Tracey Thorn - Bedsit Disco Queen

Muutama vuosi sitten löysin Pattijoen kierrätyskeskuksesta elämää nähneen cd-levyn 50 sentillä. Kyseessä oli brittiläisen lauluduon Everything But The Girlin menestyslevy: Amplified Heart (1994).  Levy osoittautui säännöllisessä autokuuntelussa varsin oivaksi sadepäivien levyksi, yhtä aikaa tunnelmaltaan kesäiseksi sekä syvän melankoliseksi. Erityisesti laulaja Tracey Thornin surumielinen ääni teki suuren vaikutuksen.

Tästä kymmenen, ellei viisitoista vuotta taaksepäin muistan kuunnelleeni Massive Attackin: Protection(94) levyä intensiivisesti ja tykästyneeni erityisesti albumin nimikappaleeseen, jonka esitti myös em. Tracy Thorn. Massive Attack - vihje vei minut tuolloin Everything But The Girlin suurimman hittilevyn: Walking Woundedin(96) äärelle. Muistan myös äänittäneeni levyn parhaimmiston kasetille, mutta sekä EBTG ja Tracey Thornin hautautuivat kiireisten vuosieni alle.

Juuri äsken sain päätökseen Tracey Thornin mainion omaelämänkerrallisen kirjan: Bedsit Disco Queen - How I Grew Up And Tried To Be a Popstar(13). Kirjassa Tracey Thorn(s,1962) luo kattavan katsauksen omasta urastaan, 80-luvun alusta pitkin 90-luvun menestysvuosia aina 2000-luvun äitivuosiin ja lopulta viime vuosien laadukkaisiin soololevyihin.

Kirja on hyvin kirjoitettu, hauska, itseironinen ja maltillisella tapaa juoruileva. Everything But The Girlin alkuvuosiin kuuluu hengailut muun muassa Paul Wellerin ja Morrissey kanssa. Etenkin jälkimmäinen aloitti uraa samoihin aikoihin EBTG:n kanssa ja osoittautui tämän duon jonkinmoiseksi tukijaksi,ellei jopa ihailijaksi. Uransa alussa EBTG nautti pienten piirien kulttisuosiota ja toisaalta pääsi hyvin helposti brittein saarten kriitikoiden lemmikiksi. Tätä uran aloittamisen helppoutta Thorn kirjassaan toistuvasti aidosti ihmettelee.

Everything But The Girl teki 80-luvun alussa sellaisia merkittäviä albumeja, kuten debyytti Edenin(84) ja romanttisen Baby,I'm a Star:in(87) sekä rauhallistempoisen: Idlewildin(88). 90-luvun alussa duo joutui jonkinmoiseen taiteelliseen kriisiin, lähinnä levy-yhtiön odotusten takia, kuinka vuorovaikutus artistin ja suuremman markkinointikoneiston kanssa ei oikein toiminut. 90-luvulla duo:n toinen osapuoli Ben Watt sairastui mystiseen suolistosairauteen, joka pysäytti duon musiikillisen uran, mutta tästä toivuttuaan duo tekikin taiteellisesti ja kaupallisesti merkittävimmät levynsä, em: Amplified Heartin(94) ja Walking Woundedin(96). Näihin vuosiin liittyy myös duon suurin hitti: Missing, joka soi kesällä 1995 jokaisessa diskossa ja rantabaarissa. Kaiken kaikkiaan kappale myis 3 miljoona kopiota ja toi duolle ansaitsemansa menestyksen.

Thornin kirja kuvaa realistisella tavalla pop-tähteyttä. Kuinka ura voi tarjota ylä- ja alamäkejä, mitä on soittaa tyhjille pienille saleille ja yhtälailla miltä tuntuu vetää duettoa Gastonburyn festareilla vuonna 1995 yhdessä Jeff Buckleyn kanssa. Thorn on itse koko uransa aikana kokenut poptähden-roolin hieman vaivaannuttavaksi. Elämänkerta luo kuvaa maanläheisestä, humoristisesta ja hyvin rehellisestä artistista.

