Rosita Luun viime vuonna ilmestynyt Maaginen Elävä (22) on kauttaaltaan vahva pop/rock-albumi, jossa on sopivaa rouheutta, mutta myös tarttumapintaa. Ostin levyn vinyyliversion tuoreeltaan, mutta huomasin sen jääneen levyhyllyyn kuuntelemattomana pitkiksi ajoiksi.
Toissapäivänä korjasin virheen ja menin Rositan keikalle Bistro Viljaan Tampereelle. Rositaa ennen esiintyi toinen tuore artisti nimeltään: joku iiris. Ilmaisultaan varsin varmaotteinen ja vahvaääninen artisti heitti ennen Rositaa koherentin ja akustisen nainen- ja kitara setin. Iiriksen keikalla kuulemani kappalemateriaali ei täysin pudonnut, mutta ilmaisussa ja rahkeissa on kyllä paljon potentiaalia.
Rositaa oli säestämässä naisoletettu kitaristi, joka hoiti tonttinsa varsin mainiosta, melkein telepaattisesti yhdessä Rositan kanssa. Noin tunnin mittainen keikka oli läpileikkaus Rositan kolmelta albumilta ja edeltäjäbändinsä Hullu Ruusun materiaalia, josta mieleen jäi etenkin biisi Outo talo. Hullu ruusun materiaali oli itselleni entuudestaan tuntematonta, mutta tämän keikan jälkeen täytyy ottaa tuotanto haltuun.
Maaginen elävä albumin "isoa pophittiä" Klaudiaa ei kuultu keikalla, joka vähän harmitti. Paitsi, että suoratoistojen kuuntelukertojen perusteella biisi taitaa olla hitti vain omassa päässäni. Sen sijaan uuden levyn kappaleista Loistava tulevaisuus ja Olen sua vastassa saivat hienot versioinnit. Kahdelta aiemmalta levyltä tuli myös paljon kappaleita, kuten Samettisuu (20) levyn nimikappale ja erinomainen Olen kuollut monta kertaa, joka levyversiota hitaampana ja riisutumpana versiona tavoitti erityistä koskettavuutta.
Rosita Luun lyriikka ja musiikillinen ilmaisu tuo jollain tapaa mieleen Kauko Röyhkän. Tietynlainen kulmikas laulutyyli ja lyriikka joka puhuttelee suoraan kuulijaa tyyliin: "Hei älä kysy multa tai jos sä kysyt multa, ootko sä valmis kuulemaan?" laulaa Rosita hyvin röyhkämäisesti uuden levyn laulussa Älä kysy. Röyhkä-vertaus voi tosin olla nykyartistille itselleen kyseenalainenkin asia...tai sitten ei.
Yhtälailla Rosita tuo mieleen myös Big Thiefin Adrianne Lenkerin popimman version. Molemmissa hahmoissa on samanlaista sukupuolista määrittelemättömyyttä, maskuliininen ja feminiininen energia vuorottelee mielenkiintoisella tavalla. Tämän duo-keikan jälkeen haluan nähdä Rosita Luun myös bändiversiona. Tämän illan biisit olivat duo-muodosta johtuen riisutumpia ja hitaampia kuin levytysversiot, itse levythän ovat silkkaa pop-rockia.
Mielenkiintoista on kuulla, että mihin suuntaan Rositan musiikillinen ilmaisu kehittyy tulevilla levyillä. Matka on hyvässä vauhdissa, levyt pursuavat tarttuvia melodioita ja painavia lyyrisiä ratkaisua. Keikalla Rosita kertoikin, että ennen musiikillista uraansa hän oli tehnyt pelkästään runoja ja kuullut päässänsä melodioita, mutta ei ollut alkuun uskonut, että ne ovat oikeita biisejä. Kyllähän nämä ovat oikeita ja oikein hyviä biisejä.
Firstly, england is not my native language. I know, for me this is huge risk, enormous step what i take, try to tell something very specific about this great artist and great album...and mostly without google translate. Let's try.
In my opinion Bruce Cockburn belong to Top Five when we talked about greatest canadian songwriters. Of course Neil Young, Leonard Cohen and Joni Mitchell are the brightest canadian diamonds, but Bruce might be fourth or fifth . Would you believe that? I believe.
I hope Bruce Cockburn rings some bells in you? If not, there comes a short brief. Cockburn's career spanning over fifty years. First album titled Bruce Cockburn (70) includes mostly harmless folk-tunes with christianity vibe, but Going to the Country is one of the standout tracks and created kind of bridge for stronger songwriting. On the next few albums Bruce found golden grain, Night Vision (73), Joy Will Find a Way (75) and excellent In the Falling Dark (76) developed further Bruce as a songwriter.
Mid eighties till the early nineties Bruce made undoubtedly his best albums. Stealing Fire (84), World of Wonders (85),Big Circumstance (88) and Nothing but a Burning Light (91) are all fabulous and strong albums. Songs like If I Had Rocket Launcher, Call It Democracy and If a Tree Falls reflects global side of live. Those songs shows up kind of pre-history of future climate change themes and other global crises.
