keikasta? Ehkä se oli, tai mitäpä sitä anteeksi pyytelemään, sillä Minneapoliksen pikku-jättiläinen tarjosi koko rahan edestä hikisintä funk-jumppaa mitä koskaan olen kokenut.
Keikka oli mainio, mutta ei täydellinen. Se oli välillä ihan murhaavan hyvä ja välillä vähän kiireinen ja läpisoitettu. Keikan alkupään biiseistä Pop Life kulki vähän ontosti, kun taas sitä seurannut Hendrix-tyyppinen instrumentaali-jami: Stratus sai haukkomaan henkeä, jossa prinssi sai meidät uskomaan että tässä on planeetan paras kitaristi, ja yhä edelleen olen siinä uskossa. Keppi totteli prinssin jokaista liikettä(ja sitä vaihdettiin soolojen välissä) ja myös Princen taustabändi toimi kuin unelma, rumpali varsinkin saavutti jonkin hurmoksellisen flow-tilan ja oli lennähtää pois rumpupalliltaan.
Keikan sävykäs alku huipentui erittäin vahvaan tulkintaan kappaleesta: Shhhh. Jota en ollut aiemmin kuullut, mutta joka siitä huolimatta upposi kuin kuuluisa metrin halko. Dramatiikan taju oli kohdallaan, hitaalla aloitettiin ja kitara/soitin-ilotulitukseen lopetettiin. Herra artistin naamasta paistoi aiheestakin itsetyytyväisyys, biisissä loksahti kaikki kohdalleen.
Alun jälkeen tuli osittain huolimattomasti soitettuja hittejä, kuten Cream ja Alphabet Street sekä tiukkoja cover-versioita, kuten Sly & Family Stonen Everyday People. Ensimmäinen setti oli jo valmis reippaan tunnin soittamisen jälkeen, jonka jälkeen testattiin yleisön halua saada artisti takaisin lavalle. Ensiksi palasivat bändin naispuoliset soittajat ja laulajat, jotka lauloivat koskettava version Dylanin To Make You Feel My Lovesta. Tämän jälkeen astui prinssi takaisin lavalle ja tarjoili erittäin latautuneen version Purple Rainista. Murhaa, puhdasta murhaa, mr.Väkkyrä eläytyi jokaista piirtoa myöten tähän ex-teinien superballadiin. Lopuksi satoi purppurasadetta päällemme värillisinä paperin paloina, kaapaisin sadetta kourallisen verran omaan laukkuunikin.
Ei tässä vielä kaikki, pian tuli uusi encore, pari tiukkaa biisiä, kiitos ja pois lavalta, kunnes homma vaikutti selvältä ja valotkin oli jo sytytetty. Tosin miksauspöydän takana tarkkailtiin yleisön reaktioita. Hätäisimmät poistuivat jo takavasemmalle, mutta suurin osa meistä vaati lisää, niinpä herra Väkkyrä oli taas lavalla. If I Was Your Girlfriend, U Got The Look vedettiin liikaa yleisöä laulattaen, mutta Kiss-hitistä vedettiin sellainen oksat pois – versio artistin valokeilatansseineen, että huh huh! Prince osaa todellakin tanssia, 53 ikävuotta ei todellakaan näytä painavan vielä missään, ainoastaan kasvoissa on vähän jo sellaista vanhan mustalaisen juomuisuutta.
Suuret pisteet bändille ja todella hyvälle meiningille, soittajille näytti olevan aidosti hauskaa lavalla, illan missio oli laittaa bileet pystyyn ja siinä Prince bändeineen onnistui täydellisesti. Tukahduttavan kuumassa ja liki täydessä Hartwallissa me nestehukasta kärsineet finskit ylitettiin kyllä useaan otteeseen oma bailukapasiteettimme, tällä keikalla ei seisoskeltu, siitä Prince piti kyllä huolta.
Kontakti yleisöön oli jollain tapaa herpaantumaton, herra artisti leikki valoilla, käski sytyttää areenan kaikki valot jotta näkisi yleisön paremmin ja yhtälailla sammuttaa valot jotta näkisi meidän typerien kamerakännyköitemme loisteen. Princen ilmearsenaali toimi kuin Roger Moorella aikoinaan Bondeissa, on se tuhma ilme ja vielä vähän tuhmempi ilme. Diivaksi Princeä ei tämän livesuorituksen perusteella voi sanoa, mutta sen sijaan artistiksi, joka elää yleisön huomiosta, suosionosoituksemme ja yhteislaulumme kohotti selvästi Princeä jalustallaan. Voi olla, että tämän tyyppiseen laulattamiseen Princellä on pitkä perinne ja hänen käsitys keikasta on pistää yhteiset bileet pystyyn, eikä jäädä patsastelemaan.
Illan vihoviimeiseen biisiin Princen bändin kaunis naislaulaja poimi porukkaa yleisön joukosta mukaan tanssimaan. Säpsähdin, sillä seisoin itse todella hyvällä aitiopaikalla lavan edessä. Mutta ei hätää, lavalla oli pian parikymmentä alta 25v hyvännäköistä nuorta naista ja ehkä kaksi miestä. Ihan Iggypopmaisiin yleisönhalailuihin tai stagedivingiin Prince ei lähtenyt, vaan hyppäsi flyygelin päälle ja antoi nuorten jorata hänen edessään, jokin turvaväli oli säilytettävä.
Summauksena voi sanoa, että törkeän kalliit permantopaikat oli hintansa arvoiset. Prince bändeineen antoi kyllä koko rahan edestä, töitä tehtiin lujasti jotta me viihdyimme. Alkuun pelkäämäni kasarivaikutteinen kuiva ”Minneapolis-funksoundi” ei onneksi ollut vallitsevana keikan aikana, toisin kuin niissä karmivissa kasari-musavideoissa ennen keikkaa screenillä, jossa tuntemattomat prince-klooneilta näyttävät viiksisedät olkatoppauksissaan jahtasivat muovisia Mtv-typsyjä.