Tietynlainen käännekohta ja sinetti duon uralle sattui vuonna 1997, jolloin manageri soitti hotellihuoneeseen ja kertoi mahdollisuudesta päästä kiertueelle U2:sen kanssa. Duon ja ennen kaikkea Thornin ratkaisu oli jäädä tauolle. Vuosi tästä eteenpäin Thorn ja Watt saivat jälkikasvua. Ura jäi tauolle viideksi vuodeksi kunnes vasta vuonna 2007 Thorn palasi erinomaisella soololevyllä: Out of The Woods(07). Tätä levyä ovat seuranneet soolot: Love and It's Opposite(10), Tinsel and Lights(12) sekä soundtrack-albumi: Songs From The Falling(15). Thorn on julkaissut myös uuden kirjan: Naked at the Albert Hall: The Inside Story of Singing'(15).

Kirjan lukeminen siivitti allekirjoittaneen luonnollisesti intensiiviseen Everything But The Girlin ja Tracey Thornin soolouran diggaamiseen. Palataan vielä menestyslevyyn Amplified Heart(94). Levy on hyvin erilainen mitä moneen kertaan remixattu hittiveisu Missing antaa ymmärtää. Levy hallitsevat akustiset ja mietteliäät kappaleet. Hieno kappale: We Walk The Same Line on myös selvitymiskertomus 90-luvun alun vaikeista ajoista:

Hurmoksellinen sadeilta - Sideways. Helsinki. 17.6.2016

Sideways kaupunkifestarin ensimmäinen näkemäni bändi oli minulle vain nimenä aikaisemmin tuttu: French Films. Suomalainen rock-lupaus, joka on tainnut jäädä pelkäksi lupaukseksi, vai onko? Oli mukava todeta, kuinka virkeää ja monipuolista rokkia tämä hyvin stailattu rokkibändi soittikaan. Keikan aloituskappale sai selkäpiin heti kihelmöimään. Musiikissa oli ripaus vanhaa Clashia, jonkin verran Glasvegasia ja stadionrockmeininkiä. Hyvä musiikillinen paketti, ihan kuten koko keikkakin. Bändi joutui valitettavasti lopettamaan sovittua aikaisemmin PJ Harveyn keikan aikataulumuutosten vuoksi. French Filmsin vikassa biisissä homma lähti vasta kunnolla lentoon. Harmi, että tämä lento keskeytyi. Sivuhuomiona sanottakoon, että kevyesti Spotikasta soitettuna bändi ei kuulosta lainkaan niin hyvältä kuin tällä tehokkaalla livekeikalla.

Ennen PJ Harveyn keikkaa tsekkasin vajaan puolen tunnin verran nousevaa kotimaista bändiä: Talmud Beach, jonka uutuusalbumi: Chief(16) on saanut kautta linjan hyviä arvioita. Lupaavaa ja vähän 22 Pistepirkkomaista meininkiä, etenkin laulajan ääni muistutti PK Kerästä. Klubiympäristössä keikasta olisi saanut paljon enemmän irti, mutta nyt lähellä olevan Alley Stagen samanaikainen rokkipaahto meni pahasti Talmud Beachin keikan päälle.

PJ Harveyn keikka oli aikaistettu alkamaan jo seitsemältä. Polly bändeineen saapui lavalle näyttävästi marssirumpujen saattelemana. Alusta alkaen PJ Harvey bändeineen tarjosi hyvin kasassa pysyvää musiikillista taide-elämystä. Harveyn ääni soi vahvana ja välillä taipuisanakin, vaikka tässä suhteessa hän ei olekaan täysin suvereeni, parempiakin laulajia löytyy. Mutta PJ korvasi ehkä hieman vajavaisen laulutaidon vahvalla karismallaan. Voisi sanoa, että PJ teki oman äänensä rajoissa kaiken mikä on mahdollista. Jollain tapaa tuli mieleen kulmikkaampi versio Kate Bushista.

PJ:n keikka piti sisällään paljon minulle vielä tuntemattomia uuden levyn biisejä, mutta tästä huolimatta useat kappaleista kuulostivat heti ensi kuulemalta hyvin mielenkiintoisilta. Keikan parhaimmat hetket tarjosivat edellisen albumin Let England Shaken(11) biisit. Varsinkin nimibiisi Let England Shake toimi täydellisesti. Keikan loppua kohden PJ pudotteli joitain isompia hittejään, kuten Down by The Waterin. To Bring You My Loven kohdalla täytyi vaihtaa taas lavaa, nyt kohteena oli Ty Segall and The Muggers.

