Joskus vaan joku biisi valtaa tajunnan, ei lähde pois sieltä käskemälläkään. Mällää ja mällää päiväkausia, tarttuu tiukemmin aivolohkoni puolustuskyvyttömiin osiin, soluttautuu kehoni tunnekäytäviin, tekee tunteiden virrasta vuolaamman, kasvattaa pyörrettä, sisälläni paisuvaa tunnetta tulla yhdeksi tuon musiikin kanssa. Näissä hetkissä laulukyvytön suu tapailee sanoja ja kitaraa soittamattomat sisätyöntekijän sormet tapailevat ilmaa: - tästä se lähtisi, näistä soinnuista, tällä otteella, tämän biisin varmasti opettelen ulkoa!
En opetellut, en vielä, vaikka Lidlin alelaarissa oli kasa hyvännäköisiä akustisia kitaroita viidellä kympillä. Lähtiskö tuosta, tekiskö jotain yllättävää alkuvuoden kunniaksi, jos vaikka pikkaisen opettelis soittelemaan, jotain helppoja sointuja edes?
Se biisi kasvaa vahvemmaksi ja paksummaksi, suorastaan kiljuu päästä tulemaan esille. Voima kasvaa hitaudessa, järkähtämättömän rauhallisessa askelluksessa, suvantonsa tuntien, yksityiskohtansa löytäen, loppusuoralla hurmioituen, nostaen ylevän musiikkiesityksen korkeimpaan maaliinsa.
On se ihmeellistä että tänäkin vuonna(2010) julkaistiin melkoinen kasa erityisen kelvokkaita albumeja. Joku voi epäillä, että maailmassa ei tehdä enää juurikaan hyvää musaa, mutta siinä hän on pahasti väärässä, sen todistaa rokkivuosi 2010. Kauhea määrä musaa puristettiin äänitteen muotoon, että ihan hirvittää. Näyttää ihan siltä, että muusikot ovat yhä enenevässä määrin fyysisen ääniteformaatin puolella, sillä yhä useammasta levystä tulee myös vinyylipainos.
Musiikkimakuhan on jokaisella omansa, paitsi usealla se on vääränlainen(vitsi vitsi), mutta tähän omaan kohtuulliseen laajaan musamakuun perustuen väänsin järjestykseen 25 ulkomaista albumia, lähinnä sellaista indie/singer-songwriter/peusrock-tyylistä kamaa ja noteerasin myös suomirintamalta kymmenkunta plattaa.
Seuraavaksi oma listani, olkaapa hyvät!
1. Rolling Stones: Exile on Main Street – bonus disc.- Kyllä vaan, tänäkin vuonna kärkisijan nappasi ennen julkaisematon matsku, nimittäin tämä rollareiden exile-bonuslevy. Eihän tämäkään täydellinen ole, mutta ravitsevuudessaan ylivertainen mihinkään tänä vuonna julkaistuun verrattuna. Puhun fanin suulla paksua tekstiä, mutta se sallittakoon.
2. Bruce Springsteen: The Promise- Taantumus senkun jatkuu, tämäkin tupla-albumi pitää sisällään ennen julkaisematonta kamaa vuodelta 1977-78. Brucehan näyttäytyy minulle samanlaisessa messiaanisessa valossa kuin rollarit, eli tässä listasijoituksessa on iso tunteenomainen lisä. Siitä huolimatta tämän outtake-levyn matsku on varsin timanttista. Tämän kun olisi tiivistänyt yhteen levyyn, niin kyseessä olisi oikeasti se puuttuva Bruus-levy vuodelta 1977!
3. Band of Horses: Infinite Arms- Myös vuoden 2010 virallinen kesälevy. Kaunis ja viisas albumi, kuunnelkaa tätä! Oma blogijuttu löytyy toukokuun numerosta.
4. Eels: End Times- Ehjän murea tunnelma. Herra E:n erolevy, tunnelmaltaan hyvin vahva tekele. Myös tämä levy on käsitelty aiemmin tänä vuonna.