If i tree falls in a forest, does anybody hear?
One reason why Bruce was so interestes about those themes was part of his charity trips over the world, where he was middle of hot spots during the civil wars and other painful humanity crises.
If I Had a Rocket Launcher, one of his well known song is written after visiting Guatemalan refugee camps in Mexico that were attacked by Guatemalan military helicopters. You can find out more interesting details Bruce's activism years in his excellent memoir: Rumours of Glory (14).
Previous studioalbum Bone on Bone (17) was quite strong album keeping inside lots of significant songs like State I'm in, 40 Years of Wilderness and lightly rolling french-sung pretty Mon Chemin. Between these albums Bruce also released great instrumental album: Crowing Ignites (19).
New album O Sun O Moon (23), his 27th, sounds familiar and warm, like Bruce's singing voice which has warm and comforting tone. On his eighties (born-45) Bruce is still On A Roll, like he sung new album's opening track:
Time takes it's toll, but in my soul, I'm on a roll.
As the song continues even mortality is just around the corner:
Finality is hard to bear, continue breathing and beware.
Next one, also excellent Orders goes even deeper on the humanity:
The list is long, as i recall. Our orders said to love them all.
Maybe we can heard old wise man singing, but we also hear rich and nyanced singing voice, which can tell story bare and authentic straight to you. These are one of the four songs which Bruce performed on his net-site's covid-concerts during pandemic.
Album first single Us All, this slow and spiritual (like most of his songs are) song remains me for Joy Will Find A Way, maybe thatreligious vibe. Colin Went Down To The Water tells a story, either strict or bit of metaphorical, in any case this shows up great song. Push Come To Shove is just a beautiful love song with strong message:
I could sail what's left on the seven seas, i could swim with the bears where ice used to be.
Absolutely big song and theme.
Most touching song come near the end of album. When the Spirit Walks in the Room is great Cockburn-original at his birth. I heard song first time early in the summer on train to Northern Finland. It took inmediatedly place inside of me.
Manhattan or Dakar, makes no difference where you are. it doesn't matter what you think, or if you smoke or if you drink, you're thread upon the loom, when the spirit walks in the room.
Message of this song could be obvious and said thousand times, but it contains lot of love and mercy, helping hand for everyone. In this case Bruce on of the greatest, he dare to say bit more that reality allows. It could because of his christianity background, but maybe more because of his long and winding road with lot of experiments how to face another human.
O Sun O Moon is a great album for this 78-years songwiter. I was lucky and get album on vinyl. There found four stunning bonus songs, rarity picks for Cockburns long career.
Sukellus se on pienikin sukellus. Tällä kertaa Kallion ja Sörnäisten levymestoille. En tiedä onko muualla enää kovinkaan mainittavia levykauppoja? Anttila, Fazer Musiikki, Tunnelin levy. Siinä oli menneinä vuosina ulkopaikkakuntalaisen pyhä kolmio. Syvemmällä sukelluksella pääsi Black & Whiteen asti, joka edelleenkin on toiminnassa, toisin kuin kolme edellistä.
Helteisen kesäpäivän levykauppakierros alkoi luonnollisesti em. Black & Whitestä. Levykauppa on vaihtanut paikkaa sitten viime käynnin. Mutta oliko tunnelma sama? Black & White oli se levykauppa joka mainosti ostavansa levyjä hyvällä hinnalla, näin joskus 80-luvulla. Myös harvinaisuudet kuuluivat Black & Whiten repertuaariin. Tänä päivänä levykauppa esittäytyi levymateriaaliltaan runsaana ja edelleen varsin hintatietoisena paikkana. Alelaarista ei vahingossakaan löytänyt mitään mainittavan arvoista. Tämä on liki kaikkialla sama ongelma, levyt on hinnoiteltu discogsin ylemmän hintahaarukan mukaan. Ostin sentään kaupasta Dave Lindholmin Pen Lee yhtyeen tuplan: Catlook Gypsies (77) parilla kympillä. Uusintapainoksen toki, sillä originaalia alkuperäistä ei alle viidenkympin saa mistään.
Lievähkön pettymyksen jälkeen suunnistin seuraavaksi Kallion Levykauppa Äxään, joka edellisen Helsingin visiitin perusteella jätti hyvän jälkimaun. Nyt alelaarin vinyylien hinnat olivat tasaisesti viidessä eurossa, myös sellaisen kaman, joita saa kirppareilta eurolla tai parilla. Toki pari euron kasaakin löysin, mutta ne olivat silkkaa Viktor Klimenkoa ja Francis Goyaa. Kalliimpien käytettyjen älppyjen perään en juurikaan vilkuillut. Parhaat löydät tein levykaupan portaiden alla olevasta cd-levyjen poistonurkkauksesta. Vitosella kymmenen cd-levyä oli hyvä diili, siihen sisältyi muun muassa Kasabianin, Libertineksen, Hidden Camerasin ja Peer Gyntin levyt ja myös Sparksin vahva ysärilevy: Gratuitous Sax & Senseless Violins (98).