Ty Segallia olin kuunnellut ennen keikkaa kohtuullisen paljon levyltä, varsinkin artistin edellinen albumi: Manipulator(14) on yksi suosikkejani. Uusinta Emotional Muggeria(16) en ole vielä kuullut. Ty Segallin oma lyhyt määritelmäni on: Marc Bolan Goes Garage. Punkahtaa ja särisevää rokkenrollia jossa on sopivasti särmää ja energiaa. Keikkaa kerkesin näkemään harmittavan lyhyen ajan, noin 20 minuuttia. Mitään huonoa en osaa sanoa näkemästäni ja kuulemastani. Tällä kertaa Ty tarjoili tiukkaa ja ärhäkkää punk-rokkia.

Illan hämärtyessä myös tihkuna alkanut sade yltyi. Clas Ohlsonilta ostettu sadeviitta tuli enemmän kuin tarpeeseen, vaikkakin loppuillasta aloin epäilemään viittani vedenpitävyyttä. Loppuillan yksi mielenkiintoisista nimistä oli Explosion In The Sky. Pelkkää instrumentaalimusaa tarjonnut bändi tykitti kahdella kitaralla, bassolla ja rummulla sellaista hurmoksellista äänimattoa että oksat pois. Toinen kitaristi vaappui ja roikotti kitaraansa hassusti melkein maassa asti. Pidin, vaikka keikka olisi kaivannut ehkä ripauksen enemmän vaihtelua ja herkempää kielisoittimen käyttöä.

Festaripäivän parhaimman vedon tarjosi yllättäen(?) supisuomalainen Radiopuhelimet. Kolmekymmentä vuotta maatamme kurittanut Oululaisbändi löi luun välittömästi kurkkuun. Nyt oltiin isompien, kenties alisten voimien vaikutuksen alaisena. Radiopuhelimet tykitti sellaista ehdottomuutta, että vastarinta suli välittömästi. Tähän jykevään nyrkinheilutukseen tahtoi päästä välittömästi mukaan. Näkyvimmin Radiopuhelinten piiska-antennia heilutti laulaja J.A. Mäki, jonka lavapreesens oli kansainvälistä tasoa, ehkä enemmänkin? Iggy Pop ei ole koskaan voinut pystyä tällaiseen intensiiviseen ja energiseen heittäytymiseen mihin Mäki pystyi. Tarkkaa, ehdotonta, lihaksikasta, uskaliasta ja avointa. Isot respectit laulajalle ja samalla varmistui, että minun ei tarvitse nähdä Iggsteriä neljättä kertaa livenä tänä suvena Flow-festareilla, sillä tämä oli rokkieläinkäyttäytymisen ylin aste, sori Iggy, et voi pystyä samaan kuin J.A.Mäki. Radiopuhelinten keikan kohokohta oli Sakramentti-Jaakko. Kemin kirkon alle haudatun pappishenkilön matänemättömästä ruumiista kertova laulu koski ja kylmäsi monella tapaa. Versio laulusta oli suorastaan maaginen, ja voin valehtelematta sanoa, että tämä laulu menee heittämällä kaikkien aikojen livekokemukseni Top kolmoseen.

Illan viimeinen esiintyjä, Matti Mikkolan johtama Saimaa tarjosi hienoja cover-versioita monista tunnetuista biiseisti, kuten Myrskyluodon Maijasta, Lentävästä Kalakukosta ja Joutsenlaulusta. Saimaan soundista tuli jollain tapaa mieleen Santana. Yhtyen cover-paisutteli sopi täydellisesti festareiden poistumismusiikiksi.

Sade ja tuuli yltyivät loppuillasta, kun viimeiset metrot olivat menneet, niin kohtalomme oli odottaa taksia sadeviitat hulmuten. Lyhyenä summauksena voin sanoa Sidewaysin perjantaista yhden keskeisen asian: yksikään kuulemani liveveto ei ollut huono, eli kukaan artisti ei pettänyt. Liki täydellinen ja voimakkaan intensiivinen festaripäivä, kiitos Suvilahti ja Sideways.

