En ole ihan varma Jukka Nousiaisesta, onko hän lintu vai kala, huumorihahmo vaiko vakavasti otettava rockartisti? Ainakin hän on suomalaisen rockmedian hehkuttama artisti, imagokin on ripattu suoraan 70-luvulta, sen tuhnuisimmista muistoista. Tavallaan pidän miehen tavasta olla ja hengittää rokkenrollia, koska siinä on paljon sellaista mikä pitäisi heittämällä upota allekirjoittaneeseen, 70-luvun jytärokin vankkumattomaan kannattajaan.
Yksi Jukan kokoonpanoistaan, Jukka ja Jytämimmit esiintyi tänä iltana 22 Pistepirkon lämppärinä. Keikkaan olin valmistautunut kuuntelemalla Soundin sivuilta Jukka ja Jytämimmien 7 biisin esikoislevyn, josta myöhemmin oli luvassa niin kasetti-, kuin vinyyliversiokin. Levy soi jytäkästi, hämmentävästi ja aika paljon 70-luvun rokista lainaten.
Pohjanmaa-biisissä yksi väliosa on napattu jostain The Beatlesien biisistä, mutta mistä?
Ei Mun Aikani Ole Vielä - kappaleen kitarasoolo muistuttaa kovasti Lynyrd Skynyrdin
Freebirdin loppunousua. Tavallaan on ihan hyvä ettei peitetä vaikutteita vaan otetaan riffejä ja melodioita suoraan
uusiokäyttöön. Rehellistä touhua.
http://www.soundi.fi/uutiset/jytaa-vaan-ennakkokuuntelussa-jukka-ja-jytamimmit-albumi/
Lainoista ja vaikutteista huolimatta Jukka ja Jytämimmit oli livenä positiivinen yllätys. Olin hieman varautuneella asenteella liikenteessä, juuri tästä pelkäämästäni huumoriaspektista johtuen. Astuessani pari biisiä myöhässä Klubille, ei ollut epäselvää etteikö lauteilla olisi tiukka livebändi. Jukka Nousiainen oli pukeutunut hauskaan vihreään puuvillahaalariin, yhtälailla basisti Mara-Balls ja rumpali Raaka-Gini olivat farkkushortseineen hauskaa visuaalista seurattavaa. Etenkin basisti Mara-Ballsin poseeraukset bassokepin varressa eivät hävinneet lainkaan miespuolisten kollegoiden vastaaville. Totta kai musiikissa ja lavapreesenssissä oli paljon huumoria, mutta sitäkin enemmän soittamisen iloa ja puhdasta hurmosta. Nyt ymmärsin, että hypetys Nousiaisen ympärillä ei ollut mitään tuulesta temmattua, sen verran antaumuksellista, fyysistä, iloista ja jopa nöyrää oli Nousiaisen lavatyöskentely. Miehestä ja hänen jytäkistä mimmeistään piirtyi varsin sympaattinen kuva, mikä ettei rokkia saisi vetää vähän kieli poskessa ja esikuviaan häpeämättä lainaten. Aika usein tuli mieleen alkuaikojen Hurriganes, volyymi oli kovaa ja soitto hyvin tiukkaa.
Jukka ja Jytämimmit eivät tehneet pääesiintyjän osaa lainkaan helpoksi. Legendaarinen 22 Pistepirkko taisikin vähän yskähdellä keikan alkupuoliskolla, näin ainakin bändin elohiiren, urkuri/bändinsielu Asko Keräsen mielestä. Telepaattinen yhteys ei kuulemma ihan toiminut ja pikkuveli P-K:lle täytyi välillä näyttää tahdin paikka, tosin varsin rakentavalla ja lempeällä otteella. Muutenkin Asko Keränen oli varsin paljon äänessä, pitkien, hauskojen ja yllättävien lavaspiikkien lisäksi Asko lauloi soolona keikan kaksi ekaa ja todennäköisesti levyttämätöntä biisiä. Kappaleet toimivat omassa minimalistisessa ulottuvuudessaan varsin mukavasti. Laulaja-kitaristi P-K Keräsen rumpali Espe Haverisen noustessa lavalle, Pirkot tarjoilivat varsin monipuolisen, hieman oudon, hyvin hyvin harmonisen shown. Erityisesti kiinnitin huomiota P-K:n todella vahvaan lauluun, miniviinapulloksi alkuun näyttäneet munkkitipat avasivat äänijänteet kai selälleen.
Keikan huippukohtia olivat pari levyttämätöntä hidasta biisiä, toisen nimi taisi olla
Madness of Speed jonka Asko määrittelikin etukäteen universaaliksi hitiksi. Kieltämättä biisissä oli paljon hiljaista sing-along- potentiaalia. Toinen upea uusi biisi tuli ensimmäisenä encorena. En muista sen nimeä, mutta kappale oli todella monipolvinen, rauhallinen, meditatiivinen, jotenkin aivan uudelle tasolle tiensä löytänyt Pirkko-biisi. On hienoa todeta kuinka vitaalinen, omaperäinen ja laadukas bändi 22 Pistepirkko edelleen on. Niillä 5-10:lla kokemallani Pistepirkkokeikalla olen aina kuullut uusia, levyttämättömiä biisejä. Bändin suunta on aina eteenpäin, uuteen tuntemattomaan. Voisiko samaa kuvitella esim. Eppu Normaalista? Ei voisi.
Kaiken kaikkiaan keikka oli pienestä hakemisesta huolimatta aivan erinomainen suoritus. Hiteistä
This Time toimi upeasti P-K:n soolonumerona,
Frankenstein toimi myös hyvin, kuten aika paljon alkuperäiselle versiolle uskollinen
Birdykin. Keikan aikana kuultiin hyvällä maulla valittuja cover-biisejä, Link Wrayta ja Howlin Wolfia. Viimeksi mainitusta artistista heitettiinkin jokin pesäpalloon liittyvä musiikkitriviaviittaus eturivissä joranneelle veteraanitoimittaja Jussi Niemelle, jonka omaa keikka-arvion odotankin löytyvän huomisesta Aamulehdestä. Pettynyt olen jos ei löydy.
Tässä hauska YouTube-linkki Pirkkojen uuden albumin teosta:
https://www.youtube.com/watch?v=hd19sF9m6VY
Tässä vielä 8 raidan kokoelmia tunnettuja ja vähemmän tunnettuja Pirkkoveisuja:
https://open.spotify.com/user/1152632207/playlist/634RYhc5hzgEKn3jVDqQFS
Ensi tutustumiseni Leon Russellin musiikkiin tapahtui vuonna 1988. Tällöin ostin Led Zeppelinin kitaristin Jimmy Pagen sooloalbumin: Outrider(88). Levyltä nousi esiin majesteetillisen hieno coverbiisi: Hummingbird, biisin crediiteistä lukenut nimi Leon Russell ei tuolloin kertonut vielä mitään, eikä oikeastaan seuraavaan pariin kymmeneen vuoteen. 