Seuraavaksi piipahdin mukavassa vanhan liiton levykaupassa Hippie Shake Recordsissa, jossa hinnat eivät ole niin pilvissä ja levykaupan sisustus on kotoisen nuhjuinen. Pitkään hypistelin kädessä Dream Syndicaten: Ghost Stories (88) plättyä, mutta 12 euroa tästä levystä oli tällä kertaa liikaa. Sen sijaan ostin kolmella eurolla lievästi pintaviallisen Rory Gallagherin albumin: Against the Grain (75), joka osoittautui kotiin päästyäni varsin kelvollisesti soivaksi levyksi.
Muistin vielä lähellä olevan Stupido Marketin, josta tuli tämän reissun kohokohdaksi. Mukaan napsahti neljä laadukasta plattaa huokeaan hintaan, Pimeyden Aika Tihentyy (15) seitsemällä eurolla, Saijaa Saijaan jo ajat sitten loppuunmyyty: Dyynimukulakuukunen (17) irtosi kympillä. Mitä yhtyeelle tätä nykyä kuuluu? Tämän levyn jälkeen ei ole kuulunut mitään. Kultahampaat biisi on sentään yksi 2010-luvun lo-fi suomirokin klassikoita. It's Immaterial ei välttämättä kilauta kaikkien kelloja? Life's Hard and Then You Die (86) ei ole myöskään maailman kohottavimpia levyn nimiä, mutta levyltä löytyvä Driving Away From Home (Jim's Tune) on eittämättä yksi kadonnut pop-klassikko. Tämä levy lähti mukaan mukavaan kuuden euron hintaan. Del Amitrin samannimistä esikoisalbumia en ole koskaan nähnyt levykaupoissa, nyt sen ostin vitosella ja kaupan päälle eurolla samaisen bändin mahtisinkku Always Last To Know ysärin alusta.
Stupido Marketin piti olla se lopullinen maali, mutta enhän voi sivuttaa Rolling Recordsia, ehkä Stadin laadukkainta levymestaa? Rollingin edessä oli kiva kahden euron laarit, josta meinasin ottaa kaksoiskappaleet Biblen, Billy Bremnerin ja Lloyd Colen levyistä, mutta himmasin viime tingassa. Sen sijaan ostin Aerosmithin alkupään demoista koostuvan albumin: 1971: The Road Starts Hear (21) ja Dave Lindholmin livetuplan, molemmat edulliseen 12 euron hintaan. Pari muutaman euron käytettyäkin ostin, Säppi artistin legendaarisen levyn Lintumies (89) ja Elvis Costellon yhden parhaimman älpyn: King of America (86).
Perustatsi näihin levykauppoihin oli se, että materiaalia kyllä löytyy, mutta parhaat levyt ovat hinnoissaan. Pitkän linjan levynkerääjänä on vaikea löytää mitään erityistä ja erityisen halvalla. Tarvittavat klassikot ovat jo hyllyssä ja uusia älppyjä ostan nykyisin harvakseltaan.
Laajempi kattaus Helsingin levykaupoista jäi nyt puuttumaan. Seulan ulkopuolelle jäi ainakin Kampin legendaarinen Keltainen Jäänsärkijä ja Music Hunter Kaisaniemessä.
Reilu vuosi sitten Kauko Röyhkä perusti facebookiin oman ns. salakerhonsa. Tavoitteena oli rahoittaa tuleva levy NFT-kryptovaluutalla, jossa jokainen tuohon kerhoon liittynyt sai oman osuutensa artistin tulevasta levystä maksamalla viisikymppiä. Kryptovaluutta ei ollut ainakaan allekirjoittaneelle mikään houkutin, vaan enemmän epämääräinen uhka, jossa rahat saa varmuudella häviämään jonnekin mustaan aukkoon. Kuukausien empimisen jälkeen asia (ja etenkin levy) alkoi uudestaan kiinnostamaan ja olin yhteydessä tämän NFT-projektin yhteyshenkilöön ja päätin lähteä yhdeksi rahalliseksi tukijaksi Kaukon levyprojektiin. Itseasiassa olin tuossa vaiheessa 179:ksäs rahoittaja. Kolme sataa rahoittajaa saatiin täyteen talven aikana ja albumi saatiin lopulta prässättyä vinyyliksi. Enkä joutunut mihinkään epämääräiseen kryptovaluuttamaailmaan, siirsin vain tarvittavan summan tekijöille ja homma oli sillä selvä.
