Deliver Me from Nowhere

Aikoinaan 80-luvulla, tarkemmin sanottuna vuonna 1986, toin koulun levyraatiin Bruce Springsteenin Atlantic Cityn, jonka olin oikeaoppisesti kelannut jo kasetilla oikeaan kohtaan. Kun tunti alkoi, niin jänistin, enkä antanut tuota kasettia koskaan opettajalle. Ryhmästä poikkeamisen pelko oli liian suuri tuona aikana, jolloin soitettiin enimmäkseen Bananaramaa, Whamia, Iron Maidenia, WASP:ia ja Kissiä. Niimpä biisi jäi tuolloin kuulematta ja säästyin levyraadin todennäköiseltä jämäsijalta, jota mielessäni pelkäsin.

Ensimmäinen itse ostamani kasetti oli Bruce Springsteenin: Born in the U.S.A. (84) Mikään kovin omaperäinen ostos se ei ollut aikana jolloin se soi kaikkialla. Aika pian tämän jälkeen alkoi kiinnostamaan Brucen muukin tuotanto. The Wild, The Innocent & The E Street Shuffle (73) hoitui kotiini 28 markalla. Muistan kuunnelleeni levyä kotona vähän arastellen ja miettien, että mitähän isoveljeni tästä sanovat? Uudenlainen musiikillinen tarinankerronta alkoi täyttää pienen makuukammarimme seiniä, jossa oli soitettu enimmäkseen Elvistä, Hurriganesta ja Kake Randelinia. Vielä hurjempi askel oli hankkia Brucen akustinen levy Nebraska (82), jolla ei ollut hittejä, eikä oikein rokkiakaan, mutta siinä oli em. Atlantic City. Kappale joka heti upposi syvälle nuoren ja vielä viattoman kuulijan tunnemaastoon.

Nebraska ei ollut nuorella Pohjois-pohjanmaalaiselle musadiggarille mitenkään helppo levy. Levy on enemmän tunnelmaa, kuin yksittäisiä ja selkeästi toisistaan erottuvia biisejä. Nimikappale on käyntikortti aiheeseen, suoraan siihen tunnelmaan joka kumpuaa Springsteenin lapsuudesta ja vaikeasta isäsuhteesta. Tarinallisella levyllä on tosin pari nopeatempoisempaa biisiä, kuten Johnny 99 ja Brucen raivoisaan karjuntaan yltyvä Open All Night. Huomionarvioista on, että kaikki albumin kappaleet ovat demoäänityksiä, jotka Bruce soitti itse akustisen kitaran kanssa makuuhuoneessa. Äänityksissä käytettiin neliraitaista Tascam 144 -nauhuria ja Echoplex -kaikulaitetta. Kappaleita yritettiin myös tehdä studiossa, mutta kun niihin ei saatu oikeaa tunnelmaa, laitettiin alkuperäiset demo-versiot levylle.

Viikonloppuna tuli nähtyä tuore Deliver Me from Nowhere elokuva, joka kertoo Nebraska levyn teosta, tuosta rohkeasta ja käänteentekevästä hetkestä Springsteenin uralla, jolloin levy-yhtiö toivoi uutta hittiä hyvin menestyneen Hungry Heartin jälkeen, mutta Springsteenin tie vei toisaalle, akustisen ja varsin tummasävyisen materiaalin pariin, josta lopulta muodostui Nebraska albumi.

Elokuvan pääosaa esittää hyvin uskottavasti, myös aika paljon Brucen ulkoisestikin mieleen tuova, Jeremy Allen White. Elokuva perustuu Warren Zanesin kirjaan Deliver Me from Nowhere josta elokuvan on käsikirjoittanut ja ohjannut Scott Cooper. Elokuva mukailee uskollisesti Brucen omaa tarinaa ja liki kaikki tarinalliset käänteet ovat löydettävissä hänen itsensä kirjoittamasta elämänkerrastaan Born to Run (16). 

Elokuva onnistuu tavoittamaan hyvin Brucen River-kiertueen jälkeisen tunnelman, kun suuri suosio oli kädenmitan päässä, mutta Brucen jaksaminen oli huonolla tolalla ja oma suunta oli stadionrokista pienimuotoisempaan ilmaisuun. Elokuvassa on hyvää ja uskottavaa levy-yhtiön ja artistin keskinäistä dialogia, kuinka ensimmäisen näkee suuren suosion, kun taas jälkimmäinen oman tien vääjäämättömän kutsun. Elokuvassa, ja yhtälailla Brucen oikeassa elämässä, uran merkittävämmäksi tukihenkilöksi muodostuu manageri John Landau, joka toimii hienolla tavalla tulkkina artistin ja levy-yhtiön odotusten välillä. 