Kööpenhamina muovimatkailijan silmin

Eräänä kesäkuisena maanantaina satunnainen levymatkailija pääsi sukeltamaan noin kolmeksi tunniksi Kööpenhaminan levykauppoihin. Se ei ole paljon, mutta jotain sentään.

Accord avasi pelin komeasti. Kööpenhaminan vanhin levykauppa, aloittanut jo 40-luvulla jazz-levyjen myynnillä, ikää mittarissa komeat 75 vuotta. Olisikohan jopa Euroopan vanhin levykauppa? Levykaupan palvelu oli ystävällistä ja ymmärtäväistä, myös tälle jäykälle finski-isukille, jonka kaksivuotias poika hyöri ja pyöri ympäri levykauppaa sekä ilmoittaen toistuvasti luonnollisesta tarpeestaan. Levykaupathan eivät luonnollisesti tarjoa mitään lastenhoitoon soveltuvaa wc-tilaa. Niimpä lupaavasti alkanut levykauppavierailu loppui ennen kuin kerkesi kunnolla alkaa. Alakerran alelaarista poimin kymmenen lättyä 250 kruunun(n.30euroa) yhteishintaan, mukana muun muassa levyt: Frank Zappan: Over-Nite Sensation(73), Ten Years After: Record Live(73), Prince: Sign of The Times(87), ja Molly Hatchet: Lightning Strikes Twice(89). Yläkerrasta täydensin kokoelmaa vielä Badfingerin mainiolla lätyllä: Magic Christian Music(70).

Seuraava levykauppa oli yhden poikkikadun ja parin korttelin päässä edellisestä. Goldmine Recordsin edusta tarjosi melko kattavan 20 kruunun alelaarin. Kipeä polveni esti turhan kyykistelyn, eli se siitä sitten. Jotain sentään löysin, pitkään metsästämäni Paul McCartneyn triplalivelevyn: Tripping Live Fantastic(90), jota erehdyin luulemaan 20 kruunun levyksi, mutta sentään 100 kruunua jouduin tästä lättysestä pulittamaan. Huomioita levykaupasta: kaupassa oli valtavasti levyjä, laadukkaita sellaisia. Bob Dylania oli varmaan metrin verran, kuten myös Neil Youngia. Kysyin myyjältä etsimääni Iggy Popin: The Idiot(77) - albumia. Uusintaprässi olisi löytynyt rapiat kymmenellä eurolla. En sitten ostanut, harmittaa vähän. Levykaupan runsaus ja sekavuus aiheutti vähän sellaisen yltäkylläisen olon, ettei tiennyt mistä päästä aloittaa levyjen tonkimisen. Tosin poikani ruokahuolto vaati pikaisen poistumisen kaupasta kohti ydinkeskustan mainiota kasvisravintolaa: Rizz Razz.

Lounaan jälkeen kerkesin vielä yhteen levykauppaan. Tunnelmallisessa Beat Bob Record Shop:ssa. pääsin heti myyjän kanssa jutulle Iggy Popin levyistä ja konserteista. Herra levykaupanpitäjä oli nähnyt Iggsterin kaksi kertaa livenä vuonna 1977 Kööpenhaminassa. The Idiotia(77) ei löytynyt täältäkään, mutta sentään mainio livelevy samaiselta vuodelta: Tv Eye(77) ja hintapyyntö 75 kruunua originaalista brittipainoksesta. Ei paha. Kylkiäisinä lähti myös OMD:n Organisation(80) 60 kruunulla sekä muutamia 20 kruunun makupaloja, kuten: AC/DC:n: Razor's Edge(90), Elton Johnin: Goodbye Yellow Brick Road(73) ja Piratesin: Skull Wars(78).

Kolmen levykaupan perusteella Kööpenhamina vaikutti levynkerääjän silmin runsaalta ja kohtuuhintaiselta paikalta. 20-30 kruunulla sai paljon sellaisia levyjä joista Suomessa saa pulittaa kympin tai enemmän. Seuraavalla kerralla ehkä vähän intensiivisempi levytonkaisu.

