The Latebirds ja The Soundtrack of our lives - Tampere, Klubi 11.12.2010

Lämppäri The Latebirds aloitti tarkalleen klo:22.00. Odotuksia oli ja ei ollut, itse olin nähnyt aiemmin liki täydellisen Latebirds-keikan Tampereen Telakalla vuonna 2005, toisin kuin rokkikollegani A-Hound, jolla oli "myöhäislinnuista" valjumpia kokemuksia. Heti ensi biisien aikana tuli selväksi, että bändi osaa soittaa, soundit olivat kohdallaan ja Jussi Jaakonahon(myös Jonna Tervomaan kitaristi) maalaileva kitaratyöskentely oli nostettu makealla tavalla pintaan.

Biisit olivat pääasiallisesti hyvinkin laadukkaita, varsinkin ”ilmastomuutosbiisi” Summer becomes fall toimi erinomaisesti. Yhtyeen laulaja/lauluntekijä Marcus Nordenstrengin osaa kyllä tehdä päteviä, osittain pastissinomaisia rockbiisejä, mutta bändi tarvitsisi rokin ilosanoman levittämiselleen hiukan värikkäämpää laulupuolta, ehkä aidon rokkikukon solistiksi? Mistä löytyisi tällainen?



Illan pääakti, ruotsalainen The Soundtrack of our lives tulla tupsahti melko lailla aikataulun mukaisesti lavalle, hetkessä oli täysi pöhinä päällä, nallekarhumainen ja varsin ”laaja” solisti Ebbot Lundberg mutisi jotain epämääräistä mikrofoniin ja bändi aloitti työskentelynsä. Varsin pian tuli selväksi, että bändi on erittäin rock, soitto maistuu joka rintamalla, George Harrisonin näköinen kitaristi ja muuten vain kapeapeppuinen urkuri rokkasivat kuin vimman vallassa. Yhtälailla muukin rytmiryhmä tuki tätä mainiota rokkityöskentelyä. Valitettavasti illan heikoin lenkki oli solisti Ebbot, hän oli juuri sen verran liikaa humalassa tai muuten heikossa fyysisessä iskussa, että keikan alkupuoli oli hänen osaltaan melkoista läpilaulantaa.



Bändi omaa tukun loistavia rockbiisejä, kuten Big Time, Thrill Me ja Sister Surround. Kaikki nuo soitettiin ja bändin sarjakuvamainen henkilögalleria kierrätti mainiosti kaikki osaamansa rokkikliseet, kitaran heilautukset, rokkipotkut, keinumiset. Välillä kävi mielessä, että onko bändillä mitään omaa juttua? Toki hienoja biisejä löytyy ja hyvä toteutus niihin. Mutta bändi ei ole sillä tavalla ainutlaatuinen kuin Rolling Stones tai vaikka 22 Pistepirkko. Myös ajatus ruotsalaisten bändien hengettömyydestä nosti taas päätään, melodiat ja hyvä rollaaminen toimii, mutta missä on syvä ulottuvuus, tumma ja sakea pohjavesi, sieltä mistä nousee jotain omaa ja selittämätöntä pintaan.

Keikka ei ollut missään nimessä huonoimmasta päästä, ainoastaan bändin kärki, solisti Ebbot Lundberg petti, voima ei virrannut hänestä yleisöön, vaikkakin loppua kohden homma petraantui. Vähän valitettava juttu, bändin solistin pitäisi kuitenkin olla se joka jaksaa loppuun asti. Näin tällä kertaa, ehkäpä tulevilla kesäkeikoilla(?) nähdään solistikärjen osalta vähän ärhäkkäämpi TSOOL?

Levymessuilla! - Turku, Kåren 4.12.2010

Historia toistaa itseään, jälleen itsenäisyyspäivän tienoo, Turku ja levymessut Kårenissa. Vuosi sitten levymessujen jälkeen asettauduin kesään asti kestävään levyjenostolakkoon. Nooh, lakko piti melkein kutinsa, mitä nyt sallin itselleni pari ostopoikkeamaa ja päivän Tukholman levykaupoissa.

