Guns N' Roses - Kantola. Hämeenlinna. 1.7.2017.

Guns N' Roses tuskin tulee tekemään enää uutta albumia. Se oli päällimmäinen tunteeni Gunnareiden Hämeenlinnan keikan suhteen. Kuinka moni odottaa edes uutta albumia? Nyt ollaan tässä dreamteam-tilanteessa, jossa Axl on saanut Slashin ja Duffin mukaan kelkkaan ja Not In This Lifetime - kiertue takoo rahaa ympäri maailmaa. Mitä tapahtuu tämän kiertueen jälkeen? Poikien eläkekassa on muhkeampi, onko enää tarvetta tämän tyyppisen uuden nostalgiarokin tekemiselle tai uudelle kiertueelle? Tämä on jo nähty, miksi enää palata. Niin, saman kysymyksen voisi(olisi voinut) esittää Rollareille ja monelle muulle ympäri maailmaa kiertävällä rockmammutille. Business as Usual, siinäpä se. Yleisö haluaa ja yleisö maksaa, miksipä ei soittaisi hittejään läpi ympäri maailman.

Jos se olisi sittenkin uusi albumi, niin millainen se voisi olla? Minä toivoisin, että se olisi nopeasti punk-otteella rykäisty, vähän niin kuin ns. jämäalbumien: GNR Liesin(89) ja Spaghetti Incidentin(93) parhaimmisto. Miksi näin? Hämeenlinnan keikalla mielestäni toimivat parhaiten tällaiset nopeammat punkimmat rykäisyt, kuten Out Ta Get Me, Nightrain ja Duffyn laulama Damned-cover New Rose. Voi olla, että olen melko yksin mielipiteeni kanssa, sillä myös bändin hitimpi osasto toimi keikalla pääsääntöisesti hyvin.

Keikka alkoi tunnin myöhässä. Soittajien kavutessa lavalla meininki ja tekeminen oli heti täysillä päällä. It's So Easy, Mr. Brownstone ja jopa Chinese Democracy olivat kelpo aloituskolmikko. Slashin kitara oli heti oikeilla taajuuksilla ja Duffin timmi bassottelu kera taustalaulun tuki hyvin Axelia. Entäs itse Axl Rose? Pääsääntöisesti Axl oli hyvin menossa mukana, laulun korkeammat taajuudet toimivat liki entiseen malliin, muttei ihan koko keikan ajan. Welcome to The Jungle meni perusvarmasti, Double Talkin' Jivellä Rose lauloi minimalisesti, mutta Slashin kitara soi maagisesti ja pelasti tämän biisin. Eeppisen Estrangedin alussa Rosen laulu vähän hapuili, mutta loppu meni komeasti, laulu oli solistille ensimmäinen "työvoitto". Seuraava tsipale, alun perin Paul McCartneyn ja Wingsin tekemä Live and Let Die oli Axelin laulun juhlaa.

Rocket Queen, You Could Mine. Ok, ihan varmoja nakkeja. Sitten tuli Duffyn em. soolonumero: New Rose joka kulki punkahtavan rivakasti. Duffyn coolista olemuksesta ei ole epäselvyyksiä, tässä on mies joka nostaisi minkä tahansa bändin rockuskottavuusarvoa monta pykälää ylöspäin. Duffyn jälkeen Axl palasi lavalle Chinese Democracyn(08) balladilla This I Love, joka oli mielestäni keikan ehkä heikoin hetki. Tämän jälkeen, noin keikan puolivälissä keikka alkoi saavuttamaan parasta kärkeään, Civil War toimi upeasti, myös Mr.Rose näytti kyntensä laulajana tässä, Yesterdays meni ookoosti, kun taas tätä seurannut Coma oli mielestäni keikan paras veto. Slashin ja Rosen yhteistyön melkein kadotettu helmi. Tässä vedossa oli kaikki dynaamiset vaihtelut kohdillaan, kerrassaan upea rockräjäyttely.

Coman jälkeen Slash pääsi sooloilemaan pitkän tovin kitaransa kanssa, Johnny B.Goodea tai jopa Get Onia muistuttava sooloilu vaihtui Kummisedän teemabiisiin, jota erheellisesti luulin joksikin Anssi Tikanmäen sävellykseksi ja olin hetken varma, että Slash on nähnyt todellakin vaivaa suomikunnianosoituksen eteen. Ehkä näissä kohdin Slashin kitaran rakastaminen meni hieman ylitse, vähemmätkin soolot olisivat voineet riittää. Toisaalta Slash kitaroineen oli aika suuressa osassa koko keikan ajan, uskaltaisin jopa väittää Slashin kitara oli paljon merkitsevämmässä osassa tällä keikalla kuin Axl Rosen laulu, myös screenille heijastetut kohdennukset tukivat tätä. Myös Duff sai paljon screeninäkyvyyttä. Toinen kitaristi Richard Fortus ajoittain luikautteli varsin makoisia sooloja ja tuntui olevan myös mies paikallaan.

Noin kolmituntiseksi venyneen keikan loppupuoli otti jo vähän allekirjoittaneen jalkoihin ja bändi veivasi muutamia aika turhiakin covereita. Chris Cornell - kunnianosoitus Black Hole Sun oli paikallaan ja Rose veti sen hyvin. Sen sijaan Knocking on Heaven's Door on mielestäni aika turha veto, ja vielä noin pitkänä versiona. Sinällään hauskaa millaisen stadionmammutin Gunnarit ovat tästä biisistä kasvattaneet, kun se alkuperäisenä Bob Dylanin versiona oli vain pari minuuttinen akustinen biisi. Biisit soolot ovat tuskin Dylanin käsialaa, siitä propsit bändille. Encoreissa tulleet AC/DC:n Whole Lotta Rosie ja The Who:n The Seeker olivat molemmat hyviä biisejä, mutta olivatko ne tarpeellisia?

Ilta päättyi Paradise Cityyn, niin kuin muutkin tämän kiertueen konsertit. Tässä vaiheessa olin jo poistunut porteista Kantolan tapahtumapuiston ulkopuolelle ja katsoin hivenen sentimentaalisena kuinka minua nuorempi festariyleisö yhteislauloi ja tanssahteli biisin tahtiin. Alun perin ajattelin, että yleisöjakauma tällä keikalla on siinä neljänkympin kieppeillä, mutta yllättävän paljon nuorempaa jengiä oli myös paikalla. Hyvä niin, sillä tämä taas osoittaa sen, että hyvä rock elää ja pysyy hengissä, vaikkakin pienessä kierrätyshengessä.