Pari päivää sitten vietettiin Pilvet meren yllä (23) albumin julkkareita ravintola Buenos Airesissa Helsingissä. Artisti ja levyllä soittaneet muusikot olivat paikalla sekä viisikymmentä innokasta fania, minä muiden joukossa. Levy on ollut jo pitkään kuultavissa mp3 - muodossa meidän NFT-ryhmässä, mutta nyt se vasta sai virallisen julkaisunsa fyysisenä äänitteenä, hienosti prässättynä vinyylinä. Voin kertoa, että tämä vinyyliprässäys ei ole huonoimmasta päästä. Levy soi lämpimällä ja selkeällä soundilla.
Oli sota minun ja maailman välillä, kertoo levy heti ensitahdeiltaan. Onko kyseessä myös levyn avainlause? Se kenties kommentoi artistin lähivuosia, henkilökohtaista kiirastultansa, suhdettaan mediaan ja artistina olemiseen. Tämä aloituskappale Barbara ei vakuuttanut vielä talvella, mutta aika on tehnyt tehtävänsä, nyt biisi kuulostaa mielenkiintoisemmalta ja viekkaammalta mitä muistin. Kappaleen sotavertaukset resonoivat onnistuneesti tämän ajan kanssa, se millaisessa maailmassa me nyt elämme.
Pluto kulkee musiikillisesti ja lyyrisesti aika samoissa vesissä kuin Barbara, ehkä ne ovatkin tietoiset sisarbiisit? Myös tämä kappale kuulosti alkuun aika keskinkertaiselta, mutta aika on höylännyt tätäkin veisua edukseen ja avannut sen täyteen kukkaansa. Käsissä on hyvä ja mieleenpainuva Kauko Röyhkä - kappale, joka on maustettu tyylitajuisella, muttei yltiöpäisellä kitaroinnilla. Kuulisin mielelläni tämän kappaleen livenä...kuten koko levynkin.
Ellan rytmissä jotain hyvin tuttua, bossanovamaista-Kaukoa, sitä samaa taikinajuurta mitä on käytetty sellaisissa Röyhkä-originaaleissa kuin Steppaillen ja Vaeltava vitsaus. Yhtäkaikki vahva kappale tämäkin. Puolivälissä mukaan hiipivä vetopasuuna muhevoittaa kappaletta mukavasti. Sushi-baari on levyn menevämpää linjaa. Tämän erittäin lennokkaasti etenevän kappaleen soisin kuulla soivan radiossa, kuten monen muunkin Röyhkä-biisin. Levyn parhaimmistoa. A-puolen päättää mukavan kevyellä svengillä kulkeva Lasihelmiä niminen kappale, joka ei kalpene edeltäjilleen.
Kakkospuolisko alkaa levyn nimibiisillä, yli seitsemän minuuttia kestävä biisi tavoittaa psykedeelisiä sävyjä, pitäen sisällään Kaukon vahvaa puhelaulua ja vaikuttavia puhallinsoitinosuuksia, saksofonin ja huilun töräyksiä. Sävelmä on basisti Mikko Hellströmin käsialaa. Lyyrisesti kyse on myös isosta kappaleesta: Aika entinen ei koskaan palaa...aina voi taistella, kun ollaan vielä elossa...
Hannu ja Kerttu keinahtelee ovelasti, tunnelmaltaan siinä on jotain samaa kuin aliarvostetun Maantie (18) levyn Pikkuserkku-biisissä. Elämä on sattumaa, onni osuu vain kerran, toista kertaa ei tule.
Sunnuntaiaamu on hyvin tunnusomainen Röyhkä-kappale, joka kertoo bileiden jälkeisestä aamusta, kun ollaan herätty jossain epämääräisistä tunnelmista: Tässä kappaleessa on yksi levyn parhaimmista vokaalisuorituksista. Kauko on jotenkin isosti läsnä tässä kappaleessa kun hän karjahtelee: Sulla ei ole äitii, sulla ei ole isää, ei veljee eikä siskoakaan, sulla on vain minut...
Hienovaraisesti svengaava Jokilaiva päättää levyn ja nousee levyn kärkibiiseihin. Toisaalta kaikki kappaleet ovat vahvoja tällä platalla. Pilvet meren yllä on kokeneen lauluntekijän väkevä ja tyylitajuinen teos. Levyllä on kantava ja ehjä tunnelma, joka jopa vähän yllätti minut. Odotin jotain hajanaisempaa teosta, mutta toisaalta kun mietin, niin Röyhkän kaikki studioalbumit pysyvät ns.lestissään, eivät kurota liian kauas, mutta pysyvät mielenkiintoisina. Röyhkän väkivahva preesens naulitsee levyt ja tekee niistä enimmäkseen koherentteja kokonaisuuksia, vaikka biisit eivät kautta linjan ihan kiitettävää tasoa olisikaan. Pilvet meren yllä on ilahduttava onnistuminen, josta en löydä heikkoja kappaleita. Lyyrisesti Kauko ei tavoittele taivaita, vaan pysyy omassa maanläheisessä tyylissään. Se riittää tällä kertaa oikein hyvin.