Tässä sitä ollaan taas, raskaiden vinyylikassien kanssa. Messujen saldo oli 29 vinyylilevyä yhteishintaan 74 euroa, joka nopeasti päässä laskien tarkoittaa noin 2,50 euroa/vinyyli. Ei siis pöllömpi hinta. Vaan onko laatu kohdallaan, millaista muovia tulikaan kotiin raahattua? Katsotaan!

Noustessani Kårenin rappuset ylös tupsahdin suoraan yhden ruotsalaisen levymyyjän pöytien luo. Havainnoin heti alevinyylilaatikon, josta lähti 4 levyä 10 euron yhteishintaan. Mukaan tarttui Randy Newmanin: Born Again(79), Neville Brothersien: Yellow Moon(89), Suzanne Vegan: Days of Open Hand(90) ja 80-luvun kadotettu(?) pop-klassikko Michael Pennin(on muuten Sean Pennin veli) March(89). Kirsikaksi kakun päälle löysin vielä 3 euron laarista kohtuullisenkuntoisen Patti Smith Groupin: Radio Ethiopian(76).

Loistavan alun jälkeen työnnyin sisään varsinaiseen levysaliin. Myyjiä oli yltympäriinsä salia, havaintoni mukaan hieman enemmän kuin viime vuonna. Seuraavana kohteenani oli varsin surumielisen näköisen ruotsalaismyyjän euron ja kahden euron laarit. Liekö surumielisyys johtunut siitä, että noin halvoilla hinnoilla ei paljon tältä reissulta rahaa kerry, tuskin edes paluulippua Ruotsiin? Jokatapauksessa miehellä oli vielä erikoistarjous 4 levyä kahdella eurolla. Runsaasta vinyylimäärästä napsin itselleni levyt: The Pretenders: II(81), Blue Öyster Cult: Some Enchantet Evening(78), Joe Jackson: I’m the Man(79) ja sooloilemaan lähteneen Supertramp-miehen Roger Hodgsonin: In the Eye of the Storm(84). Tässä vaiheessa mietin, että mitähän tästä vielä seuraa kun alku oli näin lupaava, kassissa oli jo yhdeksän vinyyliä, mutta rahaa oli kulunut vain 15 euroa.

Olin tietoisesti tullut levymessujen kahdelle viimeiselle tunnille, jolloin porukkaa on vähemmän ja kaikista pahimmat levyfriikit olivat käyneet jo keskinäiset tappelunsa. Viime tunteina hinnatkin yleensä putoavat ja tinkiminen on helpompaa. Tosin ihan mikä tahansa hinta ei mennyt läpi, Kinksin: Soap Opera(75) vinyyliä en saanut pudotettua 8 eurosta viiteen. Tuolloin taskun pohjalla ei ollut enää kuin se vitonen. Sitä ennen levyjenpläräys-flowssa olin jo haalinut ne 20 muuta vinyyliä maittavista alelaareista: Muutamia herkkuja mainitakseni: originaali mutta naarmuinen Beatlesien: Rubber Soul(65), Neil Youngin: Time Fades Away(75), molemmat noin neljällä eurolla sekä Elton Johnin ylväin klassikko, tupla-albumi Goodbye Yellow Brick Road(73), Lou Reedin: Sally Can’t Dance(74) Ja Marvin Gayen: Midnight Love(82) kolmella eurolla kappale.

Tyydytys oli täydellinen. Levymessut olivat parhaimmat tähänastisista. Levykauppiaiden karavaani jatkaa kulkuaan Helsinkiin ja Lahteen vastaaville levymessuille, mutta kermat kuorittiin päältä jo Turussa. Kuvaavaa oli se, että laareihin jäi vielä paljon poimimattomia helmiä muutaman euron hintaan, kuten Bee Geesiin 70-luvun alun hyväkuntoisia vinyylejä, Van Morrisonin vinyyli 70-luvun alusta ja yllättävän paljon originaalia 70-luvun Zappaa ja Bowieta.