Levyn biisit saavat alkusykäyksen sarjamurhaaja Charles Starkweatherista, myös Terence Malickin Badlands elokuvan päähenkilöstä. Tu elokuva inspiroi Brucea kirjoittamaan kappaleen Starkweather, joka sai lopulliseksi nimekseen: Nebraska. 

Tyylikkääseen nahkatakkiin pukeutunut Jeremy Allen White tavoittaa riittävästi Brucen mielentilaan tuolta ajalta. Ajoittain häiritsi pääosan esittäjän liiankin ilmeetön katse ja tapa istua pää vinoon käännettynä, aivan kuin sitä olisi käytetty tietoisena tehokeinona. Toisaalta Jeremy Allenin vähäisen ilmearsenaalin takaa on löydettävissä paljon todellista ja uskottavaa tunnetta. Ehkä liiallinen melodramaattisuus ei olisi toiminut tässä tarinassa. Allenin paras kohtaus tulee elokuvan lopussa, jossa Bruce istahtaa viimein terapiatuoliin, pitkän road tripin jälkeen, kun asettui asumaan uuteen kotiin Los Angelesissa. Tässä vähäeleisyys toimii. Myös tuo ystävänsä kanssa tehty road trip ja siihen liittyvä Brucen romahtaminen on hienosti kuvattu. Tosin Brucen oman elämänkerran mukaan tuo viikon mittainen automatka läpi aavikoiden on vielä suuremmassa käänteentekevässä roolissa kuin elokuvassa näytetään. 

Jon Landaun esittäjä, Jeremy Strong tekee ehkä elokuvan parhaimman roolityön lojaalina ja ymmärtäväisenä managerina. Jon Landau oli ensimmäisiä, jotka näkivät Brucen suuremman potentiaalin ja tunnettu on hänen ikoninen artikkelinsa vuodelta 1974: "Olen nähnyt rokin tulevaisuuden ja se on Bruce Springsteen". Landau on pysynyt Brucen mukana koko uran ajan. Yksi elokuvan parhaita kohtauksia on se, kun Landau soittaa valmista Nebraska levyä levy-yhtiön edustajalle, joka pyörittelee epäuskoisesti päätään: - Onko tämä nyt jokin folklevy? - Tämä on minun toimisto ja täällä uskotaan Bruce Springsteenin musiikkiin, on Landaun vastaus ja levy lopulta julkaistaan.

Elokuvassa on toimivia takaumia Brucen lapsuuteen ja isäsuhteeseen. Douglas Springsteen oli ajelehtiva, heikosti työelämään kiinnittynyt ja mielenterveysongelmista kärsivä sekatyöläinen New Jerseystä. Kasvatus tapahtui enemmän kurilla ja nuhteella, kuin kannustuksella. Vuosien kuluessa Brucen suhde isäänsä parantui huomattavasti ja leffan loppupuolella nähdäänkin liikuttava kohtaus, jossa Brucen paluukeikan jälkeen isä pyytää takahuoneessa 32-vuotiasta poikaansa istumaan polvelleen.

Bruce oikean elämän käsikirjoitus tuolta ajalta on kuin tehty tähän elokuvaan. Synkän, mutta vaikuttavan Nebraskan jälkeen sarasti suurempi menestys, sillä Nebraskan sessioissa syntyi myös leijonanosa tulevan hittilevyn: Born in the U.S.A:n materiaalista. Nebraskan alunperin piti ollakin tupla-levy, mutta menevämmän ja hitikkäämmän materiaalin julkaisu ei vaan tuntunut Brucesta tuolloin oikealta. Elokuva on ennen kaikkea tarina siitä, kuinka tärkeää taiteilijan on seurata omaa kutsumustaan, jos meinaa saada aikaisesti jotain aidosti merkittävää. Brucella oli siihen paukkuja...ja onneksi jo sen verran kuuluisuutta takanaan, että levy-yhtiö ei pudottanut häntä listoiltaan. 

Elokuvan kanssa samaan aikaan on julkaistu neljän lp:n Nebraska boxi, joka pitää sisällään uudelleen remasteroidun alkuperäisen levyn, levyllisen ennenjulkaisemattomia biisejä, sähköisen version Nebraskan biiseistä ja tänä vuonna vedetyn livekeikan levystä. Täytyy todeta, että ennenjulkaisemattomat veisut ovat todella hyviä, niiden joukossa on myös Born in the U.S.A akustisessa muodossa. Sähköinen Nebraskasta levystä ei pärjää mitenkään alkuperäiselle. Levyn synkkä ja vähän aavemainen tunnelma on ihan oma lukunsa rokin historiassa, sekä myös ensimmäisiä isoja irtiottoja artistin uralla. Brucehan on toteuttanut sittemmin uran varrella saman akustisen temppunsa useaan otteeseen, esimerkkeinä levyt: The Ghost of Tom Joad (95) ja Devil's and Dust (05). Rocklevyn jälkeen palataan usein riisutumman ja syvällisemmän materiaalin äärelle.