Elton John ja muovin punainen hehku

Aikoinaan alelaareista pilkisti kyllästymiseen asti Elton Johnin albumi: Rock of the Westies(75), jonka kannessa Elton karvanaamoineen hymyilee veikeästi. Levy tuli tietenkin aikoinaan hankittua kun sen puoli-ilmaiseksi sai, ellei jopa ihan muoveissa ollut. Elton julkaisi 70-luvun ensimmäisellä puoliskolla aivan tolkuttomasti laadukkaita albumeja, kuten Madman Across The River(70), Honky Chateau(71), Don't Shoot Me I'm Only Piano Player(72) ja Goodbye Yellow Brick Road(73). Näiden klassikoiden lisäksi Elton julkaisi ihan hyviä levyjä, kuten Caribou(74), Captain Fantastic and The Brown Dirt Cowboy(75) sekä em. Rock of the Westies(75).

Jokaisesta näistä levyistä saisi oman juttunsa, sillä sen verran merkittäviä ja merkillisiä tapauksia kaikki niistä ovat. Esimerkiksi 70-luvun alussa kansitaiteessa ei säästelty, niimpä Eltoninkin levyiltä löytyy monenmoista sisälehdykkää ja lirpaketta. Rock of the Westiesin erikoisuus, jos ei alelaareja maininta, on eräissä painoksissa valoa vasten heijastettuna vinyylin punainen väri. Tämä ilmeni kun tilasin Discogsista eräältä levymyyjältä punaiseksi mainostetun levyn. Odotin täysin punaista, mutta levymyyjä valaisi myöhemmin asiaa:
"The vinyl is red translucent. Hold it up in front of a light it will then appear red. When PYE pressed records during the mid 1970's they used translucent vinyl. In normal conditions the vinyl appears to be black. But when you hold it up to a light you can then see the colour. Apart from PYE's own releases they also pressed for 20th Century Records (Barry White etc) and DJM (early Elton John and others). Blood Red or Burgundy Red is the most common. There are also pressings that are lilac, purple and a few rare ones which are lime green or amber."

Tästäkin saisi oman pienen keräilyjuonteensa, jotta alkaisi keräämään näitä valoa vasten heijastettavia levyjä. Mutta täytynee pysyä tärkeimmissä asioissa, kuten vaikka musiikin sisällössä. Onko Rock of The Westiesissä(75) sisältöä? Oletus on tietenkin, että totta ihmeessä on, koska miksi muuten näkisin vaivaa kirjoittaa tästä levystä, kun satamäärin laadukkaampia levyjä pyörii nurkissani. Ok, missioni on myös pelastaa näitä levyjen kulkukissoja, hylättyjä ja kodittomia levyjä, 70-luvun tolkuttomien tuhlausvuosien tuotoksia.

Kun ostin tämän punahehkuisen Eltonin, niin totta kai otin albumin taas uudestaan pyöritykseen. En mene väittämään, että tässä olisi viiden tähden levy, se hukattu Elton-klassikko. Ei nyt sentään. Mutta sellainen neljän tähden levy on kyseessä. Plussaa irtonaisesta ja svengaavasta soundista. Eltonin bändi on ollut selkeästi tulessa ja muistikuvieni mukaan tällä levyllä on paljon Eltonin 70-luvun luottomuusikoita. Levyn helmiä ovat jonkinlaisen hittistatuksen saavuttanut: Island Girl, rokkaava Street Kids, mukavan kimalteinen puoliballadi Feed Me, kovan luokan hituri: I Feel Like a Bullet(in the gun of Robert Ford) sekä levyn päättävä marssivoimainen Billy Bones and the White Bird.
Samana vuonna Elton julkaisi yhdessä Kiki Deen kanssa ehkä uransa suurimman hittinsä: Don't Go Breaking My Heart, joka löytyy levyn cd-versiolta. Heiii, kuka nyt sellaista enää ostaisi? Helpoiten kuuntelet koko levyn tästä: https://open.spotify.com/album/6tKgjhjWDMVlgb3a6KoI1x

Sanoisin, että todellakin kannattaa kuunnella koko levy, sen verran svengaava ja nautinnollinen paketti on kyseessä. Vinyylinkin löydät varmasti 1-2 eurolla, yhtälailla koko Eltonin 70-luvun tuotannon saisi varmaan hommattua yhden normaalihintaisen lp-levyn hinnalla, kun malttaa vain hetken metsästää.