Levy ei ole tällä hetkellä kuunneltavissa missään suoratoistopalvelussa, eikä sitä voi ostaa fyysisenä eikä digitaalisena äänitteenä. Toivoisin kuitenkin levyn leviävän laajemmin, sen verran kovasta platasta on kyse.
Korona-ajan läpitunkeva ahdistus ei suosinut Samuli Putron musiikkia. Toteava ja kirurgin tarkka analyysi ihmisen kivuliaisuudesta ei ollut tuona aikana houkuttelevaa. Mieli kaipasi kepeämpää ja lohdullisempaa musiikkia. Ei silti, etteikö Putron musiikissa olisi lohdullisuuttakin, jos mietitään vaikka hänen uransa isoa kappaletta Olet puoliso nyt tai vaikka soolouran avannutta albumia Elämä on juhla (09), joka on yleisilmeeltään lohduttava. Toisaalta Putron lohdullisuus on liian tarkkaa, iholle tulevaa, jopa inhorealistista. Että haluanko kuulla näitä lauluntekijän tarkkailmeisiä pienoisnovelleja?
Samuli Putro on mestari perkaamaan ihmisen lyyrisesti auki ja katsomaan mitä sisältä löytyy. Aina se tunnu kivalta, vaikka analyysi olisi mestaruusluokkaa, kuten se useimmiten on. Korona-aikana loittonin yhä kauemmas Putrosta. Toissa vuonna ilmestynyt kehuttu albumi Keskellä Kesää (21) jäi kunnolla kuuntelematta, ihan puhtaasti sen vuoksi, että ei tuon miehen toteavia puhelauluanalyyseja ei vaan jaksa kuunnella.
Muuttiko pandemiasta ulos tuleminen suhdetta artistin musiikkiin? Näin voisin väittää, vaikka isompaakin maailman kriisiä on tarjoiltu. Samuli Putron tuore albumi Ikävä Mummoa (23) kuulosti raikkaalta, tosin aika tutultakin, mutta kappaleissa oli sellaista merkittävyyttä, joka resonoi riittävästi minussa.
Kun Putro alkoi maistua, niin otin kuunteluun vajaan kymmenen vuoden takaisen Taitekohdassa (14) albumin. Levy oli jäänyt aikoinaan vähän heikoille kuuntelulle. Osasyynä tähän saattoi olla hivenen nuivat musakritiikit albumin julkaisuhetkellä. Taitekohdassa albumia pidettiin kai ilmestyessään keskinkertaisena ja yllätyksettömänä. Sitä edelsi menestysalbumi Tavalliset hautajaiset (12) ja pyörää ei keretty keksimään uudelleen. Tuloksena oli ihan tavallinen kitaravoittoinen Samuli Putro-albumi, jossa on muutama hyvä biisi. Tämä oli tuolloin ainakin oma käsitykseni levystä.
Lukijan ei tarvitse olla ajatustenlukija arvatakseen mitä olen väittämässä seuraavaksi. Kyllä. Taitekohdassa on aliarvostettu albumi ja se on kestänyt aikaa mainiosti. Suorastaan harmittaa, että nämä hienot kappaleet jäivät aikoinaan tsekkaamassa. Tyypillinen ja vähän alleviivaava aloituskappale Taitekohdassa pitää sisällään Putrolle tyypillisen analyysin: "Olet kolkutkuus ja lapseton nainen". Tällainen kuuntelijan vähän veemäinen sinuttelu on artistille tuttu ja tehokas tyylikeino.
Ostamani vinyyliversion kansitekstissä kerrotaan kuinka Kuka tahansa kelpaa on ns. pakkopuristus. Levy-yhtiö halusi levylle eka sinkun ja tällainen siitä tuli. Ei huono, vaikka tässä Putron lyriikka jättää tulkinnan tilaa: Kuka tahansa kelpaa, jos sillä on sun nimi, yhtä leveät haaveet, yhtä raikas mieli...
Milloin jätkät tulee on aivan mestarillinen kappale koulukiusatusta. Jo ilmestyessään pidin sitä tosi kovana biisinä. Ja edelleen toimii. Mitä on joutua koulukiusatun kaveriksi, millaista häpeän tunnetta se aiheuttaa? Hei Sami milloin jätkät tulee, onko jätkiä näkynyt? Mä olin tosi kiusaantunut, jos nyt leimaannun, niin sitten mua viedään. Tässä Putron lyriikka osoittaa terävyytensä.
Kellot kappelin biisin kuulin vähän aikaa sitten radiosta ja yllätyin. Selvästi Putron ja Taitekohdassa levyn kappaleet ovat kautta vuosien uineet suomalaisten päivien soundtrackiin, harvinaisemmatkin. Totutusta poiketen kertoo taas yhden syvällisen tarinan, Tämä on perhe kaunis ja arvoituksellinen kappale äidittömästä perheestä ja Esmeralda sirkustytöstä. Kappaleen lopussa oleva wah wah- tyylisen instrumentaali-nostatus on hieno.