5. Josh Ritter: So Runs The World Away- Ihan viime päivinä otettu kuunteluun. Vallan mainio pop-rocklevy, silkkaa Paul Simonia.
6. The National- High Violet- Monissa yhteyksissä se ilmeinen vuoden levy, kieltämättä varsin tasapainoinen levy hyvine biiseineen, vaikkakin bändin täysin kritiikitön hypetys vähän ärsyttää.
7. Joanna Newsom: Have One On Me- Vuoden kunnianhimoisin albumi, massiivinen kolmen albumin pläjäys. Pureskeltavaa riittää pitkäksi aikaa. Paljon velkaa Kate Bushille. ”In California” on upea biisi.
8. Drive by Truckers: The Big To Do- Mureaa jenkkirokkia. Maistuu! “This Fucking job”, ”Birthay Boy”, “The Fourth Night of My Drinking”, loistavia rokkibiisejä kaikki tyynni. 9. The Dead Weather: Sea of Cowards- Vuoden positiivisin yllätys. Jack Whiten sivuprojekti osoittautuu oikeaksi rock-bändiksi. Hienoja Steppenwolf-kaikuja.
10. Teenage Fanclub: Shadows- Helkkyy kauniisti. Vuoden poppisparhautta, ehjä ja biisillisesti vahva levy.
11. Arcade Fire: The Suburbs- Kuuntelin tätä levyä oikeasti paljon, yritin päästä sisään monesta kulmasta, mutta käteen jäi ”vain” neljän tähden levy, bändin vasta toiseksi paras levy Neon Biblen jälkeen(Oikeesti Funeralissa on aika paskat biisit).
12. Dungen: Skit i Allt- Tätä levyä tuli loppusyksystä pyöriteltyä paljon, ompahan vaan erittäin mukavaa kuunneltavaa, vaikka Klubin keikka oli pelkästään ookoo-tasoa.
13. Ben Folds & Nick Hornby- Melkein Top 10 kamaa. Levyllä on useita hienoja veisuja, kuten ”picture window” ja "From Above".
14. Neil Young: Le Noise- Niilo puristi itsestään kaiken olemassa olevan elävän aineksen huipputuottaja Daniel Lanoisen avustuksella. Varsinkin ”Hitchhiker” on silkkaa murhaa.
15. Paul Weller: Wake Up The Nation- Taso pitää. Hyvä levy.
16. Midlake: The Courage of Others- Tältä levyltä odotin paljon enemmän. Tunnelma levyllä on ehjä, mutta biisit eivät kasva esiin tuosta tunnelmasta, vaan jäävät tukemaan tuota itkuista jyhkeyttä. Ruisrokin keikkakin oli aika tylsä.
17. The Duke & The King: Long Live The Duke & The King- Jokin Felice Brothers – äijä ja joukko mojoisia muusikoita saivat aikaiseksi varsin mainion lättysen. Edelleen kuunteluvaraa, melkein kuuluisi Top 10:n.
18. Elton John/Leon Russell: The Union- Tosi mukavaa, että Elton väänsi kaverinsa kanssa näinkin hyvän levyn. Leon Russelhan on tosi pitkän linjan tekijä, aloittanut muusikon uransa jo ennen Eltonia.
19. Sufjan Stevens: All Delighted People- 50 minuuttia kestävä 8 biisin ep-levy, ei hullumpi hinta-laadusuhde siis. Muutamia liki klassikkobiisejä, kuten ”Heirloom.
20. Badly Drawn Boy: It’s What I’m Thinking- Pipopää virkeänä, kuuntelu vasta muutaman biisin varassa, mutta ne ovat erinomaisia biisejä.
21. Ryan Adams & The Cardinals: III/IV- Tää tuli pikkaisen puskasta juuri ennen vuoden vaihdetta. Tupla-albumi ja hyvä sellainen, äänitetty jo vuonna 2006, mutta vasta nyt näkee päivänvalon.
22. The Black Keys: Brothers- Tätäkin jos enemmän kuuntelisi, niin tiiä mitä tapahtuisi? Funkkia, soulia, tiukkaa rokkiaa, siis nananaah-aah!
