Rolling Stones - Hackney Diamonds

Rollareiden uusi levy on ollut julki jo kohta kuukauden päivät, joka tuntuu paljon pitemmältä ajalta. Sitä on meinannut heittäytyä sentimentaaliseksi uuden rollarilätyn edessä, kuin kyseessä olisi elämän ja kuoleman kysymys. Sitähän se toki myös on. Fysiikan rajat on venytetty äärimmilleen, kuminauha vielä kestää, kitara vongahtaa, kitarisat eivät kuivu, kivi on sileä, jo pienempi, mutta ei olematon, ennen kaikkea Se rollaa edelleen. Mikä ihme!

Toinen kysymys, entä jos uusi Rollarilevy aiheena ei kiinnosta? Tämä kysymys sivutetaan oitis. Tottakai se kiinnostaa. Puhutaan loppusyksyn ihmeestä, odottamattomasta, vaikkakin hyvin odotetusta. Ja ja tarvitseeko maailma tätä arviota noin kymmenentuhannen muun (tai paljon useamman) arvion rinnalle? Veikkaisin, että kyseessä on lähihistorian eniten arvioitu rocklevy. Vastaus tähän on tietenkin: ainakin minä tarvitsen oman arvioni uudesta rollarilevystä, jotta saan tunteeni ja levottomasti karkailevat ajatukseni kasaan.

Näinhän me haluttiin kaiken päättyvän...tai vielä jatkuvan, loppuun asti komeasti, palkeet levällään, etenkin kun niitä palkeita on, ainakin Mick Jaggerilla. Uskon, toivon ja luotan, että autotune ja tekoäly ovat olleet pienessä roolissa tällä levyllä, vaikka tuottaja Andrew Watt on puristanut rollariuden tehokkaaseen ja huojumattomaan formaattiin, kuten Pekka Laine tuoreessa levyarviossaan toteaa: "Nyky-Stones on epäilyttävän ryhdikäs ja normaali". Tätä en haluaisi sanoa ääneen, mutta sanon kuitenkin: Hackney Diamonds kuulostaa paikka paikoin keskivertoa paremmalta Mick Jaggerin soololevyltä, jota muut Rollarit säestää. Ei, en usko tätä ajatusta. Pois se minusta. Toisaalta uudessa Mojo-lehdessä nimenomaan Watt painottaa, että levy on enimmäkseen äänitetty livenä ilman suurempia jälkiäänityksiä ja muuta digitaalista painolastia. Ja käyttää sessioista termiä: It's a Raw Shit. 

Ensimmäiset kuuntelut eivät täysin vakuuttanet minua, mutta olen antanut levylle aikaa ja ehkä armoakin. Useissa haastatteluissa Jagger halusi tehdä ajanmukaisen levyn, moderneilla soundeilla, eikä hakea tietoisesti Exile On Main Streetin retrosoundia. Tässä suhteessa levy on kyllä onnistunut. Tavallaan Stones on pyrkinyt kautta historian flirttailemaan aina sen ajan musiikkisuuntausten kanssa, kuten 70-80-luvun diskomausteet levyillä, kuten biiseissä Hot Stuff ja  Emotional Rescue. Mutta flirttailu on tehty aina rollariutta kadottamatta. Vaan onko se tällä levyllä ensimmäistä kertaa kadonnut? En menisi sittenkään sanomaan. Perataan seuraavaksi levy läpi biisi kerrallaan:

Angry

Edellisessä Blogikirjoituksessa  pidin Angrya aika perusralllina, ei mitään uutta rollaritaivaan yllä. Aika samat vibat vieläkin. Ihan hyvä biisi, mutta ei klassikkotasoa. Monen muun aikaisemman albumit avaussinkut ovat olleet paljon parempia, kuten Bigger Bangin (05) Rough Justice. Angry kulkee vähän ohkaisesti eteenpäin. Ei huono, mutta...8

Get Close

Tämä kappale on huomattavasti kasvanut kuuntelussa. Kuulin sen viikko sitten yllättäen suoratoiston kautta ja mietin, että mikä on tämä tuttu ja hyvänkuuloinen biisi, ennen kuin muistin sen uuden levyn kappaleeksi. Tässä biisissä on mielestäni modernisoitu rollarisoundi parhaimmillaan. Alkuun se kuulosti kliiniltä, mutta kuuntelujen myötä kappalee raaka energia paljastui. Kappaleen torvet törähtelee maukkaasti, tuoden mieleen Sticky Fingersin megaraidan Can't You Hear Me Knockingin. Tiukkaa rollaamista. Tämän biisin kuulisin mielellään livenäkin. 9

Depending On You

Levyn biiseistä tämä puoliballadi kolahti ensimmäisenä. Tässä on tunnetta ja sanomaa, pitkän kuljetun tien tunnusmerkkejä ja paljon sydänverta. Lyyrisesti myös onnistunut kappale, vai mitäs sanot näistä aloitusriveistä:

Your fingerprints in the dark
Your past and present tangle up in my arms
Our secrets sealed in our scars
Sharing a smoke on the steps of a bar

Jagger tilittää varsin onnistuneesti. Pääosassa on tunne kun kuuntelen tätä kappaletta. Muuta en osaa sanoa, kuin että se mahdollisesti levyn parhain kappale. 9½

Bite My Head Off

Kappaleesta meuhkattiin paljon etukäteen kun itse Paul McCartney saatiin bassonvarteen. Aika perusrokki kuitenkin, ei huono, muttei mitenkään mieleenpainuva. Paulin säröbasso on kieltämättä maukas lisä kappaleeseen. Alla oleva kappaleen liveversion ns. salaklubikeikalta kertoo, että biisissä on potentiaalia ja sekin on kasvanut myös kuuntelussa, juuri viilasin kahdeksikon edestä miinuksen pois ja laitoin plussan perään. 8+

Whole Wide World

Alkuun kappale suhahti ohitse mitään sanomattomana. Mutta biisi on kasvanut kuuntelussa(tämäkin). Vähän sellaista Jaggerin soololevyjen tasoa, mutta ehkä sittenkin ihan hyvä albumiraita. Ronnie Wood ylisti yhdessä haastattelussa biisin funkahtavaa riffiä. Kieltämättä kappaleessa on mukavaa potkua, mutta tietoisen moderni ote syö kappaleen tehoa. Sanoisin. Tässä kappaleessa Jaggerin fraseerauksesta on löydettävissä tietoista Cockneyn murrepohjaa. 8

Dreamy Skies

Tätä biisiä on kehuttu sen autenttisuudesta ja Exile On Main Street - vaikutteista. Kyllähän tämä kantriballadi on täyttä tavaraa. Mikään tuotanto ei ole väärällä tavalla päässyt pilaamaan kappaletta, on vain bändi joka soittaa niin taiten kuin osaa. Ja hyvinhän ne pojat vielä osaavat. 9

Mess It Up

Toinen levyn biiseistä joissa on edesmennyt rumpali Charlie Watts mukana. Tavallaan riemastuttavan hitikäs ja Rollareiden ns. diskobiiseihin viittaava tsipale, kuten Miss You ja Dance. Toimii, mutta ehkä tuotantoa tässä liikaa, vaikkakin Charlien kannutus luo aidon rollarikeinunnan tunteen. 8½

Live By The Sword

Toinen ja parempi Charlie Watts - vetoinen kappale. Mukaan on myös saatu bändin alkuperäinen basisti Bill Wyman, iältään 87-vuotta. Muistan lukeneeni jostain, kun Jagger oli kysynyt Wymania mukaan oli hän alkuun varmistanut, että soitatko vielä? 