Haverisen tyttöjä, Synnyin tahtomaan sut, Taksimiehen unelmia pitävät kaikki sisällä tarttuvaa melodian ja pureksittavan tarinan. Putron mestarilliset sanoitukset liittävät kautta linjan ihmiskohtaloita merkittäviltä kuulostaviin melodioihin. Älkää unohtako toisianne Putro pyytää vielä lopuksi ja vinyyliversio antaa vielä bonuksena ennen julkaisemattoman Pariisin metrossa kappaleen.
Vaikka on jo alkukesä, niin Putro ei masenna vaan lohduttaa. Jotain minussa on muuttunut sitten koronavuosien kuuntelutottumusten. Hyvä niin. Seuraava tähtäimeni on päästä Samuli Putron keikalle. Edellisestä keikasta on aivan liian kauan aikaa.
Millainen on tyypillinen Hearthillin kuuntelija? No, oletettavasti hän on 80-luvun lopulla nuoruutensa elänyt ja tänä päivänä mittarissa on noin viisikymppiä, ehkä vähän alle tai yli. Tältä se näyttikin kun katsoi liki täyteen myyneen TTT-Klubin yleisön ikäjakaumaa. Itse toki napsahdan tähän määritelmään mainiosti.
Hearthill oli nuoruudessani tavallaan oma salaisuuteni. Aika niukalti tuolloin jaoin bändin musiikin hienoutta kenenkään kanssa. Bändin tiivis ja nousujohteinen levytysura vuosina 1988-92 tuli otettua hyvin haltuun. Ensimmäisen Hearthill (88) levyn hurmoksellinen rockenergia, Cut Upin (89) koherentti syystunnelma, Graveyard Party Bluesin (90) rokkaava rockabilly-vaihde, sielukkaan Soul Tattoon (91) kuningasbiisit, kuten Gas Station, Lucky ja Kid Universe. Ja kaikki huipentui koherenttiin ja tuossa ajassa moderniin pop/rock-levyyn Lost In The Limbo Zone (92), joka on mielestäni bändin nousujohteisen uran huipentuma. The Other Side, Happy, Who Are You To Judge Me, Religious Mood, Shine On Moon ym ym. Hyvien biisien lista tuolla levyllä on pitkä. Jälkihöyryissä tippui eetteriin vielä varsin makoisa Lost Tunefish (95), joka tunnetaan enemmän Jussi Sydänmäen soolotyönä, vaikkakin muu bändi on usealla raidalla mukana.
Nyt ollaan 2020-luvulla ja Hearthill julkaisee toukokuussa ihka uuden studioalbumin nimeltään The Love Circus (23). Mahdoton pääsi tapahtumaan, sillä ennustin kolmen vuoden takaisen Tampereen Klubin keikan jälkeen, että bändi tuskin tulee koskaan julkaisemaan uutta materiaalia.
Levyn ensimmäinen sinkku Will I Ever See My Love Again? on nostanut odotuksia tulevaa albumia kohtaan. Haikean kauniissa balladissa on kaikki Hearthillin tunnusmerkit, Ufo Mustosen haikea jousi, Samuli Laihon tyylitajuinen kitarointi ja Jussi Sydänmäen suorastaan pakahduttava tulkinta, jossa tunnistettava fraseeraus saavuttaa vanhan hyvän lauluilmaisun tilan ja jopa ylittää sen.
TTT-Klubin keikka oli jaettu kahteen noin 45 minuutin settiin. Ensimmäinen setti piti sisällään useita kappaleita tulevalta levyltä. Setti oli energialtaan vähän tunnusteleva, mutta kauttaaltaan varmaotteinen. Voi olla, että rokkivaihetta vähän säästeltiin ja tietty seesteisempi meininki oli tietoinen ratkaisu. Toki itse elin tämän setin täysillä mukana alusta loppuun. Vasta jälkikäteen jutellessani kavereiden kanssa, kuulin että ei ollut ihan lähtenyt. Saattoi ehkä vähän komppi laahata, mutta voittopuolisesti oltiin mainion tekemisen äärellä.
Toinen setti oli huomattavasti energisempi. Jussi Sydänmäen laulu- ja liikeilmaisu vapautui täysin. Kuten edellisessäkin keikka-arviossakin mainitsin https://homesickhounds.blogspot.com/2020/01/hearthill-klubi-tampere-1212020.html, niin Sydänmäen lavaliikehdinnässä on paljon mickjaggermaista meininkiä, tosin kiivaammalla ja vähän kulmikkaammalla tyylillä. Jalat ponnahtivat helposti ilmaan ja välillä meinattiin nousta käsillä seisontaankin kesken biisin.