Samae Koskinen. Telakka. Tampere. 13.5.2016.

Kolmastoista ja perjantai voi olla paras kaikista. Melkein kesäisiä lukemia hipova säätila, hyvää seuraa ja laadukasta panimo-olutta sekä kirsikkana kakun päällä Samae Koskisen soolokeikka Telakalla.

Samae Koskisen pikkaisen yli tunnin kestänyt keikka oli kauttaaltaan kovaa tasoa. Tuli hyvin selväksi, että Samae on Muusikko ja karismaattinen esiintyjä. Kuinka luontevasti hän otti haltuun täyteen ahtautuneen Telakan ja kuinka vaivatonta olikaan hänen musiikillinen ilmaisunsa. Laulu toimi hienosti ja jännästi viritetty sähkökitara tuki maltillisesti Samaen erinomaisia kappaleita.

Mä herään aikaisin ja nappaan fillarin Tänään on hyvä päivä Mä poljen kaupunkiin, haluun nähdä ihmisii Tänään on hyvä päivä Lintu langalla, olut lounaalla Tänään on hyvä päivä Viimeinen tupakka, uusi aika alkava Tänään on hyvä päivä

Olen nähnyt Samaen kahdesti aikaisemmin livenä, ensiksi lämppärinä Bonnie Prince Billylle Tampereen klubilla, ehkä kahdeksan vuotta sitten. Tällöin Samae esintyi bändinsä kanssa ja keikka oli energinen ja vaikuttava. Toisen kerran näin Samaen soolona yhtälailla Telakalla vuonna 2009. Huono ei ollut sekään keikka. Mutta tämä keikka oli jotain enemmän, enkä sano että vaikuttimenani olisi ollut pelkästään alkuillan hyvä seura ja vieno kesäinen humaltuminen.

Ennen kaikkea Samaen biisien tarinallinen sisältö tuli vielä paremmin esiin tässä soolovedossa. Jokainen kappale oli kuin pieni arjen maalaus, tarkalla ja hallitulla siveltimellä vedetty. On hieno huomata kuinka Samae on parantanut juoksuaan levy levyltä. Vielä Kauko Röyhkä-avitteisen Elossa(09) albumin jälkeen Samae on selkeästi löytänyt oman äänensä. Kuuluuko, Kuuntelen(11) on suora, svengaava ja mukavalla tavalla kotikutoisen kuuloinen levy. Hyvä Päivä(13) on korkeaoktaaninen poppislevy jonka yllä roikkuu tarpeellinen määrä mustia pilviä. Henkilökohtainen Ennätys(15) on monella tasolla nimensä mukainen, eli Samaen paras suoritus tähän mennessä, hallittu poppislevy pitäen sisällään useita erinomaisia kappaleita, kuten: Sinä, Keltaista, Kuusamon aurinko, Holtiton ym.

Ja mä mietin silloin Kuinka tärkeetä on Olla joskus holtiton Ja kesäilloin Päästää kauneus käsistään Ja juosta perään etsimään Ja ehkä se taas joskus löydetään

Keikan helmiä olivat upeasti toimineet hitit Hyvä Päivä, Sinä ja levyiltä löytymätön: Perilliset, jonka sanoitus vasta nyt avautui minulle kaikessa pysäyttävyydessään. Kappale oli omistettu niille, jotka ovat menettäneet joskus oman isänsä:

Kun katson ohikiitäviä näyttöjä Niin tiedän, ettei tarvi mitään pelätä Mut kysyn saisko olla jonkun lapsi aina vaan Kun kaatuu niin joku nostais seisomaan

Niin, mitä Samaen keikalta puuttui? Ehkä huumoria? Syväluotaavat tarinat tarvitsevat myös kevennystä, mutta hei, oli sitä huumoriakin, ainakin Samaen spiikeissä, kuten Kuusamon auringon tulkinnanvarainen vaimo-aspekti: Ja sä oot lämmin Niin kuin Kuusamon aurinko Punakeltainen pallo Joka säätää lait ja säät.