- Miten niin en soittaisi? Olen tekemässä uutta levyäkin, oli Wyman vastannut. 9

Driving Me Too Hard

Pidän tätä jollain tapaa sisarbiisinä eka sivun Whole Wide Wordille, vaikkakin tämä on balladimaisempi. Yhtälailla molemmat ovat tämän vuosituhannen ja vuosikymmenen ns.perinteisiä rollarirokkeja. Ei mitään uutta auringon alla, mutta sellainen kappale, joka olisi voinut löytyä muiltakin myöhäisaikojen rollarilevyiltä ja puolustaa hyvin paikkaansa. 8

Tell Me Straight

On pakollinen Keef-balladi ja hyvä sellainen. Alkuun biisi kuulosti moneen kertaan kuullulta ja jotenkin ohkaiselta, mutta kyllähän tämä aitoudessaan kiipii muiden Keefin laulamien harvalukuisten rollariveisujen rinnalle, ehkei ihan Happyn, Yoo Got The Silverin tai Before They Make Me Runin tasolle, mutta samantasoisista verrokeista voisin mainita esim. Sleep Tonightin, Slipping Awayn ja vaikka The Worstin. 

Tell me straight
I need an answer, how long can this last?
Just tell me straight, don't make me wait
Is my future all in the past?

Keith tietää, että tiimalasista on tippumassa viimeiset muruset ja ehkä juuri siksi tämä laulu kuulostaa niin koskettavalta ja todelta. Jokin vääräleuka meni harmittelemaan, että tupakinpolton lopettamisen myötä Keefin laulu kuulostaa nyt jo vähän liiankin puhtaalta. 9

Sweet Sounds Of Heaven

Alkuun biisi oli järkyttävä pettymys, jota edellisessä rollaribloggauksessani jo käsittelin. Aika on tehnyt onneksi hyvää tällekin kappaleelle, mutta siitäkään huolimatta en pidä kappaletta levyn parhaimmistoon kuuluvana. Jaggerin laulusuoritus tällä gospel-balladilla on tyrmäävän kova. Lady Gagan mukana olo tuo hyvää lisäarvoa biisille, mutta laulu itsessään on edelleen vähän tylsä. Ehkä vuoden päästä olen eri mieltä ja pidän kappaletta levyn parhaana, mutta nyt kynsin ja hampain annan sen kasimiikan. -8.

Rolling Stone Blues

Tähän kappaleeseen olisi hyvä lopettaa yli 60-vuotinen ura. Biisi, joka antoi nimen tälle bändille. Biisi äänitettiin yhdellä otolla. Mick laulussa ja harpussa, Keef kitarassa. Neljäs otto taisi riittää, niin biisi oli purkissa. Ollaan takaisin alkulähteellä. Ei mitään liikaa, eikä liian vähän. Täydellistä...jos bluesista pidät? Minä pidän. 10.

Nopealla matematiikalla lasken levyn kappaleiden keskiarvoksi numeron: 9. Täten totean, että Rolling Stonesien Hackey Diamonds on kiitettävää tasoa. On vaikea uskoa, että laskisin arviotani enää tästä, biisikohtainen nostaminen tulee varmaankin kysymykseen lähitulevaisuudessa. Tätä arviota ennen luin kymmeniä muita arvioita levystä ja näiden päälle useita haastatteluja. Keskiarvo noissa arvioissa menee aikalailla yksiin oman arvioni kanssa, n. 4/5. 

Eikä tässä kaikki. Seuraavan levyn kappaleista on kuulemma kaksi kolmasosaa jo äänitetty. Tuoreen haastattelun mukaan bändi haluaisi mahdollisimman nopeasti studioon viimeistelemään tämän Hackey Diamondsin seuraajan. Toivottavasti näin käy, ja ennen ensi kesän oletettua kiertuetta ulkona on kaksi uutta rollarilevyä. Ehkäpä tämä on vain fanin toiveajattelua. Keefiltä asiaa kysyttäessä haastattelussa, että tuleeko vielä yksi levy, niin vastaus oli: - En ole mikään Nostradamus!

Hearthill - Klubi. Tampere. 12.1.2020.

Näin edellisen kerran Hearthillin livenä Raahessa Nätteri-nimisessä ravintolassa vuonna 1992. Lost in The Limbo Zone(92) levyn julkkarikiertueella. Raahen niukahko yleisömäärä ja paikkakunnalle ominainen jäyhä ilmapiiri esti bändiä pääsemään kunnon keikkahurmokseen. Keikka taisi sijoittua keskelle viikkoa. Viikonloppuna menoa ja meininkiä olisi ollut varmasti enemmän. Niimpä tämä keikka jäi rutiininomaiseksi suoritukseksi, jossa esiteltiin uutta levyä kera muutaman vanhan tsipaleen. Pari rohkeaa rokkipoikaa taisi tanssahdella ujosti keikan aikana. Itse jomotin paikoillani ja seurasin vakahenkisenä suosikkibändini keikkaa.

Vuonna 1987 Suomen rokkitaivaalle ponnistanut Hearthill tuli tunnetuksi erityisesti kovasta lavapreesensistä, mielipuolisen hienoista ja hikisistä keikoista. Bändi oli Soundin ja Rumban vakiokansimateriaalia, Hearthillin levyt saivat aina hyviä ellei erinomaisia arvioita. Kun hype oli kuumimmillaan, niin puhuttiin ihan pokkana maailmanvalloituksesta. Usko omaan tekemiseen oli kova ja taskusta löytyi aina uusia timanttisia biisejä joilla rimaa nostettiin levy levyltä pykälän tai pari.

Esikoisalbumi Hearthill(88) on riehakas ja biisimateriaaliltaan vahva aloitus, johon tämä kakskymppisten kontulalaisnuorten live-energia oli tallennettu onnistuneesti. Riehakkaat Shake it Up ja Someday Somehow, sekä tunteeltaan paksu teiniballadi Love Rain On Me vetelivät kuulijoita oikeista naruista. Seesteinen Cut Up(89) oli valtava kehitysaskel eteenpäin. Miltei temaattinen lähiölevy on tunnelmaltaan ehjä ja biisimateriaaliltaan vahva. Todellinen kadonnut klassikko. Graveyard Party Bluesia(90) pidetään yleisesti bändin parhaana levynä. Tässä levyssä bändi svengaa rikkaasti ja estottomasti. Soul Tattoo(91) on myös väkevä ja hivenen unohdettu levy, jolta löytyy bändin yksi parhaista kappaleista: Gas Station. Bändin ura paketoitiin vahvaan ja huolellisesti rakennettuun Lost In The Limbo Zone(92) levyyn, jonka jälkeen ilmestyi vielä tämä Jussi Sydänmäen soolotyönä tunnettu: Lost Tune Fish(95). Ehdottoman tutustumisen arvoinen levy tämäkin.

Liki 28-vuoden odotus palkittiin ja Hearthill palasi livetouhuihin, tällä kertaa Lost Tapes 92(19) - levyn ns. julkkarikiertueelle. Tuo viime syksynä Svart Recordsin kautta vinyylinä julkaistu platta piti sisällään ennen julkaisematonta live- ja studiomateriaalia vuodelta 1992. Levyllä on puolenkymmentä täysin ennen kuulematonta Hearthill-veisua, kuten verevästi potkivat Big Bad Wolf ja Zombie.

