Rokkimutustelua - The Dead Weather

Rokkia se hakee, kulmaa ja makeaa väylää, jotain räminää, jotain parempaa ja jotain uudempaa...

Onko tässä bändi joka on enemmän kuin osiensa summa? Alan epäilemään, että näin todella on. Alkuun kuittasin The Dead Weatherin yhtenä monista Jack Whiten sivuprojekteista, hassuksi terapiabändiksi kun White Stripes on telakalla.

Ensimmäistä albumia Horehound(09) olen mutustellut niukalti. Alkuun kuuntelu keskittyi vain biiseihin: ”hang you from the heavens” ja ”i cut like a buffalo”. Ihan ookoo tsipaleita, mutta ovatko yhtään sen enempää? Enemmän levyä kuunneltua esiin nousivat mainio Dylan-cover ”New Pony” ja levyn päättävä mutainen bluesbiisi ”will there be enough water?”

Aika hyvin sitä vettä on virrannut tämän jälkeen, vajaa vuosi Horehoundista ilmestyi jo kakkoslevy Sea of Cowards(10), pienen etukäteismaistelun perusteella väittäisin, että esikoistaan vahvempi kiekko, tuotannoltaan rosoisempi ja rohkeampi. Levyn kuuntelu on tosiaankin vasta alkuvaiheessa, mutta kiekon toinen biisi ”hustle and cuss” tarjoaa kiehtovan viimeistelemätöntä rokettiräminää. Mieleen tulee 70-luvun rouheat rokkibändit, kuten Steppenwolf ja Bob Segerin alkupään kiekot.

Millaista musaa The Dead Weather sitten on? Rokkia tottakai, vanhankantaista soundimaailmaa kera tuoreen näkemyksen, intohimoista, sopivan välinpitämätöntä, trendivapaata, taitavien ja kokeneiden soittajien hienoa synteesiä…siis ketkä ja mitkä taitavat soittajat?

Bändi:
Jack White(The White Stripes)
Alison Mosshart(The Kills)
Dean Fertita(Queens of the Stone Age)
Jack Lawrence(The Greenhornes)

Ja tällaista musaa:

Kevään parhautta!

Ruff ja Räyh! Täällä taas ollaan, viekoittelevien kevättuoksujen pauloissa, metsäpoluilla, suorilla teillä, remmin nokassa, joskus vapaana, joskus nälkäisenä ja usein tarkkaavaisena. Niin kuin nytkin, kevätsävelille alttiina, noiden tulevien rokkiplattojen raadeltavana. Mrrr, ehkä liioittelen, mutta ainaskin naatiskelen, kun hyvää tarjotaan. Tässäpä pieni kevätkatsaus:

Graham Parker: Imaginary Television. Isäntäni kevätsuosikkeja, mutta kuunteleeko tätä kukaan muu? Sympaattista ja karheaa, tarinan tynkääkin, hyviä ja viisaan tuntuisia lausahduksia tuntuu olevan biisien sisällä. Terävä äijä, vaikkakin jo erittäin setämies!

Band Of Horses: Infinite Arms. Rrrr, piakkoin ilmestyvä herkkuplattanen, makupaloja on saatu jo kuultavaksi, etenkin biisi ”Older” yllättää uudenlaisella kantrirock-asenteellaan. Voisiko tämä levy pettää, tuskin?

The New Pornographers: Together. AC Newman ja Neko Case, bändin voimajäsenet julkaisivat viime vuonna molemmat erinomaiset soololätyskät: Get Guilty(09) ja Middle Cyclone(09) Ovatko Pornographersit enemmän vai vähemmän kuin osiensa summa? Sinkkubiisi ”Crash Years” poppaa kyllä maukkaasti.Viuh!

The National: High Violet. Tästä bändistä kohistaan, edellinen albumi Boxer(07) oli jonkinlainen arvostelumenestys. Uuden levyn ”Bloodbuzz Ohio” on soinut jo taajaan netin blogitaajuuksilla ja miksei myös joillakin radiokanavillakin!? Kevään yllättäjä kenties?

Paul Weller: Wake Up The Nation. Sehän on se Mod-setä, jonka levyjä aina kehutaan, niin tätä uuttakin, onko siihen aihetta? Otetaampa selvää, vi-viuff!

