Yritän olla heittäytymättä liian apokalyptiseksi, että nyt vedellään rokkenrollin vihoviimeistä vitaalista vuotta 2016 ja tämän jälkeen kaikki on pelkkää laskevaa käyrää, pikkuhiljaa taiteellisen ja lihallisen päämääränsä saavuttaneita artisteja, levy-yhtiöiden liukenemista osaksi monikansallisia yhtiöitä, jotka sivutuotteena tuottavat hieman streaming-sivustoja. Niin, eikö se juuri tänä päivänä ole juuri näin? Ja rokkihan on kuollut ajat sitten, nykyaika pelkkää vinyylisetien muovihifistelyä ja pikkunäppärien retroartistien vaarattomia tekeleitä. On vaikea suunnata katse esim. rapin suuntaan ja nähdä siellä rokin tulevaisuus. Rock ja Rap, miten ne toimii keskenään? Molemmat ovat nyt tai ennen olleet nuorison tuntojen äänitorvia. Miksi arvostan rollareiden 60-luvun tuotannon niin korkealle, onko Satisfaction sieluni syvin manifesti, filosofinen ellei jopa kosminen totuus maailmankaikkeudesta. Miksi teeskennellä, että korkea kirjallisuus antaa suurimman elämyksen ja suunnan, kun rokki nostaa monoani yläviistoon ja pitää minut hengissä.
Niin, hengissä. Voiko rokin vitaalinen ja elähdyttävä voima liueta jonnekin rokin viemäriin kun areenan suuret nimet pikkuhiljaa väistyvät verhojen taakse? Onko tuoreempien artistien veri vähäisempää, ja onko rokin ydinnektari on pumpattu liki tyhjiin kuin äitimaan öljyvarannot? Kaikki on enää teeskentelyä, että nuoruus on yhä täällä, nuori ja vanha mäntä pumppaavat Iron Maidenin kiivaimman veisun ylimmässä kohdassa tasatahtiin. Meille myydään illuusioita Hämeenlinnan suurimmalle joutomaalle ja me olemme siitä valmiita siitä maksamaan.
Luen parasta aikaa yhtä monista Mick Jagger elämänkertaa ilman, että Jagger on ollut kirjan tekemiseen millään osallinen. Marc Spitzin kirjoittama Jagger(11) kuvaa hienosti 60-luvun popkulttuurin murrosta, kuinka pienestä paheista rokkarit tuolloin tuomittiin, kuinka vanhemmat ihmiset olivat aidosti huolissaan rokin turmelevasta vaikutuksesta ja rollarit olivat tuon paheellisuuden ensimmäinen ruumiillistuma. No, nyt voidaan huokaista helpotuksesta, rythm'n blues-pohjainen rokki toimii enää keski-ikäisten ja eläkeläisten nostalgialääkkeenä. Mitään paheellisuutta tässä ei enää ole. Niin, ylevästi voitaneen myös ehdottaa, että rokki on tullut osaksi kestävämpää kulttuurihistoriaa. Rokkilevyt ovat taideteoksia yhtälailla kuin klassiset sinfoniat, kirjat ja maalaukset. Näin varmaan osittain on tapahtunut, mutta klassikko-rokkialbumin vertaaminen kirjaklassikkoon on edelleen arveluttavaa.
Palataan tähän päivään ja musiikkilehtiin. Uusin Mojo tipahti postiluukusta, lehti on silkkaa Lemmy ja David Bowie muisteloa ja kaikkea mahdollista retroilua. Rehellisesti sanottuna lehti ei vie eteenpäin, pitää paikallaan, vaivuttaa tähän apaattiseen nostalgiaan. Kaunis kansi, kaunista muistelmaa, kaunis David Bowie juliste, hyvin kuorrutetut jäähyväiset. Tarvitsenko tätä?
Mutta tämä retroilua tarjoaa arjen polttonestettä vieläkin. Rolling Stones on kiertueella, uusi levy on tekeillä, rock elää sittenkin vielä tämän vuoden. Kesäfestarit lupaa niin aiemmin parjattua Iron Maidenia kuin New Orderia, Neil Youngia, Curea ja mahdollisesti vielä Springsteeniä ja useita muita isoja nimiä. Myönnän, että tämä setärockulottuvuus houkuttelee. Keski-ikäinen minä jo varailee kiivaasti konserttilippuja.