Klubin paluukeikan aloitti Cut Up-albumin hieno Burning Man, jota seurasi saman levyn Rainy Days
ja Soul Tattoon Gas Station. Pian kuultiin esikoisalbumin riehakas He's Allright, jossa Ufo Mustosen viulutyöskentely pääsi hienosti esille. Keikan alkupuoli oli hienoa ja riehakasta meininkiä. Bändi soitti tiukasti. Heikki Tikan rumpukomppi piti homman hyvin kasassa, Ufon viulu toi lauluihin tarvittavaa lisäarvoa ja persoonaa. Samuli Laiho soitti vimmaisena kuusikielistään. Jukkis Kiviniemen basso muhkeutti kokonaisuutta.

Kirsikkana kakun päällä oli laulaja Jussi Sydänmäen pidäkkeetön lavashow. Lavaliikehdintä toi mieleen kiihdyttäviä aineita nauttineen Mick Jaggerin. Jalat nousivat usein puolimetriä ilmaan ja levottomat tanssijalat merkitsivät lavan jokaisen neliösenttimetrin. Laulu seurasi hyvin mukana, vaikka hieman odotin bändin uran alkuvaihetta leimannutta häpeämättömästi fraseeraavaa laulutyyliä. Toki sitäkin löytyi, mutta ehkei siinä mittakaavassa mitä saattoi odottaa. Tästä kärsi eniten Love Rain On Me, joka vedettiin yllättävän vähäeleisesti, kun se perustaltaan on aika melodramaattinen kappale. Jäin etenkin kaipaamaan kertsin voimallista loppuhoilotusta: Rain on me. 

Reilun tunnin keikka oli valitettavan nopeasti ohi. Tähän hikiseen tunteroiseen mahtui parisenkymmentä biisiä. Juurevaa, räväkkää, rockabillymausteista. Vaikka tuotanto oli  kolmenkymmenen vuoden takaista, niin parasta ennen päivämäärässä tuntui olevan loputtomat lukemat. Live-energia teki biisit tässä hetkessä nautittaviksi ja relevanteiksi. En usko, että Hearthill enää tulee levyttämään uutta materiaalia, koska bändin jatkumo jo koettiin vuosina 2004-2008 Soul Tattoon levyillä, joka oli melkein kuin Hearthill. Mutta en pistäisi pahakseni, jos nämä suomirokin veteraanit(jos näin voin sanoa) kehittelisivät lähitulevaisuudessa uuttakin matskua.

Youtubesta löytyy melkein kaikki keikan biisit videona. Tässä yksi niistä, Lost in The Limbo Zonen(92) parhaimmistoa.

Rolling Stones - Friends Arena, Solna. 12.10.2017

Näin Rollarit edellisen kerran kymmenen vuotta sitten Olympia-stadionilla Helsingissä. Tuosta ihan kelvollisesta, ellei jopa ärhäkästä keikasta jäi kirkkaimpana mieleen Keith Richardsin kaatuminen suorilta jaloilta kesken keikan. Se ei suinkaan vahvassa seilissä ollutta kitarasankariamme lannistanut, vaan keikka vedettiin urheasti loppuun Ronnie Woodin kitarapaikkailulla ja Mick Jaggerin murhaavien katseiden avustamana. Tuon keikan hahmo oli itseoikeutetusti Mick Jagger, tuolloin vasta 64-vuotias rocknuorukainen. Jaggerin laulu ja tanssahtelu oli notkeaa ja hyvin soljuvaa. Välillä otettiin jopa kitara käteen. Kaiken kaikkiaan Rollarit olivat tuolloin oivallisessa vedossa. Myös Charlie Watts hoiti tonttinsa mainiosti.

Tätä edellinen(ja ensimmäinen) Rollarikeikkani oli vuonna 1995 samaisella Olympia-stadionilla. Tältä keikalta muistan kuinka Jagger aloitti Satisfactionin väärästä kohtaa, kuinka hämmästelin Keefin ja Ronnien ajatonta rockmennikäisolemusta. Äijät tuntuivat silloin niin vanhoilta, jo yli viisikymppisiltä.

Kymmenen vuoden kuivan kauden jälkeen tuli kolmas tilaisuuteni nähdä Rollarit Ruotsissa Solnan Friends Arenalla. Keikka rakennettiin näppärästi pienen Ruotsin perhematkan sisään, juuri syysloman kynnykselle. Vuosia oli vierinyt taas kiitettävästi ja nämä kivet vyörivät edelleen. Voi ajatella, kuvitella, jopa tietää, että herrat ovat kärrätty lavalle suoraan geriatriselta osastolta, eihän ne voi enää rollata, jos bändin keski-ikä on noin 75 vuotta. Ja te lukijat, voitteko uskoa minun sanaani, jos kerron, että meno oli entisensä ja että keikka oli parempi kuin kymmenen vuoden takainen stadikan keikka? Pitkän linjan rollarifanina, ellei jopa fanaatikkona, objektiivisen keikka-arvion teko voi olla haastavaa, mutta yritän parhaani, ihan oikeasti.

Solna, Tukholmaan suurkaupunkialueeseen kuuluva pieni kunta on tunnettu lukuisista hyvistä levykaupoista ja tästä megalomaanisesta Friends Arenasta, joka on myös pohjoismaiden suurin jalkapallostadion. Ennen Rollarikeikkaa pyörin tihkusateisessa Solnassa etsien levykaupoista sitä parhainta, myös blogissa useasti mainitsemaani levymessuilta tuttua Delicious Goldfish Recordsia. Kauppa löytyi, mutta myyjä oli asioilla. Puolen tunnin palloilun ja kahvilassa maleksimisen jälkeen palasin takaisin kauppaan ja ostin itselleni pörhäkän setin mustia kiekkosia. Onneksi olin levykaupoilla tänä sateisena torstaina, sillä seuraavana päivänä levykauppias oli lähdössä levymessuille Suomeen ja aivan kotini lähelle, Ideaparkkiin. Hauska yhteensattuma.

Keikka alkoi rumpukoneen avittamalla Sympathy for The Devilillä, johon Jagger lauluineen tuli hyvin sisään, mutta Keef sen sijaan mäiskäytti aivan liian pintaan miksatusta sähkökitarastaan sellaisen ukkosenpurkauksen joka meinasi kaataa koko biisin. Niin, oliko Keefin kitara liian näkyvässä roolissa? Se oli liian tasa-arvoinen Jaggerin laulun kanssa. Kaikki virheet kuuluivat kiusallisenkin selkeästi. Ei pystynyt varmuudella sanomaan, että oliko Keith tänäänkin kelvollisissa siivuissa ja sen vuoksi kitaraa soitettiin vähän sinne sun tänne. Onneksi näin ei ollut koko keikan ajan, myös hyviä, liki maagisia hetkiä siunaantui tällekin rockmenninkäiselle. Esimerkiksi Paint it Blackin alkuriffi toimi upeasti, eikä Keef tippunut kertaakaan biisin aikana.

Jagger, Jagger ja Jagger, oli illan hahmo, kiistatta. Näkisin, että rokkivainukoirapiireissä Jaggeria ei nosteta muusikkona Keithin tasolle, sillä Mick on Mick, vanha narsistinen elostelija, joka on ikänsä tanssinut ja pitänyt kunnostaan huolta, välttänyt liiallista päihteidenkäyttöä. Ei kovin kiinnostava tapaus siis. Kun Keef kiinnostaa meitä kaikkia, miten se voi vielä elää, vaikka on vetänyt humehia niinkin huolella, mitä legenda kertoo.

