Subterranean Homesick Hounds 2007-2014.

Kyllä. Tätä blogia on tullut veivattua jo seitsemän vuoden ajan. Ensimmäinen merkintä tuli loppusyksystä 2007. Aktiivisia kirjoittajia oli alkuvaiheessa 2, allekirjoittanut T-Hound ja taustalle jäänyt, sähäkkä ja ilmaisuvoimainen rokkiniekka A-Hound. Blogissa ovat myös vierailleet kirjoittajat Marko ja E-Puppy.

Kahtena ensimmäisenä vuonna blogi oli enemmän kevyttä tunnustelua, vasta vuonna 2009 blogi saavutti nykyisen aktiivisuustason, eli satunnaisaktiivisuuden. Tuolloin surullinen asia, eli Stooges-kitaristi Ron Ashetonin kuolema: http://homesickhounds.blogspot.fi/2009/01/stooges-dead.html avasi kirjoituspadot ja rokkia kohtaan tuntemani myötätunnon. Koin vahvana missiona välittää erilaisia ajatuksia ja mielipiteitä rokin kentältä. Puhua paljon, puhua isolla sydämellä, olla holtiton ja suureellinen mielipiteissäni. Luulen, että olen osittain onnistunut aikeissani.

Iloisena asiana ilmoitan teille kaikki blogini säännölliset ja epäsäännölliset lukijani, että ehkä Suomen omaperäisin(lue:arvattavin) musablogi Subterranean Homesick Hounds on saavuttanut tällä viikolla 15 000 sivulla käynnin rajapyykin. Tarkennan vielä, että jo kauan sitten laitoin blogiin asetuksen, joka ei laske omia käyntejäni sivulla, eli kyse on teidän nälkäisten rokkisilmien tekosista. Kiitokset kuuluvat teille rakkaat lukijani.

Tässä hieman tilastoja:
- 7 vuotta blogijuttuja
- 246 julkaistua juttua
- 135 kommenttia
- 15 038 sivujen katselua

Suosituimmat jutut:
http://homesickhounds.blogspot.com/2014/08/kauko-royhka-boots-klubi-tampere-2282014.html
http://homesickhounds.blogspot.com/2011/07/artisti-elaa-yleisosta-prince-hartwall.html
http://homesickhounds.blogspot.com/2012/09/tapaaminen-herra-cohenin-kanssa-leonard.html

Suosituin noista on kolmanneksi viimeisin bloggaukseni, eli Kauko Röyhkän ja Bootsin keikka viime lauantailta, joka tuotti lyhyessä ajassa karvan alle 200 sivulla käyntiä.
Yksi henkilökohtaisesti rakkaimpia juttujani on raportti vierailustani Bob Dylanin kotitalon luona Minnesotassa 2009:
http://homesickhounds.blogspot.fi/2009/05/bobs-house.html

Bloggailu ei lopu tähän, sitä kestää tasan niin kauan kuin jaksan olla innostunut musiikista sen monissa muodoissaan.  Koska olen paljon blogissani suosinut erilaista musiikkia, kaivanut esiin monentasoisia ja kokoisia rokkareita, ylistänyt vinyylin käyttöä meidän jokaisen arjessa, melkein pakkosyöttänyt erilaisia rokin kadonneita klassikoalbumeja, niimpä tämän jutun lopuksi avaan arpajaiset, jonka pääpalkintona on vielä muoveissa oleva vinyylialbumi avattavilla kansilla:
http://homesickhounds.blogspot.fi/2014/03/todd-rundgren-wizard-true-star.html
Arpajaisen säännöt ovat yksinkertaiset: kommentoi tätä juttua alla olevaan kommenttikenttään. Kommentointiaikaa on kaksi viikkoa, 10.9.2014 asti.

Tässäpä loppuun vihje yhdestä tulevaisuuden jutusta:

Eero Raittinen, TTT-Klubi Tampere, 16.2.2013

Ennen tätä päivää en ole Raittisen Eeroa nähnyt kertaakaan livenä. Monta kertaa on ollut aikeissa mennä, mutta aina se on jäänyt. Kaikki lukemani keikka-arviot herran livevedoista ovat olleet pääsääntöisesti ylistäviä. Tänä ehtoona tarjoutui taas tilaisuus hyväksi havaitussa livemestassa Tampereen TTT-Klubilla.