Näihin tunnelmiin tällä kertaa, mikä voisi 70-lukuisempaa kuin Elton John kera ajanmukaisen karvapäägallerian:

Kevyt progeillallinen - Tampere, Klubi 24.11.2010

Eilen Tampereen klubin valtasivat suomalainen Kiki Pau ja Ruotsin progesuuruus(?) Dungen. Kiki Pauta olin kuunnellut ennen tätä yhden albumin verran: White Mountain(10), josta löytyy erillinen juttukin blogin tämän vuoden huhtikuun numerosta.

Odotukset olivat keskitasolla, pieni kutina oli Kiki Paun suhteen, että bändissä on mahdollisesti enemmänkin livepotentiaalia. Kutina osoittautui enemmän kuin aiheelliseksi, Kiki Pau oli livenä suorastaan erinomainen. Vajaan tunnin setti sisälsi vain kolme biisiä, kolme jylhää eeposta, joista keskimmäinen oli paras. Soitto oli tarkkaa ja tasapainoista, mikään soitin ei noussut toisten yli, vaikkakin rummut paukkuivat aina anarkisesti. Kitaratyöskentelyä ym. soitinkuvioita oli maltettu tehdä loppuun asti, sooloilu ei jäänyt kitaratilutteluksi, vaan kuviot oli mietittyjä, eteenpäin meneviä, kasvavia, eli progressiivisia.

Aivan mainion Kiki Pau:n keikan jälkeen lavalle astui 4 hymyilevää Ruotsalaista. Dungenin keikka paukahti käyntiin mukavalla energialla, biisit vyöryivät heti kaikkensa antaen yleisön kuuleviin korviin. Rokkipoliisi kaverini A-Houndin kanssa puheeksi tuli bändin selkeä ylisoittaminen, tärkeämpää oli painaa kaasua, kuin että olisi malttanut viedä nämäkin hyvin progemaiset biisit loppuun asti. Asteittain soitanta oli junnaavaa ja ikävystyttävää. Parhaiten Dungen onnistui lyhyissä ja aika rokeissa vedoissa, joissa laulajakin uskaltautui laittaan koko ääniarsenaalinsa kehiin. Musiikilla oli sisältöä ja melodiat olivat hyviä, mutta koko taideteosta ei maltettu maalata loppuun asti.

Tällä kertaa maaottelu kääntyi Suomen eduksi. Kiki Paun lyhyt ja erinomainen keikka kasvatti nälkää nähdä bändi pidemmälläkin livekeikalla, ehkäpä tulevan vuoden aikana. A-Houndin heittämä teoria Ruotsalaisbändien yleisestä hengettömyydestä jäi askarruttamaan mieltä. Onko todellakin niin, että Ruotsin kamaralla luodaan paljon hyviä melodioita, sinänsä laadukkaita ja tarttuvia rokkibiisejä/plattoja, mutta syvyyssuunnassa ne eivät pärjää Suomelle, tietynlainen suomalaista korvaa miellyttävä vakavuus puuttuu. Liekö näin?

Tässä kuitenkin levyllä mainiosti toimivaa Dungenia ja uuden levyn Skit i Allt(10)nimibiisi:

Tänä iltana!

Tänä iltana Tampereella Valoa-Festival, Yo-Talolla esiintyy Turun syntsapop-bändi TV-Resistori, Tampereen oma liekki Liekki, saksalainen Barbara Panther ja Magenda Skycode. Kalevan kellot mittaa aikaa, kaupunginosassa ja Liekin uusimman levyn viimeisessä biisissä. Haikea, vaikeaa, vaiko pelkästään oikeaa? Mitä höpisen? Sitä että mennäkö vai ei?

Päätökset syntyvät usein leikkaavassa hetkessä, uuvahduksen ja raapaisupinnan välillä. Miten tänään, leimahtaako tikku vai painaako ilta nenän kohti töllöä ja lauantainviihdekimaraa. Entäs tämä illan livesetti, olisiko järkeä muutenkin kohtuullisen pitkän päivän jälkeen puskea itsensä rokkiareenoille?