Mick Jagger oli jopa kovemmassa iskussa kuin 10 vuotta sitten. Herran laulusta 95%/100% on entisensä. Se on voimallinen, se on taipuisa ja venyvä, se on tumman pojan ääni, yhä edelleen. Yli kahden tunnin vahva vokalisointi ja tanssahtelu ympäri lavaa ei tuntunut tyhjentävän Jaggerin akkuja, loppuun asti vedettiin tyylikkäästi, jopa hurmioituneesti. Tässä tuli se ero edelliseen näkemääni keikkaan, Jagger ja koko muu bändi antoivat kaikkensa, tiesivät kai, että jokainen ilta voi olla se viimeinen, ei ole mitään säästeltävää. Kaikkensa antaminen ei onneksi ollut kahvan puristamista, Jaggerin rennot välispiikit ja bändin mainiot versiot Stones-klassikoista pitivät shown eloisana loppuun asti. Myös ruotsinkieltä puhuttiin fraasin jos toisenkin verran. Kyseinen keikka oli bändin 27:s Ruotsin keikka.

Illan pituus oli 2h 15min. Biisejä setistä löytyi 20. Settilista oli vain vähän muuttunut syksyisen No Filter - kiertueen aikana. Keikan ns. yleisön äänestämä toivebiisi oli Exile on Mainstreetin(72) Sweet Virginia, myös ainoa poikkeus settilista edellisen keikan vetoon verrattuna. Edellisen lisäksi illan parhaimmistoa oli pitkä versio Midnight Ramblerista, josta tosin puuttui ex-Stones kitaristin Mick Taylorin uskomaton panos, joka sävytti bändin 50v. juhlakiertuetta. Ronnie ja Keef tekivät kitaroillaan minkä osasivat, Ronnie vähän paremmin, Keefkin välillä ihan kelvollisesti. Parhaimmillaan kappale saavutti kitaristien ja Jaggerin välisen hienon vuoropuhelun, joka kasvatti ja venytti biisin jännitettä äärimmilleen. Tässä hieman varhaisempi ja päihteellisempi versio kappaleesta:



Settilista piti tietenkin sisällään liki kaikki oleelliset Stones-hitit, kuten Tumbling Dice, Brown Sugar, Gimmie Shelter, Miss You, Honky Tonk Women, Jumpin' Jack Flash, Start Me Up ja tietenkin Satisfaction. Nämähän on tuhanteen kertaan kuultu ja täällä ollaan syvän taantumuksen lähteellä kuulemassa styget vielä kerran. Onneksi sentään viimevuotiselta mainiolta bluesalbumilta: Blue & Lonesome(16) kuultiin kaksi biisiä; Just Your Fool ja Ride 'Em On Down. Hieman vaihtelua sentään.

Palataan vielä lopuksi kitarasankariimme Keith Richardsiin, Mick Jaggeria puolisen vuotta nuorempaan kanssaveljeen. Koko rokin huumehuuruisen pajatson tyhjentävä Life(09) elämänkerta tuli jo kahdeksan vuotta sitten. Sen jälkeen tuntui vahvasti, että Keefin kekkura vetäytyy yläorrelle viettämään eläkepäiviään, mutta eipäs sittenkään. Rolling Stones on kiertänyt aktiivisesti viimeiset viisi vuotta, Keith julkaisi kaksi vuotta sitten mainion soololevyn: Crosseyed Heart(15).

Jokaisella Rolling Stones keikalla Keef esittää kaksi pakollista soolonumeroaan, tänään ne olivat Happy ja Steel Wheelsin(89) helmi Slipping Away. Kappale on yksinkertaisessa kauneudessaan pysäyttävä, ei mitään uutta auringon alla, vain katoavaisuuden sanomaa:

Guess it's just another dream
That's slipping away
Each time I fall asleep
It seems I'm just drifting away
Just as yo have touched my heart
Babe I wake and we're apart
Yeah and it's slipping away
Here comes just another day
That's drifting away
Every time I draw a breath
It's dying away

Mutta tänä iltana Keefin jokainen henkäys tuntui niin todelta...ja niin lopulliselta, kuin hyvästeiltä. Keefin omassa sekavuudessaankin aika voimallinen ilmaisu uhkaa liki fysiikan lakeja, eihän se voi enää jaksaa, päästä imuun, nousta siivilleen. Niin Keith on liukunut omassa fysikaalisuudessaan ihan omaan ulottuvuuteen, nikotiinin ja viskin koettelemista palkeista annetaan ihan kaikki. Se on paljon, melkein yli-inhimillisen paljon, ei noilla repeytyneillä vuosirenkailla enää pitäisi...viimeinen aamu, viimeinen henkäys, ne vain liukuvat pois...

Keikan jälkeen Friends Arenan komealla screenille ilmestyy teksti: Vi ses snart. Vielä on toivoa ja vielä on takataskussa se viimeinen työn alla oleva Rolling Stones albumi, valo uudessa keväässä. Niin kauan kuin kivet jaksavat vieriä, on toivoa. Ja ne jaksavat vieriä. Nähdä Stonesit vielä yli kasikymppisinä kiertueella, haluammeko sellaista?

Rolling Stones: Blue & Lonesome

Kaksikymmentäviisi vuotta sitten uumoiltiin, että Mick Jaggerin lauluääni alkaa olla menneen talven lumia. Silloin ilmestynyttä Flashpoint(91) livealbumia kritisoitiin heikosta soitosta ja Jaggerin puuroutuvasta laulusoundista. Mick Jagger oli tuolloin 48 - vuotias.

Tänään ilmestyi upouusi Rolling Stones levy: Blue & Lonesome(16). Ensimmäinen yhteentoista vuoteen. Nyt Mick Jagger on 73-vuotias ja kitarisat ovat edelleen lennossa. Näiden kahdenkymmenenviiden vuoden aikana Jagger on jatkuvasti hilannut lauluäänen parasta ennen päivämäärää tuonnemmaksi. Tällä hetkellä ei kukaan tiedä, että milloin tuo päivämäärä tulee vastaan?

Mick Jagger ja hänen reilut viisikymmentävuotta vanha bändinsä soi aitona, tuoreena, vereslihaisena ja hemmetin hyvänkuuloisena. Blue & Lonesome(16) on puhdasoppinen blueslevy, joka ei sisällä ainuttakaan stones-originaalia. Levy on äänitetty noin vuosi sitten kolmen päivän aikana, ilmeisesti kerralla purkkiin metodilla. Levyä on jo nyt kehuttu kaikkialla ja viiden tähden levyarvio taitaa olla melkein minimi. Sinänsä on turhaa tästä mitään itse kirjoittaa, levy on vaan hemmetin hyvä ja toimii, viisi nakkia ja that's it!

Kuuntelen juuri levyä toistamiseen, ensimmäisen kerran kuuntelin sen läpi äsken juoksulenkillä. Aiemmin olen jo Spotikasta diggaillut kolmea etukäteen levyltä irrotettua biisiä. Kehtaan väittää, että blueslevyn saa hetkessä haltuun, tietää, että onko musiikissa aitoa tunnetta vai onko se vain kalpea yritys olla tummempi mitä oikeasti on? Tämän levyn vaikutus on välitön, se on juuri sitä mitä Rollareiden on toivonut tekevän, kunnollisen paluun juurilleen, ensimmäisten levyjen rhytm'n blues-tunnelmaan...paitsi, että nyt mennään sinisemmillä vesillä.

