Hämmästyttävää tämä nykyinen verkostoituminen, Kauko Röyhkän ja Mick Jaggerin Facebook-sivuilta tippuu liki päivittäin kommentteja, ja herrat ovat itse asialla. Varsinkin herra Jagger on kovin aktiivinen, taisipa hän jossain haastattelussa vähän valitella että Facessa kuluu liikaa aikaa. Haluanko oikeasti lukea Jaggerin päivityksiä, tuleeko stara jo liian lähelle faniaan, tarvisiko olla tietty etäisyys? Onneksi Jaggerin-sivustolta ei tule mitään liian henkilökohtaisia päivityksiä, ehkä rajaa menee tässä.
Aiemmin blogissa perään kuulumattani Rolling Stonesin Some Girls(78) albumin deluxe-versio on nyt ilmestynyt. Tarkoittaa remasteroitua albumia ja kokonaista levyllistä ennen julkaisemattomia rollariveisuja. Ensimmäinen huomioni kiinnittyy Jaggerin varsin ärhäkkään lauluun, ottaen huomioon että suurin osa lauluosuuksista on tehty tänä syksynä, erään haastattelun mukaan vain biisit Claudine ja So Young olivat valmiita arkistojen aarteita. Vain tarkalla korvalla erottaa nuoren ja vanhan Jaggerin äänen laadun eron, kumihuulen ääni on pysynyt hämmästyttävän notkeana ja energiatasoltaan korkeana, eihän poijalla ole ikääkään vasta kuin 68 vuotta. Tästä bonarilätystä ei ole muuta kun hyvää sanottavaa. Kiitettävän paljon bluespohjaista murinaa ja kirsikkana kakun päällä ehkä Keefin paras laulusuoritus koskaan biisissä We Had it All.
Eri musiikkisivustoilla on käyty pitkin vuotta keskustelua Jaggerin ja Richardsin välirikosta, joka sai alkunsa Keith Richardsin omaelämänkerran Life(10) paljastuksista ja jossa puhuttiin muun muassa Jaggerin peniksen pienuudesta ja diivamaisuudesta. Väite välirikosta on ollut enimmäkseen lehdistön spekulaatiota, asianomaiset eivät ole kommentoineet asiaa mitenkään. Parasta aikaa käy myös kiihkeä keskustelu siitä, että tekeekö Rollarit ensi vuonna 50-vuotiskiertueen tai edes yhden juhlakonsertin? Richards on laittanut avoimen kutsun kaikille entisille rollareille, eli Bill Wymanille ja Mick Taylorille, jotka ovat tervetulleita juhlakarkeloihin. Villakoiran ydin on saada Jagger houkuteltua mukaan, muut rollarit ovat jo valmiudessa, josko vaikka se yksi studioalbumikin tulisi?
Vesi kielellä janotaan sitä uuttakin materiaalia, siis kuka janoaa? Itse asiassa rollarit ovat julkaisseet reilun vuoden sisällä levytolkulla ennen julkaisematonta ja ihka uutta kamaa, näin on jos lasketaan myös soolo-osasto mukaan. Viime vuonna tuli Exile On Mainstreetin(72) bonuslevy, nyt tuli em. Some Girls – bonarilevy, alkusyksystä Jaggerin vetreä Superheavy(11) viritys, vuosi sitten Ronnie Woodilta oiva I Feel Like Playing(10) sooloalbumi ja tiettävästi Keith Richards on viime kuukauden kasannut omaa sooloalbumia. Jos tämän kaiken päälle tulee ensi vuonna ihka uusi(ja viimeinen?) rollari-studioalbumi, niin viime vuodethan ovat olleet silkkaa rollariuden juhlaa!
Lauantainen rollariannos maistuu parhaiten kera aamukahvin ja maukkaan korvapuustin. Alkuun voi ottaa siivun 70-luvun nuhjuista kokoelmaa More Hot Rocks(Big hits &(72), kummastella levyn lievästi kosteuden vaurioittamia kansia, ihailla alkuperäisiä sisäpusseja ja pientä paperi-inserttiä: ”211 reasons why The Rolling Stones is the world’s greatest rock and roll band”, sekä hämmästellä erittäin laadukasta ns. kakkoshittien kimaraa The Last Time, Out of Time, We love you, Love in vain ym ym.
Vuodesta 1972 voi hypätä sevarin lopun varsinaisen ”jytky-albumiin”: Some Girls(78) ja sen kuivaan mutta ärhäkkään kellarisoundiin. Levy alkaa rollareiden ensimmäisellä isolla ”diskohitillä” Miss You, jatkuu reippaalla When the wip comes downilla, säröilee ja soulahtelee erinomaisella Temptations-coverilla Just my imagination, uuh!
Some Girls oli se albumi joka näytti bändin elinvoiman ja palautti uskottavuuden parin kehnomman albumin jälkeen, It’s Only Rock’n’ Rollin(74) ja Black and Bluen(76), jotka allekirjoittaneen mielestä ovat yhtälailla laadukkaita Stouns-plattoja. Some Girlsiä värittivät Jaggerin riitaisa avioero vaimostaan Biancasta ja Richardsin ns. Toronto-keissi, jossa Keef Pidätettiin huumeiden hallussapidosta. Itse albumilla bändillä oli selkeästi näytön paikka, draivia ja sopivaa aggressiota oli vähintäänkin hyvän albumin tarpeiksi.
Levytyssessiot Pathe Marconin studiolla Ranskassa tuottivat valtavan määrän valmiita ja puolivalmiita biisejä. Noin 30-40 biisiraakileen joukosta valittiin 10 kappalette ja saatiin aikaiseksi tämä timanttinen albumi. Rannalle jäi muun muassa jo valmiiksi tehty vauhdikas Stones-Ralli Claudine, joka oli tavallaan liian ajankohtainen, koska kertoi suoraan ja kaunistelematta ranskalaisesta näyttelijä – laulaja Claudine Longetista ja hänen vankilatuomiostaan.
Pathe Marconin levytyssessioista on julkaistu paljon eritasoisia(lähinnä siis heikkotasoisia) bootleg – albumeja. Nykyisin noita sessioiden ääninauhoja on kohtuullisen helppo löytää netistäkin. Viime päivien iloinen uutinen on tuloillaan oleva Some Girlsin Deluxe – versio, itse päähuuli Jagger on vahvistanut, että sessioiden ylijäämäbiisejä on viimeistelty ja tehty loppuun, samalla tavalla kuin toissa keväänä ilmestyneellä Exile On Main Streetin(72) bonuslevyllä, eli todellista herkkua on tiedossa. Julkaisuajankohta on vielä avoinna, epäilen että ensi menee ensi vuoden puolelle, vaikka hartaasti toivon että ehtisi jouluksi?
Palatakseni vielä albumin erinomaiseen biisikymmenikköön, on vielä mainittava ilkeän pureva Shattered, hupaisa kantriveto Girl With a Far away Eyes, bluessävyinen nimikappale sekä rollareiden ylivoimaisesti paras ”soul-kappale” Beast of Burden, jossa tiivistyy mielestäni rollarisoundin tientylainen laiska ja letkeä perusta, särmikäs ja hieman epävireinen kappale, joka saa nuoret ja vanhat soulpeput keinumaan.