23. Tom Petty& The Heartbreakers: Mojo- Ostin tämän levyn Balilta. Tiivistettynä tämä olisi erinomainen levy, nyt hiukan liian pitkä.
24. Manic Street Preachers: Postcards From a Young Man- Jotain uupuu, vaikka yritys on kova! Vai unohtuiko levy jonnekin syksyn kiireisiin?
25. Robert Plant: Band of Joy- Vanha Roope edelleen vedossa. Maittavaa kuunneltavaa, mutta ehkä odottaisin herra Iso-kukolta vaihteeksi omaakin materiaalia.
+ bonus: John Mellencamp: No Better Than This.- Melkein voi sanoakin, että tätä parempaa roots-albumia ei tehty vuonna 2010! Laatu pitää, laulut ovat multaisia, ja uskottavia.
Niin, varmasti unohtui isohko kasa muitakin merkittäviä albumeja, osittain(siis enimmäkseen) ajanpuutteesta johtuen jäi lopullisesti tsekkaamatta iso kasa levyjä muun muassa seuraavilta artisteilta: Jonsi, Jeff Beck, Dr.Dog, Hold Steady, Jesse Malin, John Grant, Nwe Pornographers, Roky Erickson, Blitzen Trapper, Coral, Grinderman, Junip ym. ym.
Vielä lyhyesti Suomiosasto:
1. Ville Leinonen: Majakanvartijan uni- Melkein vuoden paras levy. Ylivoimaisesti paras suomalainen levy tänä vuonna, tosi en ole Tuomari Nurmion ja Ultramariinin levyjä kuullut. Mielikuvituksen ja uskalluksen musiikillinen täydellistymä.
2. Kiki Pau: White Mountain- Vuoden toiseksi paras suomirock-platta. Soitto ja sävyt kohdallaan, biisit ovat kelvollisia ja tähtäin korkealla.
3. Liekki: Paimen- Hieman epäonnistuneesta tuotantojäljestä huolimatta vuoden parhaita kotimaisia levyjä.
4. Kari Peitsamo & The Straight Perverts: The Unparalleled adventure oh one Hans Phaal- Kari pettää harvoin, eikä pettänyt tänäkään vuonna. Virkeän Karimaista rokkia, Peitsamon erinomaisesta Karhu Krouvuin keikasta viime marraskuulta piti tulla oma juttukin, mutta unohtui syksyn kiireihin.
5. Magenda Skycode: Relief- PMMP:n biisien säveltäjän Jori Sjöroosin oman bändin kakkosalbumi.
Tämän lisäksi Palefacen, Ismo Alangon, Olavi Uusivirran, Tuomon ja Circlen albumit herättivät mielenkiintoni. Tässä vähän vanhempaa ja hyvin mojoisaa Tuomoa:
Lämppäri The Latebirds aloitti tarkalleen klo:22.00. Odotuksia oli ja ei ollut, itse olin nähnyt aiemmin liki täydellisen Latebirds-keikan Tampereen Telakalla vuonna 2005, toisin kuin rokkikollegani A-Hound, jolla oli "myöhäislinnuista" valjumpia kokemuksia. Heti ensi biisien aikana tuli selväksi, että bändi osaa soittaa, soundit olivat kohdallaan ja Jussi Jaakonahon(myös Jonna Tervomaan kitaristi) maalaileva kitaratyöskentely oli nostettu makealla tavalla pintaan.
Biisit olivat pääasiallisesti hyvinkin laadukkaita, varsinkin ”ilmastomuutosbiisi” Summer becomes fall toimi erinomaisesti. Yhtyeen laulaja/lauluntekijä Marcus Nordenstrengin osaa kyllä tehdä päteviä, osittain pastissinomaisia rockbiisejä, mutta bändi tarvitsisi rokin ilosanoman levittämiselleen hiukan värikkäämpää laulupuolta, ehkä aidon rokkikukon solistiksi? Mistä löytyisi tällainen?