Dead Weather: Sea of Cowards. Jack Whiten uuden bändin toka levy. Kovin ehtivä veijari väsäämään levyjä tää Whiten poeka, kuulemma soololevy ja emobändin White Stripesinkin uutukaiset olisivat kovasti jo työn alla, liekö jo valmiina?

Ryan Adams: Orion. Myöskin isäntäni iki-suosikkeja. Levy jonka julkaisemista on annettu varma lausunto artistin MySpace-sivulla, mutta mitään ei ole vielä varmistettu? Jänskää, kommentin mukaan herran metallisin levy.

Blitzen Trapper: Destroyer of the Void. Tämä monen pojan ja tytön suosikin uutukainen ilmestyy kesäkuun alussa. Esimakua on antanut kotisivujen ilmaislataus: ”Heaven and Earth”

Wurff! Näillä edetään mukavasti kohti kesää. Itse aion vongua tässä hetken iltalenkin toivossa ja sen jälkeen saankin sulanutta lihaa kera puuron, parasta iltaherkkuani, mmmvauh!

Sen vielä haluan teille ulvaista, että minä symppaan kotimaista Poets of the Fallia, vaikka sitä aika keskinkerteiseksi haukutaan, mutta minäpä haukun takaisin: ha-hauu-uhuu-huu!



Vieraileva kirjoittaja Classicway Outlaw Pete aka Marko

Kiki Pau - White Mountain

Television on legendaarinen bändi johon viittaan usein, varsinkin mestarilliseen Marquee Moon(77) albumiklassikkoon. Seuraavasta bändistä puhuttaessa on vaikea ohittaa iso T. Kitarat murisevat kuin Verlainella ja Lloydilla aikoinaan, niin oikeastaan ne hakevat jotain hurmoksellista sfääriä, ylempää tajunnan tasoa, heittäytymisen sumeaa kohtaa.

Kyseessä on suomalaisen Kiki Paun White Mountain(10). Albumi joka yllätti takavasemmalta, kolautti charmikkaalla itsevarmuudellaan, venyttelevällä fraseerauksellaan, hieman kömpelöllä englannin kielellä. Levyä kuunnellessa tulee mieleen monia bändejä: aiemmin mainittu Television, The Kinks, Lou Reed, Fridge(muistaako kukaan? Ysärin lopun suomibändi) sekä jotain 80-lukuista Nights of Iguanaa ja Hearthillia. Ja onhan bändi jo aiemmin löydetty, itse hitaampana reagoin vasta tähän bändin kevättalvella tulleeseen kakkoslevyyn.

Aloitusbiisissä ”An Old Song” kitarat löytävät jo hyvän laukan, yli kahdeksan minuuttisessa kakkosbiisissä ”Just Real” potti räjäytetään, niin sanottu luu työnnetään kuulijan kurkkuun tai korvakäytävään, vaikuttavaa! Levy etenee hyvässä moodissa, siinä on aistittavissa rentoa soittamisen iloa. Kerrankin käsissä on levy joka innostaa, ei ole mitään formaatti-paskaa vaan ihan aitoa tavaraa. Ennen kaikkea nuo kitarat, miten nautinnollista niitä onkaan kuunnella, sopii minun korvilleni.

Milloin olet viimeksi kuunnellut jonkin äänilevyn alusta loppuun? Ilman, että olisit ottanut biisin sieltä ja toisen täältä. Milloin olet hypistellyt levyn kansivihkosta viimeksi, tutkaillut sanoítuksia, keskittynyt vain itsemusiikkiin, jättänyt facebookin ja muut vakisivustosi rauhaan, keskittynyt vain yhteen asiaan? Tässä voisi olla sellainen levy, kokonaisen kuunteluhetken arvoinen!

Viimeistään kun täysin kiireetön levyn päätösbiisi, kymmenminuuttinen ”Moon Palace” alkaa soimaan, ei ole enää kiire minnekään. Rauhallinen, yksinkertainen, hypnoottinen, sensitiivinen, viekoitteleva ja ties mitä laatusanoja omaava svengi vie sinut omaan tilaan, iltapäivän hämäryyteen, alkavan kevät-illan keinuntaan, elämän parhaiden hetkien hengitysrytmiin, yhteyteen, kun olet läsnä, kun musiikki on läsnä ja sitä kautta kaikki tuntuu pehmeältä ja todelliselta, mmmahhh!

http://www.myspace.com/kikipau

Se hetki...