Mitäs tähän sanoo Jori? Eli Magenda Skycoden pääjehu, myös PMMP:n biisien säveltäjä. Esikoisalbumi IIIII (06)oli jo ilmestyessään klassikko, kakkonen Relief (10) on omassa kuuntelussani vielä yhden biisin varassa, tämän eeppisen tsipaleen:

Torttua ja Sorsaa!

Näin jouluisen tortunpaiston ja taikinalevyjen käsittelyn lomassa lautaselle tipahtaa ehtaa sorsaa , Rikiä sellaista. Torttulevyjä on hyvä sulattaa 15 minuuttia huoneenlämmössä, sen sijaan levyllisen Riki Sorsaa voi laittaa heti uuniin, eli levylautasella pyörimään.

Jos olet onnekas, niin käsissäsi on Rikin englanninkielinen rokkilevy Desert of Love (82). Varsinainen kasarihelmi, eikä niinkään kasari, paremminkin hyvin tuotettu ja soitettu platta. Viimeistään tässä vaiheessa heitä kaikki Riki ennakkoluulosi huis helvettiin ja kuuntele mitä setä kertoo. Rikin tuotantohan ei suinkaan ole pelkkää muuttohaukkaa ja nananaanaata, historian hämärästä löytyy muitakin harvinaisen laadukkaita englanninkielisiä rokkilevyjä, kuten Rikin ensimmäinen levytys The Zoo Hits Back(75) ja Changing Tunes(81)

Muistan lukeneeni, että kyseinen Desert of Love on yksi Suomen parhaiten soundaavista vinyylilevyistä, taika perustuu muistaakseni ruotsalaiseen, hyvälaatuiseen levyn tuotantovaiheeseen, vinyylin kaiverruksiin ym. Helvetin hyvältähän tämä kuulostaa heti ykkösbiisistä lähtien. Soitto on komeaa ja jokaisen soittimen erottaa tällainen vähemmänkin musiikillinen korva.

Entäs sisältö sitten, silkkaa torttuako? Ei suinkaan. Tässä välissä on hyvä muistuttaa tehdä tarpeelliset viillot torttulevyihin, laittaa keskelle mukava luumuhillosilmä ja solmia tortun reunat kiinni. Täytyy muistaa painaa tarpeeksi kovaa reunoja, ettei ala paistaessa repsottaa. Sorsa voi sen sijaan jatkaa laulamistaan levylautasella koko tortunpaiston ajan, sillä levyltä on erotettavissa yllättävän monta hyvää biisiä.

Nimibiisi Desert of Love aloittaa levyn jytäkästi, jo tässä huomaa levyn soundin hienouden. Ykkössiivulta löytyy tämän ärhäkän aloituksen lisäksi muotovaliot Jim Pembroke – balladit Wishful Thinker ja Misty Island, sekä erityisen ärhäkkä Pembroken rantabiisi Beach Party. Kyllä Vaan, Wigwam-jehu Jim Pembroke on rustannut suurimman osan levyn biiseistä, joka on useimmiten laadun tae, kuten nytkin. Tuossa kasarin alussahan Pembroke väänsi erittäin tuotteliaasti biisejä monelle suomalaiselle artistille, kuten Kojolle, Pedro’s Heavy Gentlemanille ja Maaritille.

Tortut on hyvä viimeistään nyt lykätä uuniin, muistithan laittaa uunin 225 asteeseen, paistoaika on 10-15 minuuttia. Riki on myös hyvä kääntää ja katsoa mitä herkkuja toinen puolisko tarjoaa. Kakkosiivun aloitus Glory Road on kuin Springsteenin Glory Days, paitsi että Riki teki biisin kaks vuotta ennen. Nou nou, ei mitään plagiointia, ehkä vaan jutun kirjoittajan liioittelua. Toinen puolisko on muuten ensimmäistä hieman tasapaksumpia, ehkäpä siihen on syynä valjuhko Esa Kaartamon biisi Hope for the Best.