Illan pääakti, ruotsalainen The Soundtrack of our lives tulla tupsahti melko lailla aikataulun mukaisesti lavalle, hetkessä oli täysi pöhinä päällä, nallekarhumainen ja varsin ”laaja” solisti Ebbot Lundberg mutisi jotain epämääräistä mikrofoniin ja bändi aloitti työskentelynsä. Varsin pian tuli selväksi, että bändi on erittäin rock, soitto maistuu joka rintamalla, George Harrisonin näköinen kitaristi ja muuten vain kapeapeppuinen urkuri rokkasivat kuin vimman vallassa. Yhtälailla muukin rytmiryhmä tuki tätä mainiota rokkityöskentelyä. Valitettavasti illan heikoin lenkki oli solisti Ebbot, hän oli juuri sen verran liikaa humalassa tai muuten heikossa fyysisessä iskussa, että keikan alkupuoli oli hänen osaltaan melkoista läpilaulantaa.
Bändi omaa tukun loistavia rockbiisejä, kuten Big Time, Thrill Me ja Sister Surround. Kaikki nuo soitettiin ja bändin sarjakuvamainen henkilögalleria kierrätti mainiosti kaikki osaamansa rokkikliseet, kitaran heilautukset, rokkipotkut, keinumiset. Välillä kävi mielessä, että onko bändillä mitään omaa juttua? Toki hienoja biisejä löytyy ja hyvä toteutus niihin. Mutta bändi ei ole sillä tavalla ainutlaatuinen kuin Rolling Stones tai vaikka 22 Pistepirkko. Myös ajatus ruotsalaisten bändien hengettömyydestä nosti taas päätään, melodiat ja hyvä rollaaminen toimii, mutta missä on syvä ulottuvuus, tumma ja sakea pohjavesi, sieltä mistä nousee jotain omaa ja selittämätöntä pintaan.
Keikka ei ollut missään nimessä huonoimmasta päästä, ainoastaan bändin kärki, solisti Ebbot Lundberg petti, voima ei virrannut hänestä yleisöön, vaikkakin loppua kohden homma petraantui. Vähän valitettava juttu, bändin solistin pitäisi kuitenkin olla se joka jaksaa loppuun asti. Näin tällä kertaa, ehkäpä tulevilla kesäkeikoilla(?) nähdään solistikärjen osalta vähän ärhäkkäämpi TSOOL?
Historia toistaa itseään, jälleen itsenäisyyspäivän tienoo, Turku ja levymessut Kårenissa. Vuosi sitten levymessujen jälkeen asettauduin kesään asti kestävään levyjenostolakkoon. Nooh, lakko piti melkein kutinsa, mitä nyt sallin itselleni pari ostopoikkeamaa ja päivän Tukholman levykaupoissa.
Tässä sitä ollaan taas, raskaiden vinyylikassien kanssa. Messujen saldo oli 29 vinyylilevyä yhteishintaan 74 euroa, joka nopeasti päässä laskien tarkoittaa noin 2,50 euroa/vinyyli. Ei siis pöllömpi hinta. Vaan onko laatu kohdallaan, millaista muovia tulikaan kotiin raahattua? Katsotaan!
Noustessani Kårenin rappuset ylös tupsahdin suoraan yhden ruotsalaisen levymyyjän pöytien luo. Havainnoin heti alevinyylilaatikon, josta lähti 4 levyä 10 euron yhteishintaan. Mukaan tarttui Randy Newmanin: Born Again(79), Neville Brothersien: Yellow Moon(89), Suzanne Vegan: Days of Open Hand(90) ja 80-luvun kadotettu(?) pop-klassikko Michael Pennin(on muuten Sean Pennin veli) March(89). Kirsikaksi kakun päälle löysin vielä 3 euron laarista kohtuullisenkuntoisen Patti Smith Groupin: Radio Ethiopian(76).