Nyt voisi todeta, että ympyrä on sulkeutunut ja kannattaako Rollareiden enää vääntää uutta levyä? Olisiko vähän väkinäinen ajatus, albumillinen rollari-originaaleja, jossa Jagger esiintyy vielä kerran kukkopoikana ja Keef esittää pakolliset luopumiseen liittyvät balladinsa. Tätähän se kuitenkin on, get on your sweet lovin' beibe, get your kick on your cocksucking parade...Mitäpä muuta siis, turha tässä mitään suurempaa kirjallista esitystä pojilta enää toivoa...ja milloin olisin toivonut? Rollarit ovat parhaimmillaan Keefin ja Ronnien kitarahuojunnassa, likaisissa harpun puhalluksissa, elitistisen Jagger-katukissan naukahduksissa ja Charlie Wattsin, ah niin takapotkivassa svengissä.

Blue & Lonesome pitää sisällään 12 bluescoveria, kokonaismitaltaan 42 minuuttia. Levy on jaettu neljäksi levynpuoliskoksi vinyyliversiona, joka on outoa, koska yksikin levy olisi riittänyt ihan hyvin.
Levyllä on ripeitä bluesralleja, kuten avauskappale Just Your Fool, hyvin kulkeva Ride 'Em Down ja varsin keskinkertainen esitys Just Like I Treat You. Parhaimmillaan levy on muutamissa hitaissa numeroissa, joissa edellä mainitutta Sir Jaggerin ääni uhmaa painovoimaa, mihin asti ääni voi vielä yltää? Se ei yllä 70-luvun soulahtavien rollarinumeroiden naukahduksiin, sellaista äänenhallinnan suvereniteettia ei enää löydy, kuin vaikka rollariklassikoissa: Melody, Fingerprint File tai Heaven. Sellaista ei enää odotakaan, se olisi sitä paitsi aika kornia ja epäuskottavaa. Mutta Jagger tuntuu aidolta ja venyvältä papparaiselta, kuluneet blueshidastelut All of Your Love ja I Can't Quit You Baby toimivat hienosti, jälkimmäisessä Jagger antaa äänestään kaiken sen venyvyyden mitä vielä on annettavana.

Varsin vähän olen kertonut muusta bändistä, Jaggerista vain.  Levy soi niin hemmetin hyvin, että välillä miettii, että onko Keef kakussa mukana lainkaan? Varsin ikävä kommentti minulta, koska epäilen, että taustamuusikot pitävät homman hyvin kuosissa ja vanhat papparaiset peesaavat menemään. Väärin! Uskon sittenkin, että Keith, Ronnie ja Charlie ovat luoneet perustan, johon herra solistin on turvallista nojata. Ainakin viime aikojen keikkakunto on tukenut tätä olettamusta. Tämä pieni klippi kertoo sen oleellisen, Keef osaa vielä soittaa instrumenttiaan:

Stones don't fail me now!

Löyhästi mukaillen Little Featin mestariteosta Feat's don't fail me now(74), että älkää vierivät kivet pettäkö odotuksiani sen uuden studioalbumin suhteen. Mick Jagger on viime vuosien haastatteluissa vihjannut, että kipinää uuden Stones-albumin tekoon ei välttämättä ole, koska Jaggerin mielestä ihmiset eivät halua enää uutta Rolling Stones albumia, vanhat hitit riittää. Haluammeko me?

Minä haluan uuden Rolling Stones albumin vielä ilmestyvän, ja haluan sitä niin vietävästi. En pidä tästä Rollareiden nykyisestä eppunormaaliutumisesta, jossa ollaan kiertueella ilman uutta materiaalia. Eput ovatkin osaltani keikkapannassa aina siihen saakka, kunnes uutta matskua ilmestyy. Olen armoton, enkä anna Ylöjärven pojille tilaisuutta houkutella minua keikalle kuulemaan noin ziljoonaan kertaan Kitara, Taivas ja Tähdet ym. muut reppubiisit. Ryhdistäytykää nyt Syrjän veljekset, uutta matskua kehiin, kele!

Minun on vaikea henkilökohtaisesti digata bändistä, jos se on lopettanut musiikin tekemisen ja ratsastaa vanhoilla hiteillä. Ei se vain käy, bändin pitää rollata hamaan loppuun asti aina uudet kujeet mielessä. Musiikkipiireissä ihan turhaan mollataan muusikkoja itsensä toistamisesta, kuinka parhaat levyt on tehty jo uran alkuvaiheessa ja neljänkympin jälkeen ei enää synny mitää relevanttia rockmatskua. Ehkä näin voi joidenkin artistien osalta olla, mutta toisaalta voi ajatella, että artistit ovat yhtälailla ammatinharjoittajia kuten kuka tahansa meistä, kun opitaan taitavaksi raksamieheksi, niin tätä uskomatonta rutiinia ja kirvesmiehentaitoa käytetään ihan eläköitymiseen asti. Miksi muusikot eivät voisi tehdä uskottavaa musaa loppuun asti, myös Rolling Stones, itsensänäköistä nivelistään lonksuvaa papparokkia ilman mitään häpeää.

Koska Rolling Stones ei ole vielä päättänyt tehdä sitä viimeistä studioalbumiaan, niin laitan mielikuvitukseni liikkeelle ja teen sen heidän puolesta. Tässä ajatuksiani viimeisestä Rolling Stones - albumista, millainen sen pitäisi olla:

Albumin nimi on Impossible Mission ja ilmestymisvuosi 2015. Levy syntyi kolmen viikon kiihkeän studiosession aikana englannin maaseudulla, rumpali Charlie Wattsin mökillä. Ilmapiiri oli rento ja vapautunut.

Albumin biisijärjestys:

A-Side

1. Rough Nuff
- Keith Richardsin laulama levyn aloitusbiisi. Biisi chuckberrymäisesti rokkaava styge, jolla Keefin kitara soi yllättävä sävykkäästi ja tarkasti. Richardsin laulussa on myös tiettyä viimeisten aikojen vapautuneisuutta, kitarisat resonoi kulkukoiran viimeistä valssia. Yllätysveto.

2. Impossible Mission
- Jagger pistää itsensä likoon levyn nimikappaleella. Tyypillinen Stones-rock hämmästyttävällä rouheudella ja intensiteetillä ladattuna. "I got my impossible mission, get your sweet love and lovin in big part of me. I got my impossible mission, smell your good cookin on love's factory..."

3. Going Tough Again and Again
- Möyrivä bluesbiisi, mittaa on liki 7 minuuttia. Jagger vonkuu kuin tumma poika, kuinkas muuten. Levyä maustaa todennäköisesti Ronnie Woodin maukas slide-kitara.

4. Seven and Eights
- Mukavan holtiton stonesrock, josta haistaa vapautuneen studioilmapiirin. Paljon Exile on Main Street(72) sävyjä, sopisi hyvin mukaan tälle klassikkoalbumille. Merkillepantavaa on Charlien melkein poukkoileva ja luova rumputyöskentely.

5. Fool You, Fool Me
- Levyn suuri balladi, aivan varmasti Jaggerin käsialaa. Biisinä muistuttaa etäisesti Paul Simonin tuotantoa, mutta muuten tunnistettava Stonesballadi. Ei ehkä mikään Ruby Tuesday tai Fool to Cry, mutta vähintään samaa tasoa kuin Out of Tears.