Koko bändi keitti toisen setin todella kuumaksi. Vanhat ja uudet biisit seurasivat toisiaan, enempi oltiin tietty kiinni vanhoissa klassikoissa. Love Rain On Me viritti yleisöä, eka levylta ripattu He's Alright toimi vallan mainiosti, puhuttamattakaan aikoinaan vain singlenä julkaistusta Rock-a-Billy Guy tsipaleesta, joka oli yksi keikan kohokohdista. Tällainen kiivaampi, rockabillymeininki sopii bändille hyvin livetilanteessa. Väkivahvan TTT-Klubin keikan encoreiksi valikoituvat juuri julkaistu, hyväntuulinen "vappusinkku" Blue Fool ja Lost In The Limbo Zonelta löytyvä kiivas Seeking, Finding, Losing, joka nousee livekättelyssä siivilleen. Aivan pidättelemätön veto ja mainio päätös keikalle.
Keikan jälkipöhinöissä pääsi vaihtamaan pari sanaa tekijöiden kanssa. Varomattomasti heitin toiveen ilmaan useammastakin uudesta Hearthill - albumista tulevaisuudessa. Mutta odotetaan, että The Love Circus saapuu levykauppoihin. Tämäkin on aivan päräyttävä uutinen tälle jo kypsään ikään ehtineelle fanipojalle. Oli myös kiva kuulla satunnaisia katkelmia ihmisten puheista ja Hearthill-suosikkibiiseistä. Esimerkiksi Lost Tunefishin (95) mainio Huge Metal Cube Blues oli soinut jonkun rouvan päivän soundtrackissa. Tässä ehkä ainoa livevideo tuosta kappaleesta:
Willie Nelson täyttää näinä päivinä 90 vuotta. Se on merkittävä ikä ja merkittävä aika olla mukana musiikkibisneksessä. Ikäänsä nähden Willie aloitti musahommat kypsällä iällä, sillä eka sooloalbumi ...And Then I Wrote (62) ilmestyi Willien ollessa jo melkein kolmekymppinen. Toki tätä ennenkin Willie oli puuhaillut musiikin parissa koko edellisen vuosikymmenen ja ihka ensimmäinen julkaisu on vuonna 1956 julkaistu soolosinkku: No Place for Me.
60-luvun albumit olivat vielä tunnustelevia vaikka sisälsivät monia ikivihreitä Willie-klassikoita, kuten Funny How Times Slip Away, Crazy ja Pretty Paper. Monet tuon vuosikymmenen hiteistä oli alkuun tehty muille artisteille, kuten Roy Orbisonille (Pretty Paper) ja Patsy Clinelle (Crazy).
Menin noin vuosi sitten blogijutussani nostamaan Lukas Nelsonin isänsä Willien rinnalle tai ohikin, mitä puhutaan musiikillisesta laadusta. Nyt olen muuttanut mielipiteeni. Kuunnellessani tässä tovin Willie Nelsonin laajaa tuotantoa, niin voin todeta, että pojalla on vielä pitkä matka isänsä saappaisiin. Willien massiivinen tuotanto on myös musiikillisesti yllättävän rikas, vaikka lähtökohtaisesti puhutaankin kantrin ikonista.
Willie Nelsonin noin sadanviidenkymmenen albumin tuotanto on vaikuttava. Levynkerääjälle suorastaan lamauttava, pitäisikö ne kaikki levyt omistaa? Ei pitäisi. Musiikkityylejä on monia, kuten yhteistyökumppaneita, eivätkä ne kaikki levyt ole tavoittelemisen arvoisia. Iso osa noista levyistä on yhteislevyjä muiden artistien kanssa.
Kun puhutaan Willie Nelsonin tuotannosta, niin usein nostetaan esiin levyt: Phases and Stages (74), Red Headed Stranger (75) ja cover-levy Stardust (78). Ne ovat suosituimmat ja arvostetuimmat Willien alkupään albumit. Ura alkoi jo 60-luvun alussa ja ihan ensimmäinen levy ...And Then I Wrote (62) on mainitsemisen arvoisen, siltä löytyy muun muassa klassikot Hello Walls ja Crazy, jotka maestro on vuosien varrella uudelleen levyttänyt useaan kertaan. Sen sijaan 60-70-luvun vaihde oli vielä jossain määrin hakemista, suurempi menestys odotti, eikä tuolloin julkaistuja levyjä erityisesti hehkutettu.
Itselleni Willien ura näyttäytyy 70-luvun puolivälin jälkeen ja ulottuu aina näihin päiviin asti. Seuraavaksi nostan esiin viisitoista mainitsemisen arvoista ja korvaystävällistä levyä Willien uran varrelta. Melkein jokainen näistä albumeista löytyy levyhyllystäni, sillä suoratoistopalvelun kautta kuunneltuna levyistä ei saa kaikkea irti, jonka voisin sanoa melkein faktana.
