Joni Ekman Group. G Livelab. Tampere. 11.1.2025. Rokkia rauhan puolesta.

Joni Ekmanin missio on rokata näitä ankeita aikoja vastaan. Uuden, miltei teemallisen levyn, lyriikat käsittelevät runsaassa mittakaavassa nykyistä sotaista maailmankuvaa ja kuinka vähän se toivoa meissä herättää.

Painavasta sisällöstään huolimatta uusi levy kuulostaa törkeän hyvältä, aidolta ja läpeensä svengaavalta. Jos kaksi edellistäkin levyä olivat sitä A-luokkaa, niin tuore Joni Ekman Group (24) on vielä itsevarmempi ja monipuolisempi kuin tasokkaat Sinulle (20) ja Ekmania (22) platat.

Levyn avauskappale En katso taakseni riffirokkaa maukkaasti ja tutunomaisesti. Taustabändi on myös parasta A-luokkaa. Koskettimien takana heiluu itse Jukka Nousiainen, jolta taittuu myös kitarointi ja välillä poikkihuilu.

Beibi, mua pelottaa jatkaa tarttuvan rifikkäällä linjalla. Upeasti toteutettu kappale jonka napakka lyriikkakaan ei jätä toivomisen varaa, viesti on selvä: "Päivä päivältä lähemmäs sotaa tuntuun että kuljetaan, päivä päivältä enemmän rakastan rauhaa, mutta myönnän, Beibi mua pelottaa"

Rakastat kesää on uuden, ehkä parhaan Ekman-levyn kärkibiisejä. Raukeasti alkava kappale luon mukavan hämyisen ja 70-lukulaisen tunnelman. Pitkä biisi kasvaa edetessään ja pitää sisällään todella tuhtia, liki lynyrdskynyrdmäistä kitarointia. Kepakon käyttö on kautta linjan Ekmanilla erityisesti hallinnassa. Uskaltaisinkohan puhua ehkä yhdestä Suomen tyylitajuisimmista rock-kitaristista?

Ei pilata hetkeä puhumalla herkistelee kivasti. Levyn b-puolen aloittama instrumentaali J.E.G. oli keikalla Ekmanin ja Nousiaisen keskinäistä kitarabattlea. Voittajan kättä ei tarvinnut nostaa ilmaan, sillä molempien kielisoittimet syöksivät ilmoille tasavertaisesti tulta ja tappuraa.

Minulle uuden levyn ns.kuuma peruna on kappale: Tulevaisuus. Mikä kappaleessa mättää on sen lyriikka. Riimipari: "Tulevaisuus ei näytä hyvältä, on varmaan syvältä"  saa kyllä yskähtelemään. Sen sijaan väkevä keikkaversio tästä pahaenteisesti eteenpäin vyöryvästä kappaleesta sai minut muuttamaan mielipiteeni. Lyriikka sen kaikessa suoruudessaan ja ennalta-arvattavuudessaan pitää sisällään myös koko kulttuurialan hätähuudon, kun se tulevaisuus ei vaan ole kovin valoisa. Kappaleen aikana ollaan momemtumissa, tässä nämä ihailemani kulttuurialan moniottelijat taistelevat oman työnsä puolesta, tekevät hikistä duunia saadakseen keikkamestat täyttymään ja uudet veisut löytämään kohdeyleisön.

Ovelasti eteenpäin kulkeva Kuumaa hiekkaa on yksi uuden levyn suosikkejani. Mukavan keinuva rytmi ja Sini Suvannon aistikas kannuttelu potkii kappaletta vastustamattomasti eteenpäin. Usko huomiseen on nimensä mukainen toivoa luova kappale, sellainen jonka tämä ankeita aikoja kuvaava levy tarvitsee päätösbiisikseen: "Usko huomiseen, paha palkkansa saa, koneisto seisahtaa"

Näin Ekmanin pari vuotta sitten Ekmania (22) levyn tiimoilta Tampereen Telakalla, joka oli oikein oivallinen keikka, mutta Tänä iltana Ekmanin ja kumppaneiden suoritus oli täyden kympin arvoinen. Joni preesens uhkui tyyneyttä ja itsevarmuutta. Laulu toimi komeasti, kitarasta puhumattakaan, jota Joni puhutteli juuri niin kuin itse halusi.

Keikalla kuultiin myös komeaa poikkihuilujen vuoropuhelua a'la Ekman ja Nousiainen. Esiin on nostettava myös basisti Kalle Stenvikin hienosti svengaava bassottelu, joka vahvisti monen kappaleen perusrunkoa. Ihan viimeisenä biisinä kuultiin hulppea Elvis-cover. Rahtusen yli tunnin mittainen keikka oli alusta loppuun täyttä tavaraa ja potkaisi rokkivuoden 2025 parhaalla mahdollisella tavalla käyntiin. Tästä on vaan vaikea pistää paremmaksi.

Pieni pala kadonnutta Americanaa - The Del-Lords

Usein blogikirjoitus saa alkunsa messevästä kirppariöydöstä, niin tälläkin kertaa. Käsiini tarttui eilen paikalliselta Radiokirppikseltä amerikkalaisen The Del-Lordsin mainio platta: Based on a true story(88) ja hintaa oli kokonaiset 30 senttiä.

The Del-Lords taitaa olla yksi näitä 80-luvulla kohtuullisen suurella rahalla puffattuja bändejä, joilta lahjoja ja asennetta löytyi, muttei sitä yhtä hittibiisiä tai albumia, joka olisi nostanut bändin kunnolla valokeilaan.

Del-Lords syntyi amerikkalaisen punkbändin The Dictatorsin kitaristin Scott Kempnerin toimesta. Vuosi oli tuolloin 1982. Toinen bändin laulajista ja voimahahmoista oli Eric Ambel. Eka levy Frontier Days(84), myös lähiaikojen kirpparilöydöksiäni a’ 2e, on toiminnan pätevää esittelyä, tasaisen varmaa rokkia, rockabillyvivahtein, muttei pelkästään Elvari-länkytystä, onneksi.

Kakkoslevy Johnny Comes Marching Home(86) ja löytämäni Based on a true story(88) vahvistivat bändin ns. suoran rokin imagoa tuoden mukaan pikkaisen enemmän tarttuvuutta ja melkein yhden hittikappaleen, eli alta löytyvän Judas Kissin.

Bändin ura tyssäsi jo neljänteen, mielestäni heidän parhaaseen, albumiin Lovers Who Wander(90), jonka löysin 90-luvulla jostain poistolaarista muutamalla markalla. Em. albumilla bändin musiikillinen ilmaisu oli rahtusen pehmentynyt, tuotanto oli vähän jo valtavirtaa, mutta biisit olivat tähänastisen uran parhaita: uhkaavan tarttuva Touch on heart, rempseä Rockabye, ym. muut pätevät biisukat tekevät levystä varsin kuunneltavan.

Bändi toimi siis vuosina 1982-90. Mutta kuten usein nykyisin käy, levoton veri vetää vanhat rokkarit takaisin maantielle, The Del-lords on aktivoitunut parin viimeisen vuoden aikana ja tänä syksynä pitäisi ilmestyä ihka uusistudioalbumi: Elvis Club(12). Mukavaa. Jos bändi kiinnostaa, niin varsin vähällä vaivalla ja etsimisellä löydät nuo neljä albumia vinyylinä sopuhintaan. Pienellä googletuksella sain selville, että bändi on esiintynyt Suomessa ainakin vuonna 1989, Nummirokissa ja Tavastialla.