Oli hienoa havaita kuinka vahvan ja herkeämättömän kontaktin Samae loi yleisöön. Laulut ja rennonvarma esitys sai meidät tuntemaan, että olemme todistamassa jotain koskettavaa arjen sielunmessua, jossa jokaiselle meistä on tarjolla tarinallista samaistumispintaa. En ollut ainoa joka pidätteli kyyneliä tai tirauttikin pari sellaista näiden koskettavien laulujen äärellä. En ole ihan heti haikailemassa Samaen bändikeikan perään, kun soolokin toimi näin mykistävällä tavalla. Kiitos Samae hienosta keikasta.

Joutsenet lentää järven taa Ne lentää aina kahdestaan Ne pitää sopimuksist kii Hei nekin uskoo ihmeisiin.

Rokin viimeinen vuosi 2016. (Rokin lähtösavut, osa.2)

Se on nyt virallista. Rokin viimeinen vuosi on 2016, sen jälkeen suuren rokkenroll-jousen jännite raukeaa ja jäljelle jää vain puolivillaista apatiaa. Miksi näin, nyt perusteluja kehiin hyvä mies? Rokkihan on kuollut jo ajat sitten, se vaarallisuuden tunne on vaihtunut kaupallisuuteen, megakonsertteihin ja oheishärppäkkeisiin. Miksi tästä vauhkoamaan? Ei pelkästään näin, pinnan alla tietenkin kuplii, aina syntyy uutta ja vitaalia musiikkia, uudet sukupolvet pelastavat mitä pelastettavissa on...ja luovat ennen kaikkea uutta musiikkia.

Rokin kulmakiviä seisoo vielä muutama paikoillaan, tänä vuonna on tipahdellut iso kasa kovia nimiä, aina Lemmystä ja Bowiesta viimeisimpään Princeen. Ehkä en juutu nyt tähän ajatusmalliin, että ketä on kuollut ja kuinka se vie taas palan pois isosta musakartasta. Rokin viimeinen vuosi on 2016 koska Rolling Stones tulee julkaisemaan uuden levyn. Sen viimeisen. Vaan onko tämäkään varmaa? Jos niitä tuleekin vielä lisää? Eihän Rollarit voi jatkaa enää levyjen julkaisemista kasikymppisinä? Nyt ukkojen keski-ikä alkaa olemaan 75 vuotta, se lienee rokkenrollin maksimi-ikä? Myös Bob Dylan julkaisee uuden albumin Fallen Angels(16) keväällä samoin Paul Simon albumin Stranger to Stranger(16). Molemmat herrat täyttävät 75 vuotta tänä vuonna ja molemmat jatkavat live-esiintymisiä. Myös Paul McCartney vielä mennä porskuttaa, kesällä tärähtää mittariin 74v. Onko raja sittenkään vielä tässä? Muistamme bluesartistit, B.B.King joka esiintyi liki ysikymppisenä. Edelleen elävien kirjoissa oleva John Mayall, reippaasti yli kasikymppinen ja tekee yhä vain vaikuttavia levyjä ja konsertteja.

Niin, puhuuko enää kukaan muu rokkareiden iästä, kuin harvalukuinen musalehtiä ikänsä selannut nyt keski-ikäinen popnörtti-sukupolvi, johon itsekin lukeudun. Musalehdet ovat lyhyen historiansa ajan asettaneet omia rajoja ja määritelmiä sille, mikä on hyvää ja uskottavaa rockmusaa, missä kohtaa menee artistin parasta ennen päivämäärä. Niin, 80-luvun alussa oltiin erityisen huolestuneita kun Rollarit jatkoivat musiikin tekemistä. Nyt Rollarit ovat edelleen silkkaa rautaa ja livekuntokin pelottavan hyvä. Mick Jaggerin ääni on muuttunut äärimmäisen vähän vuosien aikana, se on ehkä jopa hiukan parantunut 80-90-luvun velttojen vuosien jälkeen.