Niin, älä unohda torttuja uuniin. Patakinnas käteen ja pelti pois uunista, nyt viimeistään näet että repsottaako torttujen reunat? Täällä torttusetti pysyi kasassa. Nyt vaan vähän jäähdyttelyä ja Glögiä tulelle. Rikikin jäähdyttelee loppusuoralla, viimeisessä mietteliään mukavassa biisissä She Drops You Yesterday. Sanoisin, että maistuva albumi, nimenomaan vinyyliominaisuuden ja Jim Pembroken biisien ansiosta. Toki Rikikin kiekuu komeasti ja nyt ensimmäinen puraisu tuoreen tortun reunasta.

Harmi kun ei löytynyt näitä Rikin englanninkielisiä biisejä YouTubesta, mutta tätäkään ei ole syytä unohtaa:)

Sunnuntaimusaa!

Jotain toiveikasta, taivaalle piirtyvää valoa, marraskuun alkua, Genesiksen Follow you follow me kuljettaa sunnuntaipäivän toiveikkaimpaan hetkeen, kaksikymmentä yli kolmeen, kun Pizza-buffan einekset sulavat onnellisena vatsalaukussa, kun tuleva talvi laskee vaivihkaa lämpötilaansa, heittää kevyen lumivaipan mustaksi kyllästyneen maan päälle.

En olisi uskonut tätä Genesiksestä, että se joskus minua hetkauttaisi, että oikeasti diggaisin heidän levyjään. Sen verran toiveikas kuitenkin olin, että syksyiseltä Irlannin reissulta poimin mukaani Genesiksen 70-luvun murrosvaiheen levyt: Wind & Wuthering(76) ja …and then there were… three(78). Ensimmäiset levyt ilman bändin varsinaista laulajaa Peter Gabrielia, niin tuon laulupestinhän korvasi tämän jälkeen Phil Collins.

Tätä iltapäivää vie eteenpäin edellä mainittu …and then there were three…(78). Alkuun ajattelin, että tässäpäs vasta mitäänsanomaton ja laimea pop/progealbumi. Muutamien hajanaisten kuuntelukertojen seurauksena levy alkoi näyttään voimansa, biisit olivat kautta linjan varsin laadukkaita ja osittain hyvin koukuttavia. Niin, todennäköisesti bändi oli tuolloin vielä melko hyvässä vedossa, 80-luvun megasuosion vuodet vielä odottivat ja Phil Collinsillakin oli vielä uskottavuutta jäljellä.

Onhan tää aika soft-poppia, mutta jotenkin hyvin toiveikas biisi, kelpo sunnuntaitsipale:

Tämän syksyn Ryan Adams

Marginaalien kantrirock-starba Ryan Adams pitää edelleen sapattivuotta. Reilun vuoden aikana Raikku on julkaissut pari vuodatuksenomaista kirjaa sekä hyllytettyjä albumejaan joista viimeisimpiä: Blackhole ja Cardinals III/IV lupaillaan joulumarkkinoille.

Oiva korvike vuotuiseen Ryan Adams puutteeseen on tarjolla nuoren Louisianalaisen laulaja/lauluntekijä Dylan LeBlancin muodossa. Nimeään myöten musiikillisen oikeaoppisesti stailattu mies. Hänen esikoisalbuminsa Paupers Field(10) on tunnelmaltaan kuin Adamsin Love is Hell:n(04) toiveikkaampi versio, varsin kypsänoloinen lättynen vuonna 1990 syntyneeltä nuorelta mieheltä.

Muutaman kuuntelukerran jälkeen alkaa erottumaan hyvän tunnelman lisäksi myös hyviä, ellei jopa erinomaisia biisejäkin, kuten Emma Hartley, Low ja Tuesday Night Rain, joka on silkkaa alkuaikojen Jackson Brownea. Olisikohan kyseessä jopa vuoden paras esikoislevy, tulevat kuuntelukerrat sen paljastavat. Ohessa pieni maistiainen tämän lupaavan hujopin musiikillisesta ilmaisusta