Raittinenhan tunnetaan ennen kaikkea suomirokin kulmakivistä: Eero ja Jussi, The Boys ja solistipestistä Tasavallan Presidentissä. Eeron suurin hitti on Vanha Holvikirkko, jota onneksi(?) hän ei tämän illan keikalla esittänyt. Illan kattaus oli hyvällä maulla ja tinkimättömällä tyylillä valittu, pitäen sisällään useita kevyen musiikin itselleni tuntemattomia klassikkopaloja, kuten alun Mose Allison-biisit.

Pidän sitä aina hyvänä merkkinä, jos satun samalle ovenavaukselle ravintolan sisään itse artistin kanssa, näin kävi tänä iltana. Raittinen edessäni tokaisi ovimiehelle lyhyesti: - Olisi pieni tehtävä suoritettavana! Habitukseltaan Raittisen miltei 70-ikävuotta pystyi helposti allekirjoittamaan, ennen keikkaa oli jopa pieni epäusko, että liekö kaveri klaaraa keikkansa läpi? Epäuskoni haihtui onneksi aika pian. Muutaman lämmittävän numeron jälkeen vanha tervaskanto syttyi vahvaan liekkiin.

Ensimmäinen täystyrmäys oli todella verevä versio Bob Dylanin niinkin kuluneesta veisusta kuin Maggie’s Farm. Muistan nähneeni Eero Raittisen yleisön joukossa Dylanin keikalla Hartwall-areenalla 2008, tuolloin Bobin raakkuminen ei välttämättä tehnyt oikeutta hänen hienoille kappaleilleen. Näinhän se useimmiten on mennyt, Dylanin kappaleet ovat alkaneet elämään vasta asiallisten tulkitsijoiden käsissä. Sama ilmiö tapahtui myös tänä ehtoona, Raittinen sytytti Maggie’s Farmin sellaiseen paloon, että niskakarvat nousivat pystyyn. Viimeistään tässä kohtaa epäilykset harmaahapsisen papparaisen lavakunnosta karisivat täysin, kerrassaan täydellistä tulkintaa ja suvereniteettia.
Iso kiitos illasta täytyy antaa myös Raittisen taustabändille, joka toimi kuin ajatus. Wigwam-yhteyksistäkin tuttu läpeensä taitava rumpali Kepa Kettunen, itselleni nimettömäksi jäänyt aivan huikea kitaristi(Ykä Putkinen), kuten myös lempeän tarkasti soittanut naispuolinen kontrabasisti. Alkuun mietin, että toiko bändi tarvittavan lisäarvon keikalla, että ilman näin hienoa bändiä Raittinen ei saisi parastaan esille? Ehkä? Mutta keikan edetessä ei jäänyt epäselväksi kuka oli illan kuningas ja maestro.

Illan ehdottomasti koskettavin hetki oli vuosi sitten poismenneelle The Bandin Levon Helmille omistettu Buddy Miller-cover Wide River To Cross, jossa Eeron tulkinta ja muun bändin taustalaulu toimivat täydellisessä harmoniassa. Vuosien vierimisen, 60-luvun rokin etulinjassa kulkemisen ja huikean rikkaan musiikillisen elämänkokemuksen aisti tästä kappaleesta. Yksi kaikkien aikojen hienoimpia livetulkintoja mitä olen kuullut. Pienenä kuriositeettina mainittakoon, että Raittinen nauhoitti viimeisimmän studioalbuminsa: Woodstock(08) Levon Helmin kotistudiolla ja hänen alaisuudessaan Amerikan Yhdysvalloissa.