Loistavan alun jälkeen työnnyin sisään varsinaiseen levysaliin. Myyjiä oli yltympäriinsä salia, havaintoni mukaan hieman enemmän kuin viime vuonna. Seuraavana kohteenani oli varsin surumielisen näköisen ruotsalaismyyjän euron ja kahden euron laarit. Liekö surumielisyys johtunut siitä, että noin halvoilla hinnoilla ei paljon tältä reissulta rahaa kerry, tuskin edes paluulippua Ruotsiin? Jokatapauksessa miehellä oli vielä erikoistarjous 4 levyä kahdella eurolla. Runsaasta vinyylimäärästä napsin itselleni levyt: The Pretenders: II(81), Blue Öyster Cult: Some Enchantet Evening(78), Joe Jackson: I’m the Man(79) ja sooloilemaan lähteneen Supertramp-miehen Roger Hodgsonin: In the Eye of the Storm(84). Tässä vaiheessa mietin, että mitähän tästä vielä seuraa kun alku oli näin lupaava, kassissa oli jo yhdeksän vinyyliä, mutta rahaa oli kulunut vain 15 euroa.
Olin tietoisesti tullut levymessujen kahdelle viimeiselle tunnille, jolloin porukkaa on vähemmän ja kaikista pahimmat levyfriikit olivat käyneet jo keskinäiset tappelunsa. Viime tunteina hinnatkin yleensä putoavat ja tinkiminen on helpompaa. Tosin ihan mikä tahansa hinta ei mennyt läpi, Kinksin: Soap Opera(75) vinyyliä en saanut pudotettua 8 eurosta viiteen. Tuolloin taskun pohjalla ei ollut enää kuin se vitonen. Sitä ennen levyjenpläräys-flowssa olin jo haalinut ne 20 muuta vinyyliä maittavista alelaareista: Muutamia herkkuja mainitakseni: originaali mutta naarmuinen Beatlesien: Rubber Soul(65), Neil Youngin: Time Fades Away(75), molemmat noin neljällä eurolla sekä Elton Johnin ylväin klassikko, tupla-albumi Goodbye Yellow Brick Road(73), Lou Reedin: Sally Can’t Dance(74) Ja Marvin Gayen: Midnight Love(82) kolmella eurolla kappale.
Tyydytys oli täydellinen. Levymessut olivat parhaimmat tähänastisista. Levykauppiaiden karavaani jatkaa kulkuaan Helsinkiin ja Lahteen vastaaville levymessuille, mutta kermat kuorittiin päältä jo Turussa. Kuvaavaa oli se, että laareihin jäi vielä paljon poimimattomia helmiä muutaman euron hintaan, kuten Bee Geesiin 70-luvun alun hyväkuntoisia vinyylejä, Van Morrisonin vinyyli 70-luvun alusta ja yllättävän paljon originaalia 70-luvun Zappaa ja Bowieta.
Näihin tunnelmiin tällä kertaa, mikä voisi 70-lukuisempaa kuin Elton John kera ajanmukaisen karvapäägallerian:
Eilen Tampereen klubin valtasivat suomalainen Kiki Pau ja Ruotsin progesuuruus(?) Dungen. Kiki Pauta olin kuunnellut ennen tätä yhden albumin verran: White Mountain(10), josta löytyy erillinen juttukin blogin tämän vuoden huhtikuun numerosta.
Odotukset olivat keskitasolla, pieni kutina oli Kiki Paun suhteen, että bändissä on mahdollisesti enemmänkin livepotentiaalia. Kutina osoittautui enemmän kuin aiheelliseksi, Kiki Pau oli livenä suorastaan erinomainen. Vajaan tunnin setti sisälsi vain kolme biisiä, kolme jylhää eeposta, joista keskimmäinen oli paras. Soitto oli tarkkaa ja tasapainoista, mikään soitin ei noussut toisten yli, vaikkakin rummut paukkuivat aina anarkisesti. Kitaratyöskentelyä ym. soitinkuvioita oli maltettu tehdä loppuun asti, sooloilu ei jäänyt kitaratilutteluksi, vaan kuviot oli mietittyjä, eteenpäin meneviä, kasvavia, eli progressiivisia.