The Sound in Your Mind (76) Arvostetun Red Headed Strangerin (75) jälkeen ilmestyi liki yhtä vakuuttava albumi. Pitkälti lainakappaleisiin perustuva Sound in Your Mind on väkivahvaa Willie Nelsonia, rentoa ja riipaisevaa.
Willie and The Family Live (78) Levyn avaava Whiskey River on yksi parhaita kuulemiani livevetoja. Tätä tupla-albumia pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaimpana livealbumina. Myös sisko Bobbie on mukana levyllä.
Pretty Paper (79) Willien virallinen joululevy. Ajaa hyvin asiansa. Joulutunnelma välittyy kera hyvien biisien. Nimikappale on erityisen toimiva.
Honeysuckle Rose (80) On mehukas soundtrack tupla-albumi, jossa Willien lisäksi äänessä on Emmylou Harris. Tältä levyltä löytyy yksi Nelsonin tunnetuimmista kappaleista On The Road Again.
Somewhere Over the Rainbow (81) 1940-luvun pop-standardeista koostuva levy on myös kunnianosoitus Django Reinhardtille, Nelsonin idolille. Erittäin hyvätunnelmainen kuuntelulevy, jota ei ole pituudella pilattu(28min).
Always on My Mind (82) Inkkari-Willie vasten sinertävää taivasta ja vuoristomaisemaa tekee tästä levynkannesta ikonisen. Jonkinmoinen sisarlevy mega-albumi Stardustille (78), yhtälailla tehdään pakahduttavia cover-versioita tunnetuista kappaleista. Etenkin levyn nimikappaleessa on kaikki kohdallaan.
Tougher than Leather (83) Täysin omaa ja uutta materiaalia pitävä levy sitten Red Headed Strangerin. Verevä ja tutkimisenarvoinen levy.
Half Nelson (85) On duettolevy, toimiva sellainen. Neil Young. Merle Haggard ja jopa Santana ja Julio Iglesias duetoivat tällä levyllä. Julion ja Willien nöyrästi nimetty: To All The Girls I've Loved Before oli myös miljoonahitti.
Across The Bordeline (93) Yksi ysärin parhaimpia Willie-levyjä. koostuu enimmäkseen hyvällä maulla ja soittotaidolla esitetyistä cover-biiseistä, mutta pitää sisällään muutaman Willie-originaalin ja yhdessä Bob Dylanin kanssa kirjoitetun kappaleen Heartland.
Spirit (96) Tällä levyllä Willie palasi ryminällä uusien laulujen pariin. Espanjalaisvaikutteita sisältävä albumi on yksi Nelsonin parhaista.
Teatro (98) Teatro on hyvä laadullinen jatke Spiritille (96). Tuottajan puikkoihin on saatu Daniel Lanois, joka luo levyllä erityisen, vähän elokuvamaisen äänimaailman. Yksi omia suosikkejani Willien tuotannossa
Songbird (06) Uuden vuosituhannen alku oli vaisumpaa aikaa, mutta tämä Ryan Adamsin tuottama Songbird on yksi tuon ajan valopilkuista. Tosin Nelson itse pitää levyä enempi Ryan Adamsin näkemyksenä hänen musiikistaan.
Band of Brothers (14) Tämä albumi oli ensimmäinen 2010-luvun omien laulujen sarjassa. Valtaosa levyn biiseistä on tehty yhdessä tuottaja Buddy Cannonin kanssa. Metodina Willie on lähettänyt kitarademoja biiseistään Cannonille, joka on tehnyt biisit valmiiksi, jonka jälkeen Willie on laulanut niihin vokaalit.
God's Problem Child (17) On toinen ja vielä vahvempi Willien ja Bud Cannonin yhteinen laulukokoelma. Levyssä oli julkaisuhetkellä testamentin makua, sillä ennen sen julkaisua liikkui huhuja Nelsonin kuolemasta. Kuten tiedetään ura on jatkunut tuosta vahvana ihan näihin päiviin asti. Nimikappaleessa duetoi Willien kanssa itse Leon Russell. Kyseessä on herran viimeisimpiä levytyksiä ennen kuolemaansa.
First Rose of Spring (20) Tämä enimmäkseen lainabiiseistä koostuva albumi on tuttua ja sydämeenkäypää Willie Nelsonia. Laulu on edelleen hyvässä terässä. Tämänkin levyn jälkeen on tullut puolenkymmentä Nelson-plattaa ja jonkin haastattelun mukaan Willien tähtäimessä on luku: 100. Että eipä tässä faneilla mitään hätää ole, jahka me emme kuole vanhuuteen ennen Willietä.
Loppuun vielä videoklippi Across The Bordeline levyn toisesta Willie-originaalista Still Is Still Moving To Me. Tässä esityksessä tiivistyy mielestäni Willien vahvuus, miksi hän on pysynyt relevanttina ja kiinnostavana artistina: hän todella tarkoittaa mitä hän laulaa. Myös kitaraansa hän piiskaa tässä ansiokkaasti.