B-Side

1. Catfish
- Nimestä huolimatta ei ole Bob Dylanin kappale, vaan Ronnie Woodin kynäilemä veisu jonka hän esittää yhteisduettona Keefin kanssa. Hyvin rakastettava, jotenkin kansanmusiikkimainen "kännihoilotus". Biisistä paistaa läpi Ronnie ja Keefin pitkä kumppanuus ja ystävyys. Muistuttaa Ronnie Lanen soolotuotantoa.

2. Mercury Blowing
- Levyn ehkä teräksisin stonesrock, Jaggerin mukaan haalimia ns. modernia soundia a'la Jack White(retromodernia siis). Jagger on tiukasti rokkaavana tässä ajassa, pesee täysin suvereenisti vuoden muut rokkausyritykset nuoremmilta rockkukoilta. Tässä biisissä haisee pitkä kokemus ja valtava itseluottamus, narsistisen paskiaisen viimeinen suuri esitys.

3. Funk Plane
- Levyn hämmästyttävin biisi, josta ei voi olla varma kuinka tosissaan tämä on tehty. Etäisesti muistuttaa Exilen kellariluukutusta: Just Wanna See Your Face, mutta toisaalta ei sinnepäinkään. Biisi jonka suunta on alusta alkaen hieman hukassa, mutta samanaikaisesti se on vastustamattoman svengaava veisu.

4. Emerging Fatwa-place
- Hämyisä itämaistyyppinen kappale, jossa sitarit soi ja hamput palaa. Vokalistina toimivat sekä Mick, että Keith. Kappaleessa paljon Brian Jones-aikaisia kaikuja, vuoden 1967 tunnelmaa, mutta toisaalta jotain täysin ennenkuulematonta otetta myös. Mystinen pala.

5. You Don't Say It
- Hyvin perinteinen rollarirokki ikimuistoisella riffillä ryyditettynä. Menee jatkumoon: Satisfaction, Jumpin Jack Flash ja Start Me Up. Hyvä lopetus albumille.

6. C Jam Take #3
- Levyn ns. piilobiisi on instrumentaali, Charlie Watts-vetoinen rumpujami, jossa taustalla kuuluu epämääräistä puheensorinaa ja lasien kilistelyä. Kappale päättyy jonkinlaiseen Charlien sadatukseen bändikavereilleen ja sen jälkeen iloiseen naurunremakkaan.

Levy on kaikinpuolin iloinen yllätys, sen lyhyen keston ja vähän erikoisen kappalemateriaalin puolesta. Tätä levyä ei vaivaa viimeisten Stones-albumien pöhötauti, ei ole väkisin tuupattua kaikkia sessioiden biisejä mukaan. On mukavaa, että äänessä on muutkin rollarijäsenet kuin Mick Jagger ja jotenkin levyltä välittyy selkeästi yhteinen bändifiilis.

Takaisin todellisuuteen. Ehkäpä sitä uutta Stones-albumia ei koskaan oikeasti ilmesty ja jos ilmestyykin, niin se on todennäköisesti vielä ennalta-arvattavampi tapaus kuin tämä mielikuvitukseni tuotos. Jotain kivaa auringon alla kuitenkin, sillä melko suurella todennäköisyydellä Keith Richardsilla on oikeasti työn alla sooloalbumi yli kahdenkymmenenvuoden tauon jälkeen. Kaikenlainen rollaavien kivien kähina, vinkuna ja kitaran räpläily tyydyttää kyltymätöntä stonesnälkääni ja ehkäpä sieltä arkistojen kätköistä löytyy vielä jotain unohtuneita helmiä, jos uuden matskun tekeminen ei kiinnosta.

Jotta ei totuus unohtuisi, niin tulihan parin vuoden takaisen GRRR(12) kokoelmalevyn mukana kaksi uutta stonesveisua, joista tämä toinen pitää vielä uskoa yllä. Amen.

16 syytä sanoa: Kyllä!

Kyllä! Paikallinen kirpputori ja sen erityinen koju teki taas kuuluisat temppunsa. Neljä laarillista pvc-muovia, kaikki euron kappalehintaan. Ehkä olin aiemmin päivällä tai ehkä toissapäivänä miettinyt jotain vakavaa muovinostorajaa itselleni. Roskaa ovat tuollaiset ajatukset! Innoittava musiikkimateriaalia 70- ja 80-luvun hyvän vinyylikaiverruksen vuosilta herkisti taas musanenääni. Nykymaailmassahan näitä vinyylin kaiverrukseen tarkoitettuja laitteita on muutama hassu jäljellä. Suomessakin on yksi ainut vinyylinkaiverrukseen erikoistunut paja Timmion Cutting(Soundi 2012), jonka kaiverruskonekin(muuten nimeltään Neumann-merkkinen) on peräisin 70-luvun lopulta.

Mutta joo, pääsin taas sukeltamaan tähän hyvän "vinyylikaiverruksen" aikaan. Sormet napsaisivat rapiassa 10 minuutissa käsikynkkääni 16 timakkaa lättystä. Täytyy myöntää, että sormeni ovat harjaantuneet hyvin nopeaan levynpläräykseen ja hieman ikänäöstä kärsivät pupillini ovat vielä mainiosti leikissä mukana. Melkein halveksin niitä "levynuuskijoita", jotka jämähtävät keskelle levylaaria nuuhkimaan ja mittaamaan katseellaan vinyylin kuntoa. Tällöin koko operaatio näyttää kovin hidastetulta ja tarkoituksenmukaiselta: - Hei katsokaa mitä aarretta kädessäni pidän, ihailkaa vaan vierestä, tähän ette muuten näppejänne sekoita! Noh, nämä nuuskivat lienee pitävät minua kiireisenä ja pelkkään levynlukumäärään keskittyvänä höseltäjänä!?

Men at Work: Cargo (83) Down Under-hitistä tunnetun aussibändin se toinen tunnettu levy. Kansitaiteeltaan meille kaikille kovin tuttu, mutta liekö sisällöltään? Kohta on minulle.

Mick Jagger: Primitive Cool (88) Ihmiset turhaan kritisoivat Jaggerin soolouraa, että se olisi silkkaa kuraa. Tämä on Jaggerin toka sooloalbumi ja pitää sisällään kaksi erityisen hyvää biisiä: Let's Work ja Party Doll sekä useita muita erityisen kelvollisia kappaleita. Tästä vaan puuttuu Keefin skitta ja Charilien rummut, sitähän me aina odotamme?

Spandau Ballet: Through The Barricades (86) Tämä levy vaati selityksen! Nyt mennään nössön popin höttöisimmillä vesillä, mutta hei, suositussa amerikkaissarjassa Moderni perhe vieraili(mukamas) Spandau Balletin laulaja ja esitti tämän bändin ikivihreän, joka löytyy tosin aiemmalta bändin levyltä.



Frankie Goes To Hollywood: Liverpool (86) Frankie muistetaan hiteistä: Relax, Two Tribes ja itkettävän ihanasta teiniballadista Power of Love. Kuinka monilta meiltä meni ohi tämä ihan pätevä kakkosalbumi: Liverpool(86)? Muun muassa minulta.