Aivan mainion Kiki Pau:n keikan jälkeen lavalle astui 4 hymyilevää Ruotsalaista. Dungenin keikka paukahti käyntiin mukavalla energialla, biisit vyöryivät heti kaikkensa antaen yleisön kuuleviin korviin. Rokkipoliisi kaverini A-Houndin kanssa puheeksi tuli bändin selkeä ylisoittaminen, tärkeämpää oli painaa kaasua, kuin että olisi malttanut viedä nämäkin hyvin progemaiset biisit loppuun asti. Asteittain soitanta oli junnaavaa ja ikävystyttävää. Parhaiten Dungen onnistui lyhyissä ja aika rokeissa vedoissa, joissa laulajakin uskaltautui laittaan koko ääniarsenaalinsa kehiin. Musiikilla oli sisältöä ja melodiat olivat hyviä, mutta koko taideteosta ei maltettu maalata loppuun asti.
Tällä kertaa maaottelu kääntyi Suomen eduksi. Kiki Paun lyhyt ja erinomainen keikka kasvatti nälkää nähdä bändi pidemmälläkin livekeikalla, ehkäpä tulevan vuoden aikana. A-Houndin heittämä teoria Ruotsalaisbändien yleisestä hengettömyydestä jäi askarruttamaan mieltä. Onko todellakin niin, että Ruotsin kamaralla luodaan paljon hyviä melodioita, sinänsä laadukkaita ja tarttuvia rokkibiisejä/plattoja, mutta syvyyssuunnassa ne eivät pärjää Suomelle, tietynlainen suomalaista korvaa miellyttävä vakavuus puuttuu. Liekö näin?
Tässä kuitenkin levyllä mainiosti toimivaa Dungenia ja uuden levyn Skit i Allt(10)nimibiisi:
Tänä iltana Tampereella Valoa-Festival, Yo-Talolla esiintyy Turun syntsapop-bändi TV-Resistori, Tampereen oma liekki Liekki, saksalainen Barbara Panther ja Magenda Skycode. Kalevan kellot mittaa aikaa, kaupunginosassa ja Liekin uusimman levyn viimeisessä biisissä. Haikea, vaikeaa, vaiko pelkästään oikeaa? Mitä höpisen? Sitä että mennäkö vai ei?
Päätökset syntyvät usein leikkaavassa hetkessä, uuvahduksen ja raapaisupinnan välillä. Miten tänään, leimahtaako tikku vai painaako ilta nenän kohti töllöä ja lauantainviihdekimaraa. Entäs tämä illan livesetti, olisiko järkeä muutenkin kohtuullisen pitkän päivän jälkeen puskea itsensä rokkiareenoille?
Mitäs tähän sanoo Jori? Eli Magenda Skycoden pääjehu, myös PMMP:n biisien säveltäjä. Esikoisalbumi IIIII (06)oli jo ilmestyessään klassikko, kakkonen Relief (10) on omassa kuuntelussani vielä yhden biisin varassa, tämän eeppisen tsipaleen:
Näin jouluisen tortunpaiston ja taikinalevyjen käsittelyn lomassa lautaselle tipahtaa ehtaa sorsaa , Rikiä sellaista. Torttulevyjä on hyvä sulattaa 15 minuuttia huoneenlämmössä, sen sijaan levyllisen Riki Sorsaa voi laittaa heti uuniin, eli levylautasella pyörimään.
Jos olet onnekas, niin käsissäsi on Rikin englanninkielinen rokkilevy Desert of Love (82). Varsinainen kasarihelmi, eikä niinkään kasari, paremminkin hyvin tuotettu ja soitettu platta. Viimeistään tässä vaiheessa heitä kaikki Riki ennakkoluulosi huis helvettiin ja kuuntele mitä setä kertoo. Rikin tuotantohan ei suinkaan ole pelkkää muuttohaukkaa ja nananaanaata, historian hämärästä löytyy muitakin harvinaisen laadukkaita englanninkielisiä rokkilevyjä, kuten Rikin ensimmäinen levytys The Zoo Hits Back(75) ja Changing Tunes(81)
Muistan lukeneeni, että kyseinen Desert of Love on yksi Suomen parhaiten soundaavista vinyylilevyistä, taika perustuu muistaakseni ruotsalaiseen, hyvälaatuiseen levyn tuotantovaiheeseen, vinyylin kaiverruksiin ym. Helvetin hyvältähän tämä kuulostaa heti ykkösbiisistä lähtien. Soitto on komeaa ja jokaisen soittimen erottaa tällainen vähemmänkin musiikillinen korva.