Syksyyn ja Rollareiden mahdolliseen levyyn on vielä pitkä aika, vaikka viimeiset viisi vuotta on mennyt lentäen omassa henkilökohtaisessa perhe-elämässä. Mitä jos seuraavat viisi vuottakin menee taas lentäen, mitä silloin kuuluu rokin kulmakiville? Onko Rollareita enää, onko Dylania tai Paul Simonia? Jos tulee kasikymppisten rock-artistien luova kausi, jolloin julkaistaan käsittämättömän kestäviä, syviä, syvältä pophistoriasta ammentavia pop-teoksia...niitä samoja, mitä he ovat jo luoneet, mutta jotain mikä on vielä enemmän. Huh, taidan olla aikamoinen uneksija.

Rokin kulmakivet ovat selkeästi reagoineet ikäänsä ja uransa mahdolliseen loppumiseen,  megakonserttia pukkaa lokakuulle:
http://www.theguardian.com/music/2016/apr/21/roger-daltrey-confirms-megafestival-the-who-rolling-stones-bob-dylan-paul-mccartney-coachella

Marvin Gaye: I Want You

Tämä levy on silkkaa tunnelmaa, kuin yhtä biisiä, I Want You! Metsästin tätä levyä kohtuullisen pitkään, kuten muitakin Marvinin levyjä. Kun löysin yhden levyn, niin jonkin ajan päästä löysin toisen version ja nyt kolmannen. Tämä on levynkerääjän yleinen dilemma ja näin se levyhylly täyttyy, ennen pitkää Huey Lewis ja Boomtown Rats joutuvat komerolevyiksi.

Omistan siis mint-kuntoisen uusintaprässin, originaalin brittipainoksen ja nyt hieman kulahtaneen, mutta enkelimäisesti soivan espanjaversion. Tuntuu kuin jokainen näistä levyistä soisi hieman eri tavalla, kun sisältö olisi hieman erilainen, kuin Marvin olisi luomisvoimissaan tai tuskissaan laittanut markkinoille useita sisällöltään erilaisia I Want You(76) albumeista ja vasta nyt huijaus on paljastettu.

Tämä on vain houreista mielikuvaani, pääni keksii omiaan, mutta jotain todenperää väitteessäni on, sillä uusintaprässiltä puuttuu biisi I Wanna Be Where You Are, joka on kahdella muulla painoksella. Wikipedia ei puhu mitään tämän puolesta. Hmmh. Mutta joka kerta kun yritän alkaa tarkemmin kuuntelemaan levyjen yksittäisiä biisejä, niin levyn kuuma keskipäivän tunnelma vie mukanaan. Uskomaton levy, uskomatonta musiikkia ja soittoa. Nyt kuuntelen tätä espanjaversiota, tunnen melkein kesätuulen puhaltavan ikkunasta, hien kohoavani kainaloon, kissaeläinten raukean läsnäolon, oudon paksun savun leijailevan viattomaan rivitaloasumukseeni...eijeijei, en ole sellaisia poikia. Se on vaan tämä musiikki, voi luoja kuinka Se saa miehen TUNNELMIIN!

Puuh, yleensä yritän välttää isoja fontteja, mutta tällä kertaa sorruin, pahoitteluni. Ja vitut. Nyt taas mennään. Marvinin äänen lisäksi soitto on myös aivan jumalaista, tämä levy on sinun kuultava, jotta voisit ymmärtää, nämä levottomat sanani eivät ole ehkä paras johdatin, mutta timanttineula ja musta muovi vie sinut ekstaasiin, se MOTOWNIA beibe, lupaan ettet jäät kylmäksi, kun lasket suojauksen tämän tumman miehen voimakkaan hedonistiselle karismalla, joka itseriittoisessa vaikerruksessaan vie sinut jumalien äärelle. Valitset vain omasi.

Sinulla on ehkä What's Goin' On(71) 180 gram vinyylinä kotona ja luulet, että se riittää. Se EI riitä. I Want You(76) osuu suoraan 70-luvun kuumimpaan kohtaan, turvonneen soulin, elintasogrooven ja diskon kiimaiseen hermonappulaan. Sanovat, että tämä on helpoiten löydettävä Marvinin levyistä. Jos näin on, niin löydä se!

https://www.youtube.com/watch?v=ZcS7siNLNnM