2 kommenttia:
Hienoa pohdintaa. Kyllä rock on osakseen kuollut, kuoli jo aikoja sitten. Olen miettinyt miksi omalta kohdalta näin on käynyt.
Osallani rock on menettänyt jo aikoja sitten vaarallisuutensa. 60-70-luvulla rock oli nuorison uhmaa. Pitkätukka oli pahennuksen aihe, huumeet ja muut sekoilut olivat shokeraavaa. Nämähän ovat arkipäivää nykyään. Onko nykymaailmasta tullut moraaliton paikka missä mikään ei ole enää liian rajua. Onko tämä syönyt myös rokilta pohjaa sen vaarallisuudesta. Kyllä on
Musiikistahan tuli jo aikoja sitten suurelta osalta kertakäyttötavaraa. Onko musiikkia tehty liikaa, onko yleinen musiikkimaku muuttunut liikaa. Olen miettinyt esim. 2000-lukua, kuinka klassikkolevyä on ilmestynyt. Paljonko olen edes levyjä ostanut tältä vuosituhannelta hyllyyni. Surullisen vähän. Toki hienoa kamaakin on tullut, mutta minimaalisesti verrattuna aikoihin miltä levyni omistan. Vanhat mammutit suoltavat muutaman vuoden välein uusia levyjä. Onko esimerkiksi u2:sen tai David Bowien uusimmat olleet minulle merkityksellisiä, eivät valitettavati. Mihin on kadonnut artisteilta entisten aikojen raju vimma tehdä hyviä biisejä ja levyjä kokonaisuutena. En ymmärrä. Onko suurin palo kadonnut, onko tämä kertakäyttöhittien tulva polttanut pohjat. Syytänkö isoja laskelmoivia levy-yhtiöitä vai nuorison musiikkimakua yleisesti kaikenmaailman Jvg, Cheek ja rnb-kotkotuksineen. Onko vika minussa vaan, koska olen jo keski-ikäinen. Lukeeko nuoriso enää musiikkilehtiä, niinkuin itse Suosikkia, Soundia ja OK:ta aikoinaan. Tuskin. Ehkä nykyajan nuorisolla on niin paljon enemmän mahdollisuuksia kuin meillä 70-luvun ankeiden aikojen lapsilla. Ei nuorisoa voi syyttää todellakaan siitä, että joku Rolling Stones olisi heille merkityksillinen. Oman aikakausien vanhejahan me kaikki olemme omalla tavallamme.
Olen nähnyt Iron Maidenin neljällä vuosikymmenellä, samoin Metallican jne. Saanko mammutti livekeikoista hekumallisen nautinnon, jos menisin kesällä katsomaan Maidenin. En saa. Luulen, että osa syy on jo mainittu ikääntyminen, bändien suurin palo on poissa. Oliko Ac/dc hyvä kokemus viime kesänä. Olihan se. Joten ei tämä toivotonta ole, vaikka setä taas valittaa. Myös rahastaminen on tullut kuvioihin. Festarit ovat kalliita yksinkertaisesti. Ahneus, bändien rahan ahneus, dollarin kurssi jne mistä lie johtuukin. Kyllä minä hyvästä keikasta silti maksan.
Onneksi kaiken valituksen päälle on aina toivoa. Juuri tuo, että Rollarit jaksavat, Bruce jaksaa jne. Jonkinlainen usko elää, että ei tämä enää ole rahsta heillä kiinni, vaan jotkut jopa tekevät sitä ihan rakkaudestakin musiikkiin. Saavat itse yhä siitä jotain, että kansa tulee katsomaan ja hurraa. Antavat paatoksella oman vastineena kansalle. Rockyhteys syntyy edes muutamaksi tunniksi. Kyllä rockmyrsky yhä elää, se vaan kerää voimia ja näyttää vielä kuinka tornado voi pyyhkäistä rokkipoliisien koivet alta.
Uuh, aivan mainio vastakommentti joka oli itsessään kuin täydentävä jatko-osa omalle raapustukselleni. Tuo oli hyvä pointti, että maailma itsessään on sen verran moraaliton paikka,että sitä ei kevyellä setärockilla heiluteta. Mut joo,rokkikipinä täytyy joka kerta kaivaa syvemmältä, mutta ..ttu se kaivetaan!
Lähetä kommentti