Entäs sisältö sitten, silkkaa torttuako? Ei suinkaan. Tässä välissä on hyvä muistuttaa tehdä tarpeelliset viillot torttulevyihin, laittaa keskelle mukava luumuhillosilmä ja solmia tortun reunat kiinni. Täytyy muistaa painaa tarpeeksi kovaa reunoja, ettei ala paistaessa repsottaa. Sorsa voi sen sijaan jatkaa laulamistaan levylautasella koko tortunpaiston ajan, sillä levyltä on erotettavissa yllättävän monta hyvää biisiä.
Nimibiisi Desert of Love aloittaa levyn jytäkästi, jo tässä huomaa levyn soundin hienouden. Ykkössiivulta löytyy tämän ärhäkän aloituksen lisäksi muotovaliot Jim Pembroke – balladit Wishful Thinker ja Misty Island, sekä erityisen ärhäkkä Pembroken rantabiisi Beach Party. Kyllä Vaan, Wigwam-jehu Jim Pembroke on rustannut suurimman osan levyn biiseistä, joka on useimmiten laadun tae, kuten nytkin. Tuossa kasarin alussahan Pembroke väänsi erittäin tuotteliaasti biisejä monelle suomalaiselle artistille, kuten Kojolle, Pedro’s Heavy Gentlemanille ja Maaritille.
Tortut on hyvä viimeistään nyt lykätä uuniin, muistithan laittaa uunin 225 asteeseen, paistoaika on 10-15 minuuttia. Riki on myös hyvä kääntää ja katsoa mitä herkkuja toinen puolisko tarjoaa. Kakkosiivun aloitus Glory Road on kuin Springsteenin Glory Days, paitsi että Riki teki biisin kaks vuotta ennen. Nou nou, ei mitään plagiointia, ehkä vaan jutun kirjoittajan liioittelua. Toinen puolisko on muuten ensimmäistä hieman tasapaksumpia, ehkäpä siihen on syynä valjuhko Esa Kaartamon biisi Hope for the Best.
Niin, älä unohda torttuja uuniin. Patakinnas käteen ja pelti pois uunista, nyt viimeistään näet että repsottaako torttujen reunat? Täällä torttusetti pysyi kasassa. Nyt vaan vähän jäähdyttelyä ja Glögiä tulelle. Rikikin jäähdyttelee loppusuoralla, viimeisessä mietteliään mukavassa biisissä She Drops You Yesterday. Sanoisin, että maistuva albumi, nimenomaan vinyyliominaisuuden ja Jim Pembroken biisien ansiosta. Toki Rikikin kiekuu komeasti ja nyt ensimmäinen puraisu tuoreen tortun reunasta.
Harmi kun ei löytynyt näitä Rikin englanninkielisiä biisejä YouTubesta, mutta tätäkään ei ole syytä unohtaa:)
Joskus vaan joku biisi valtaa tajunnan, ei lähde pois sieltä käskemälläkään. Mällää ja mällää päiväkausia, tarttuu tiukemmin aivolohkoni puolustuskyvyttömiin osiin, soluttautuu kehoni tunnekäytäviin, tekee tunteiden virrasta vuolaamman, kasvattaa pyörrettä, sisälläni paisuvaa tunnetta tulla yhdeksi tuon musiikin kanssa. Näissä hetkissä laulukyvytön suu tapailee sanoja ja kitaraa soittamattomat sisätyöntekijän sormet tapailevat ilmaa: - tästä se lähtisi, näistä soinnuista, tällä otteella, tämän biisin varmasti opettelen ulkoa!