Bruce Cockburn; Stealing Fire (84) Kanadan kolmanneksi paras lauluntekijä. Ketkä ovat ne kaksi parempaa? Cockburn on erittäin pitkän linjan artisti, omaa nimeä kantanut esikoisalbumi ilmestyi jo vuonna 1970. Olen nähnyt Cockburnin keikalla Tavastialla vuonna 1999 ja voin liioittelematta sanoa, että se kuuluu minun kaikkiean aikojen keikkojen Top 3:seen, huikea ja intensiivinen soolokeikka. Tämä levy Brucea suuremman läpimurron(?) kynnyksellä, voimakkaasti sodanvastainen If I Had a Rocket Launcher on levyn tunnetuimpia biisejä. Kuriositeettinä sanottakoon, että levy on julkaistu kaksilla erilaisilla kansilla. Nytpä löytyvät molemmat.

The Icickle Works: Numb - ep (88) Tämä oiva brittibändi julkaisi useita oleellisia ep-levyjä kukkealla 80-luvulla. Näitä eepeitä minä poika keräilen.

Glenn Frey: The Allnighter (84) Oiskohan tämä Eagles-miehen kolmas soololevy? Pätevää kamaa ja tietty tältä löytyy megahitti The Heat is On. Mistä leffasta on kyseinen veisu?

Foreigner: 4 (81) Samaa kasariaaooärrää tämäkin. Pitävät tätä bändin parhaana levynä, eivätkä suotta, täyteläistä Amerikan Bostonpullaahan tämä on jota koristaa megahitti Waiting For a Girl Like You. Kaksoiskappale, eli annan tämän sinulle!

The The: The Beaten Generation - Ep(89) Hassu bändin nimi, mutta musiikillinen laatu on timanttista. Tämä biisi kuuluu minun elämän soundtrackille tai ainakin sen kakkososalle. Upea kappale, upeaa soitantaa ja Smithsien Johnny Marrin ensimmäisiä hedelmällisiä sivupolkuja.



Elton John: Sleeping With The Past(89) Ehkä ei ois pitänyt kaikista löydöistä kertoa? Mutta Eltonhan on ihan jees, tosin tästä levystä en tiedä. Sacrifice löytyy tältä ainakin, pelkään että nukahdan...

Steve Windwood: Talking Back To The Night (82) Spencer Davis Group, The Traffic, Blind Faith, miehen musiikillinen CV on vaikuttava. Soolouraakin löytyy, vaan onko se mistään kotoisin? Tämä on hyvä levy ja Valerie on sen hitti. Windwoodn ääni on yksi rokin vaikuttavimpia.

Graham Parker: The Up Escalator(80) Parkerin levyjä ei voi olla koskaan liian vähän levyhyllyssä, rehellistä ja konstailematonta britti-springsteeniä, tosin pubrock-genreen upotettua sellaista. Niin, Pomohan vierailee ihan oikeasti tällä lätyllä, laulaa vähän taustoja ja silleen.

Gerry Rafferty: City to City (78) Upea, hieno ja tähdellinen levy, jolta löytyy hitti Baker Street. Rafferty kuoli muutama vuosi sitten melkoisen unohdettuna tähtenä. On tehnyt lukuisia hyviä albumeja, useimmat 70- ja 80-luvulla. Yritin myydä monta vuotta Raffertyn Night Owl (79) - albumia kirppareille, kunnes se meni kaupaksi nyt talvella ihan kelvolliseen hintaan.



ABC: Up (89) Mainitse ainakin kaksi artistia joilla on samanniminen levy: Up? Molemmat julkaistu vuoden 1989 jälkeen...ABC pamahti megasuosioon albumilla Lexicon of Love (82) ja sen megahiteillä The Look of Love ja Poison Arrow. Vuodet kului ja albumeja ilmestyi, suosion käyrä näytti koko ajan alaspäin. Tämä on jo loppupään tuotantoa. Sanoisin, että ABC on luonut maaperää monelle dancepop-aktille, eräillekin eläinkaupan pojille, tulevan Ruisrockin tähdille.

Tears for Fears: The Seeds of Love (89) Ehdottomasti yksi kasaripophelmistä: Sowing the Seeds of Love ja Woman in Chains ovat klassikoita. Muistan kuinka levyä ilmestyessään kritisoitiin suomalaisissa musalehdissä. Tämä levy on uhmannut aikaa ja kasarisoundi on löytänyt paikkansa viimeistään tällä levyllä.

Cat Stevens: Izítso (77) Aina jaksan yllättyä kuinka suuri tasoero on herra Stevensin sävelmillä ja lyriikoilla. Saat itse tulkita kummat ovat sitä parempaa tasoa? Stevensin loppupään tuotantoa ennen Yusuf Islamiksi kääntymistä. Levyllä on hassu jojo-kansi.

Uuh, siinä oli koko setti. Hyvin usein löydän itseni kierimässä tunnontuskissa muoviaarteen löytämisen jälkeen(niin tänäänkin). Mutta suurempi missioni on keräillä näitä vinyyliajan pieniä "taideteoksia", kaivaa niistä esiin merkittävää musiikkia, levittää sanomaa eteenpäin jakamalla oivallisia kaksoiskappaleita musiikkia äänitteenä arvostaville ihmisille.

Aina tulee uusi rollaribiisi!

Missä olit silloin kun uusi rollaribiisi ilmestyi? On kysymys johon mielessäni palaan yhä uudestaan. Vuonna 1989 äänitin ihka uuden rollariveisun Mixed Emotions rockradiosta sormi hikisenä rec-nappulalla. Kaksi vuotta myöhemmin kuulin tuoreen Highwire tsipaleen armeijan metsäleirillä puolijoukkueteltan pienestä matkaradiosta. Vuonna 1994 kuulin koskettavan Out of Tears balladin kesken interreil-matkan retkeilymajassa Oslossa pienestä korvalappuradiostani(joka varastettiin vähän tämän jälkeen).

2000-luvun koittaessa luulin viimeisen ajan koittaneen Stounsille, kun kuulin ensimmäistä kertaa Forty Licks(02) kokoelman lohduttoman Keithin laulaman lopetusbiisin: Losing my Touch. Ajattelin, että tämä on nyt tässä ja lähdin Espanjaan pyhiinvaellusreissulle. Palasin takaisin syksyllä ja Rollarit muutaman vuoden päästä.

Bigger Bangin(05) neljä uunituotetta veisua kuulin pienestä työläppäristäni kesken työpäivän. Vaikutus oli voimakas, miten pojat voivat edelleen jaksaa? Kaksi vuotta tästä ja näin Rollarit Olympiastadionilla. Eikö se ollutkin jäähyväiskiertue? Keith kaatuili lavalla, laulu ja kitaransoitto eivät sujuneet yhtäaikaa. Herroilla oli nyt syy vetäytyä eläkkeelle, nyt fysiikka tuli vastaan, Charliekin oli pian 70v.

Viimeisien vuosien aikana on tupsahdellut ilmoille maukkaita "hybridi-biisejä", vanhoista demoista loppuunasti viimeisteltyjä tsipaleita, levyjen Exile on Main Street(72) ja Some Girls(78) bonuslevyiltä. Plundered by Soul, No Spare Sparts...ei hemmetti, nämä hybridit kuulostavat varsin vaikuttavilta rollaribiiseiltä ja Jaggerin äänikin melkein vertyy entisestään. Mikä on?