...jolloin korviini lipuu ehtaa uutta/vanhaa Rolling Stonesia, tulevan Exile On Main Street - remasterin etukäteistärppi, ihan uusi Rollari-sinkku "Plundered My Soul".

Niin, oliks täällä ketään aiheesta kiinnostuneita?

Eka kerta!

Radiopuhelimet, kotiseutuni P-Pohjanmaan punkki-ihme, nyt käy ensimmäistä kierrostaan levysoittimessani.

Ostin tänään Radiopuhelimien uutukaisen Rakastaa Sinua(10) vinyylinä Swampista ja samalla käytin levylakkoni yhtä(monista) optioista. Miltä nyt tuntuu? Umpikehuttu asennebändi, aina marginaalissa ollut, liekö koskaan kuuntelijaystävällinen...paitsi nyt?

En tiedä mitä tämä on? Levy pyörähti nopeasti läpi, nyt jo ollaan viimeisessä biisissä "minä rakastan sinua", kymmenminuuttinen ja hypnoottinen, Stooges meets Funk, jotain jatsahtavaa, ripaus Captain Beefhearttia, eeppisyydessään Televisionin Marquee Moonin sukulainen, pääbiisi, tärkein biisi, paras...liioittelenko?

Minussa on aina ollut pieni punkin mentävä rako, nyt tämä rako on lujilla, ratkeilee reunoistaan, mutta tänään nautin siitä. Tämä ei ole kylmä levy, tämä ei ole tyhmä levy, tämä on hieno levy, tavallaan ainakin. Komeat kannet, biisit painettu avattaviin kansiin, menoa ja melskettä, raakaa ja kahlitsematonta energiaa, uaahh!

Ja huomenna Radiopuhelimet on keikalla Tampereen Vastavirtaklubilla, mitä teen?

MIES TILASSA - Ville Leinonen ja Majakan Soittokunta, Telakka 4.4.2010

klo:19.11.
Alkavaa etäkäteistunnelmaa, le Ville Leinonen. Telakka odottaa majakan soittokuntaa, herra Leinonen valkoisessa villapaidassaan kasaa bändisettiä kokoon.

Mitä oikein odotan keikalta? Liikaakin? Majakanvartijan Uni plätty on tehnyt suuren vaikutuksen, kyseessä on alkuvuoden parhaita kiekkoja, kenties koko vuodenkin parhaita.

klo:23.23
Ville tuli ja soitti. Mitä jäi käteen tai korvakäytävään? T & E keskustelee:
- Hieman kokeellinen setti…tai erittäin kokeellinen, tekotaiteellistako?
- Mikä on tekotaiteellista?
- Ylittikö Ville hyvän maun rajan tai siedettävän taide-elämyksen rajan?
- Ei mielestäni, mielestäni se oli siedettävää, keikka oli kokonaisvaltainen elämys jolle tuli antautua.
- Antauduitko?
- Antauduin.
- Miltä se tuntui?
- Paikoin unenomaiselta, kun äänet ja kuvat virtasivat aistielimiini
- Mitä muuta vaikutelmia tuli?
- Tiikerini-laulu herätti surun uhanalaisista tiikereistä.
- Löysitkö keikasta mitään yhtenäistä teemaa?
- Keikan yhteen sitovana voimana oli täysinäinen äänimatto, missä ei ollut aukkokohtia. Taustaäänet ja taustakuvat toimivat…
- Millä tavalla?
- Taustakuvat liittyivät hyvin biiseihin, itse keikassa ei ollut juurikaan taukoja, vaan biisit liittyvät saumattomasti toisiinsa…
- Ihmekös tuo, Ville soitti melkein koko uuden levynsä läpi, ainoastaan teemasta hieman irrallinen ”Pääkallopaikalla” puuttui.
- En tunnistanut biisejä lainkaan, yhtä poikkeusta lukuun ottamatta.
- Mitä mieltä olet Villen heittäytymisestä biiseihin, oliko se uskottavaa?
- Joo, oli se, Villen läsnäolo, äänenkäyttö ja yleinen virtuoosimaisuus istui hyvin esitykseen.
- Itseäni jossain määrin Villen liiallinen kokeellisuus häiritsi, aivan kuin hän ei olisi ihan täysin uskaltanut antautua yleisölle, vaan piti enempi omaa kivaa…
- En nähnyt Villen heittäytymistä kokonaan, koska istuin selkäsi takana.
- Mutta se joka näkyi, vaikutti?
- Kyllä, se minkä näin ja kuulin teki vaikutuksen!
- Eli ilmeisen hyvä keikka?
- Vahva, jopa elokuvamainen kokonaisuus.