Loppua kohden keikka meni rokimpaan ja rytmikkäämpään suuntaan. Varsin keski-ikäistynyt, melkein eläköitynyt yleisö pisti monoa toisen eteen ja heittäytyi estottomasti jorailemaan TTT-Klubin kapeahkolle tanssilattialle. Puolentoistatunnin setti päättyi minulle tuntemattomaan bluesiin ja sen jälkeen saattoi lähteä hyvän liveruiskeen saaneena odottamaan kellon yhden yöbussia.

Tämä oli niitä keikkoja, joita voi luokitella kategoriaan:- erittäinen positiivinen yllätys. Vanha herra Raittinen(s-43) oli vielä loistavassa laulukunnossa ja enimmäkseen tuntemattomat kappalevalinnat rokin kaanonista antoivat myös meille muutamille noviisikuuntelijoille tarpeellisen musiikkipedagogisen oppitunnin.

Kadotettua 70-lukua: Manfred Mann's Earth Band

Ensimmäinen mielleyhtymä artistista Manfred Mann on brittilistan ykköshitti vuodelta 1964: Do Wah Diddy Diddy. Tämä Etelä-Afrikassa syntynyt kosketinsoittaja teki näppärän popmuusikon uran 60-luvun puolenvälin tienoilla ja sen jälkeen. Toinen tämän artistin nimeä kantavan bändin suurista hiteistä oli Pretty Flamingo. Historiaviitteiden mukaan Mann ei pitänyt juurikaan popparin urasta vaan kiinnostus oli enemmän Jazzista ja Bluesista.

60 – luvun loppuessa Manfred Mannin raunioista oli syntymässä jotain paljon kiintoisampaa, nimittäin Manfred Mann’s Earth Band, joka irtaantui täysin 60-luvun popbändin imagosta. Syntynyt oli jonkinasteinen kevytprogebändi jazz- ja bluesvaikuttein ryyditettynä.

Itse en tunne kovin hyvin bändin alkupään levyjä muuta kuin Wikipedia-viittausten kautta. Oma kosketukseni tähän soitannollisesti varsin ketterään bändiin tuli levyjen Messin’(73) ja Nightingales & Bombers(75) myötä, jotka hommasin cd-versioina 90-luvun alussa. Juuri nyt autossa on ollut tehosoitossa em. Messin’ ja täytyy sanoa, että edelleen Toimii!

Nightingales on edeltäjäänsä vielä piirun verran kehitellympi albumi, jonka kruunaa kaksi hienoa cover-biisiä: Bruce Springsteenin Spirits In The Night ja Joan Armatradingin Visionary Mountains. Albumia kuunnellessa tulee mieleen niinkin yllättävä levy kuin Wigwamin Nuclear Nightclub(75). Kuka kopioi ja ketä?



Manfred Mann’s Earth Band suolsi 70-luvulla albumeita tiiviiseen tahtiin. Parhaina vuosina lättyjä tuli kaksi ja tämä tiivis julkaisurytmi jatkui aina 90-luvun alkuun saakka. Tuntemani alkupään Earth Band – levyt olivat aika Jazz/Blues-voittoisia, mutta 70-luvun edetessä musiikkiin alkoi tulla enemmän ilmaa ja sävyjä, joidenkin mielestä pop-vaikutteita? Ehkäpä näin, mutta bändi löysi oman musiikillisen identiteetin. Edellä mainittujen lisäksi albumit Good Earth(74), The Roaring Silence(76), Watch(78) pitivät hyvää musiikillista tasoa yllä. The Roaring Silenceltä löytyy toinen Bruce-cover, varsin hulppea Blinded By The Light.

Ilokseni olen huomannut, että Manred Mann’s Earth Bandin 70-luvun lättyjä löytyy melkoisen hyvin kirppareilta ja musakauppiaiden laareista ja usein alihintaan. Tampere-talon levytorilla pari viikkoa sitten nenän edestäni vietiin bändin albumi Angel Station(79), myös kaverini tempaisi nenäni edestä bändin platan: Good Earth(74) perinteisellä kirpparikierroksellamme. Hieman tuli balsamia haavoihini löytäessäni bändin originaalin vinskyn Solar Firen(73) samaiselta kirppikseltä pikkurahalla.