Asia on nyt niin, että tänään ilmeistyi aivan uusi rollaribiisi nimeltään: Doom and Gloom. Elokuussa Pariiisissa äänitetty kappale, jota seuraa marraskuussa ties kuinka mones kokoelmalevy: Grrr!(12). Tuolta levyltä löytyy myös toinen uusi kappale: One Last Shot. Yhtälailla marraskuulle on melkein jo varmistettu puolenkymmentä keikkaakin. Eihän tämän näin pitänyt mennä, onko bändissä kukaan alle 70v?

Ensi vuoden suhteen toivon ja pelkään uutta kiertuetta sekä uutta studioalbumia. Ettäkö vielä joskus Suomeenkin vielä tulisivat? Sitä en tahdo uskoa vai voisiko sellainen olla mahdollista? Mutta jos tarkastelen tätä uunituoretta "soivaa kiveä", onko mikään oleellisesti muuttunut, huonompaan suuntaan? En menisi sanomaan.

Kivien seikkailut jatkuu...

Hämmästyttävää tämä nykyinen verkostoituminen, Kauko Röyhkän ja Mick Jaggerin Facebook-sivuilta tippuu liki päivittäin kommentteja, ja herrat ovat itse asialla. Varsinkin herra Jagger on kovin aktiivinen, taisipa hän jossain haastattelussa vähän valitella että Facessa kuluu liikaa aikaa. Haluanko oikeasti lukea Jaggerin päivityksiä, tuleeko stara jo liian lähelle faniaan, tarvisiko olla tietty etäisyys? Onneksi Jaggerin-sivustolta ei tule mitään liian henkilökohtaisia päivityksiä, ehkä rajaa menee tässä.

Aiemmin blogissa perään kuulumattani Rolling Stonesin Some Girls(78) albumin deluxe-versio on nyt ilmestynyt. Tarkoittaa remasteroitua albumia ja kokonaista levyllistä ennen julkaisemattomia rollariveisuja. Ensimmäinen huomioni kiinnittyy Jaggerin varsin ärhäkkään lauluun, ottaen huomioon että suurin osa lauluosuuksista on tehty tänä syksynä, erään haastattelun mukaan vain biisit Claudine ja So Young olivat valmiita arkistojen aarteita. Vain tarkalla korvalla erottaa nuoren ja vanhan Jaggerin äänen laadun eron, kumihuulen ääni on pysynyt hämmästyttävän notkeana ja energiatasoltaan korkeana, eihän poijalla ole ikääkään vasta kuin 68 vuotta. Tästä bonarilätystä ei ole muuta kun hyvää sanottavaa. Kiitettävän paljon bluespohjaista murinaa ja kirsikkana kakun päällä ehkä Keefin paras laulusuoritus koskaan biisissä We Had it All.

Eri musiikkisivustoilla on käyty pitkin vuotta keskustelua Jaggerin ja Richardsin välirikosta, joka sai alkunsa Keith Richardsin omaelämänkerran Life(10) paljastuksista ja jossa puhuttiin muun muassa Jaggerin peniksen pienuudesta ja diivamaisuudesta. Väite välirikosta on ollut enimmäkseen lehdistön spekulaatiota, asianomaiset eivät ole kommentoineet asiaa mitenkään. Parasta aikaa käy myös kiihkeä keskustelu siitä, että tekeekö Rollarit ensi vuonna 50-vuotiskiertueen tai edes yhden juhlakonsertin? Richards on laittanut avoimen kutsun kaikille entisille rollareille, eli Bill Wymanille ja Mick Taylorille, jotka ovat tervetulleita juhlakarkeloihin. Villakoiran ydin on saada Jagger houkuteltua mukaan, muut rollarit ovat jo valmiudessa, josko vaikka se yksi studioalbumikin tulisi?

Vesi kielellä janotaan sitä uuttakin materiaalia, siis kuka janoaa? Itse asiassa rollarit ovat julkaisseet reilun vuoden sisällä levytolkulla ennen julkaisematonta ja ihka uutta kamaa, näin on jos lasketaan myös soolo-osasto mukaan. Viime vuonna tuli Exile On Mainstreetin(72) bonuslevy, nyt tuli em. Some Girls – bonarilevy, alkusyksystä Jaggerin vetreä Superheavy(11) viritys, vuosi sitten Ronnie Woodilta oiva I Feel Like Playing(10) sooloalbumi ja tiettävästi Keith Richards on viime kuukauden kasannut omaa sooloalbumia. Jos tämän kaiken päälle tulee ensi vuonna ihka uusi(ja viimeinen?) rollari-studioalbumi, niin viime vuodethan ovat olleet silkkaa rollariuden juhlaa!

Enemmän kuin pelkät huulet

Kenellä on rokin rokein ääni, primitiivinen, rietas, lapsekas, voimakas, syvä, kujeileva, kuin mustalla pojalla, mutta monta pykälää maukkaampi? Kyse on tietenkin Mick Jaggerista, Rollareiden keulahahmosta aina vuodesta 1962 asti, tuosta kaikkien tuntemasta kumihuulesta. Jagger(s.26.7.1943) on luonut massiivisen Rolling Stones tuotannon ohella myös omaa soolouraa. Jaggerin soolotyöt on yleensä kuitattu parilla sanalla huonoiksi ja täysin turhiksi irtiotoiksi Stones-pestistä, miksi tehdä jotain mukamas modernia diskoläpsytystä jos emobändin ohjauksessa ja Keith Richardsin rinnalla pääsisi aina rokin alkujuureen kiinni?

Jagger on ollut sen verran itsepäinen, että huonoista arvioista huolimatta hän on jatkanut soolouraansa aina näihin päiviin asti. Viime vuosina on huhuttu Rollareiden ”viimeisestä” 50v. juhlakiertueesta. Keef, Charlie ja kumppanit olisivat valmiina, mutta mr.Jagger pitää vielä faneja jännityksessä: nähdäänkö Stones vielä lavalla ja tekevätkö he vielä uuden levyn? Sen sijaan Jagger on laittanut pystyyn oman superbändinsä: Super Heavy, jossa vaikuttavat Jaggerin ohella joka paikan tuottajahöylä, ex-eurythmics mies Dave Stewart, nuorehko soulkurkku Joss Stone, säveltäjä-muusikko A. R. Rahman ja isänsä Bob Marleyn tavoin reggaen hallitseva Damian Marley. Albumi ilmestyy syyskuussa.

On pakko pikkaisen kelata taaksepäin ja nostaa Jaggerin tuotannosta yksi unohdettu helmi, nimittäin Wandering Spirit(93) albumi, joka ei kalpene lainkaan tuon ajan Rollarialbumeiden rinnalla. Levy joka on pääosin livenä äänitetty pitää sisällään parasta Jaggerin soolorockia. Levy on biiseiltään tasavahva kokonaisuus ja tuotanto on sopivan maanläheinen, poissa ovat varsinkin Jaggerin ekan soololevyn She’s The Bossin(84) osittain karmeat kasarisoundit. Levyn pienoinen hitti on funkympaa rollaribiisiä muistuttava Sweet Thing.



Muuten levy pitää sisällään solkenaan erinomaisia biisejä, kuten rätväkät rokit Wired All Night, Put Me In The Trash ja Mother of a Man. Balladit ovat myös hyvää rollariluokkaa; Don’t Tear me Up, Evening Gown ja Hang on to Me Tonight. Nimibiisi Wandering Spirit viimeistään näyttää mistä ja miten päin tämä kukko pissii. Suosittelen lämpimästi. Omistan myös levystä kaksoiskappaleen, jonka sopivassa tilanteessa ja mielentilassa mielelläni lahjoitan sitä haluavalle henkilölle.