T- Hound & E-Puppy

Unohdettu Fonzie!

Joskus käy niin, että menneisyydestä nousee esiin jotain ainutlaatuista ja koskematonta. Tulee mieletön elämys, kun löytää jotain varjoihin jäänyttä, melkein pilaantuneeksi luultua, mutta joka elinvoimallaan ja vaikuttavuudella lyö jalat alta, WHOAH!

Steve Gibbons Bandin biisi Tupelo Missisippi Flash levyltä Rollin' On(76) aiheutti tämän reaktion. Mieletön biisi jossa raaka musiikillinen elinvoima käy suoraan iholle, artisti Gibbons mylvii rokin sanomaansa pidäkkeettömässä tilassa, sanat lipsuu ohi levypussin printtien, vapaa musiikillinen tila luo hurjan irtonaisen tunteen, kun musiikki ja sen esittäjä ovat täydellisesti yhtä. Puhdasta rokkia, rokkenrollia, rockabillya, ehkä hillbillyäkin, maailman parasta Dr.Feelgoodia, ripaus Roadrunnerin aikaista Hurriganesia, yksinkertaisesti tanakkaa ja erittäin vaikuttavaa rokettirollia, UUH!

Mr.Cool, TheLast Outlaw Man, Steve Gibbons on syntynyt samana vuonna kuin Dylan, 1941. Loi uraa jo 60-luvulla bändissä nimeltä Uglies, joka teki muutaman sinkun, muttei koskaan noussut maineeseen. Pienenä kurioseettina mainittakoon, että Uglies vieraili suomessakin vuonna 1966, mutta ajoitus oli väärä, suomipotin korjasti toinen brittibändi: Renegades. Yritystä riitti ilman menestystä Uglies jälkeen, jota seurasi muutaman singlelevyn mittainen Balls 70-luvun alussa. RRR!

70-luvun alussa alkoi muotoutumaan Steve Gibbons Band, joka pääsi levytyspuuhiin 1976, The Who:n Pete Townshendin ostettua bändin ulos huonosta levytyssopimuksesta. Tästä alkoi bändin ja Steven noin viiden vuoden kulta-aika: Any Road Up(76), Rollin’ On(76), Caught in the Act(77), Down in the Bunker(78), Street parade(79) ja Saints and Sinners(81). Puolenkymmentä levyä väkevää ja kursailematonta rokkia. Hyviä biisejä, hyvää tunnelmaa, paikoin aivan erinomaista soitantaa ja yksi Top 10 hitti: Chuck Berryn: Tulane, jonka irtonaisen ja hauskasti aikaa ilmentävän videon löydät edellisestä blogijutusta.

80-luvulla hahmo ja bändi alkoi hiipumaan, pari levyä vielä ilmestyi, mutta Steve Gibbons bändeineen alkoi olemaan auttamattomasti jo menneen talven lumia. Musiikkilehti Soundissa 1/1984 on mainio ja valaiseva juttu Steve Gibbonsin urasta ja silloisesta keikasta Tampereen Yo-talolla. Ylisanoja ei säästetä, tämä 50-luvun rasvatukan näköinen hahmo osaa ammattinsa, rokki soi ja lantio liikkuu sekä keikan jälkeen vikitellään toimittajan tyttöystävääkin.

Yllättäen herra Gibbons on aktiivinen vielä tänäkin päivänä liki 70-vuoden iässä, keikkaa pukkaa tasaisesti ja uusi levykin Chasing Tales(08) on ilmestynyt reilu vuosi sitten. Huomasin myös, että herra on keikkaillut Suomessakin viime vuosina, ainakin vuonna 2005. Viime vuoden YouTube-linkin mukaan herralla ääni kulkee vielä varsin mukavasti, suorastaan nuorekkaasti jos vertaa hänen ikätoveriinsa Mr.D:hen.

Suosittelen tätä MySpace-linkin tsekkausta jos haluaa kuulla jotain hyvin autenttista ja multaista rokkia, muinaista ja unohdettua karheutta jossa on yllättävän iso musiikillinen sydän: http://www.myspace.com/stevegibbons