Eric Clapton: There's One In Every Crowd

Jotenkin tämä levy katsoi minuun Nuuskamuikkusella kannellaan tarpeeksi pitkään ja alkoi satunnaishuolellisten soittokertojen vaikutuksesta laskemaan suojaustani.

Lähtökohtaisesti Eric Claptonin soolotuotantohan on varsin löysää tavaraa, isolla rahalla tuotettuja cover-biisejä kera muutaman pakollisen originaalin. Clapton ei ole mikään suuri lauluntekijä, vaan kitaristi ja parhaimmillaan ihan hieno tulkki toisten tekemille biiseille. Näin Clapton on monesti myös itse itseään määritellyt. Cocaine, I Shot The Sheriff, ym. paljon hyviä covervetoja löytyy miehen kataloogista.

Edellisen kappaleen mustavalkoisesta kritiikistä huolimatta pidän aika paljon Claptonin soololevyistä, vaikka monikaan, tuskin yksikään, ei ole niistä mestariteos. Ok, toisen sooloalbumin 461 Ocean Boulevard(74) ylle voitaneen pukea klassikon viitta, samoin Slowhand(77) on varsin laadukas tekele. Clapukan uralta löytyy yllättävän paljon soololättysiä, nopean laskuni mukaan yhteensä 22 sooloalbumia ja niiden päälle levyt yhdessä Creamin, Blind Faithin, Derek & The Dominosien ja John Mayall Bluesbreakersin kanssa. Tuottelias ja aktiivinen kaveri kaiken kaikkiaan.

Yksi Claptonin sooloalbumi on hiertänyt mieltäni ja kutitellut korviani parin viime vuoden ajan. Kyseessä on Ericin kolmas sooloalbumi: There's One In Every Crowd(75). Levy kasattiin kokoon nopeasti menestysalbumi 461 Ocean Boulevardin(74) jälkeen ja ilmestyessään se ei saanut järin hyvää kritiikkiä ja myikin kehnosti. Levyä pidetään vähän outolintuna Claptonin tuotannossa. Sillisalaattimaiselta levyltä löytyy niin Gospel-, reggae- kuin bluesvaikutteita. Ensimmäisen oman vinyyliversion tästä levystä ostin nelisen vuotta sitten parilla ekellä kirppikseltä ja toisen version nyt joulun alla discogsilta eurolla.

Herran vuonna 2016 olen pyöritellyt albumia levysoittimessa ja palannut siihen aina uudestaan. Helppo iltalevy, mukavaa tunnelmaa, sillisalaattimaisuudestaan huolimatta lämpöä ja yllättävän hyviä kappaleita. Suosittelen tutustumista. Tämä on niitä levyjä jotka tulee vastaan 1-2 euron laareissa kirppareilla ja levymessuilla.

Levyn päättävä Opposites on yksi kadonnut Clapton-klassikko, myös herran itsensä säveltämä.

Vuoden 2015 vinyylilöydöt!

Yksinkertaisuudessaan näin, kuten otsikko ilmoittaa, mitkä ovat vuoden 2015 kuumottavimmat muovilöytöni? Helpoiten saan levyistä kiinni kun katson Discogs-profiilini kautta vuoden 2015 tilaushistoriaa. Hmm, näyttää että olen tehnyt Discogsin kautta vuoden aikana 23 erillistä tilausta ja levyjä on tipahtanut postiluukustani kymmeniä, yli sata, enemmänkin?. Uuh, tämä on hieman tuskallista jälkitarkastelua, kun näkee oman muovimieltymyksen pitäneen pintansa tämänkin vuoden ajan, muttei kuitenkaan ehkä samalla temmolla kuin vuosi pari aiemmin. Viime vuonna kävin vain kaksilla levymessuilla, toukokuussa Ideaparkissa ja joulukuussa Kårenilla. Vai kävinkö useammilla...?

Vuonna 2015 ostin myös paljon sinkkuja ja maxisinkkuja. Jossain määrin suuntaus on mennyt tähän suuntaan, koska minulle tärkeiden artistien tuotanto studioalbumin osalta alkaa olemaan jo hallussa. Sinkuilta löytyy usein mukavia levyltä löytymättömiä b-puolia, joita ei aina löydä mistään muualta. Vielä tänä vuonna pitkäsoitto piti pintansa ja ohessa tusina keskeisiä levylöytöjäni kera Spotify-soittolistan.

David Bowie: Stage(78)
Bowien keskeistä tuplalivealbumia jouduin metsästämään yllättävän pitkään, kunnes ostin sen joulun alla Discogsin yhden vakimyyjän kautta sopuisaan viiden euron hintaan. Monet levyn kappaleista ovat alkuperäistä parempia, kuten Station to Station, Breaking Glass ja Beauty and The Beast. Levy on paljon kuunneltavampi kokonaisuus kuin edellinen livealbumi: David Live(74).

Todd Rundgren: Runt(70)
Pitkän linjan jenkkiartistin ensimmäinen sooloalbumi, jonka viimein sain hommattua itselleni, itseasiassa kaksin kappalein. Mielessäni olin pitänyt tätä albumia Toddin uran luonnosmaisena avauksena, joka pitää sisällään vain sen yhden hyvän biisin, eli We gotta get you a woman. Onneksi ennustukseni oli kovin väärä, sillä levyhän on vallan hyvä kokonaisuus, täynnä muitakin muistettavia biisejä.

The Bible: Eureka(88)
Levynkerääjän vuosi 2015 esittäytyi minulle pitkälti jonkin artistin tuotannon pakollisina täydennyksinä. Onneksi vuoden aikana tuli joitain uusia vanhoja tuttavuuksia, kuten tämä Nick Hornbyn 31 Biisiä - kirjassa noteerattu ja lähes täysin unohdettu brittibändi: The Bible. Eureka tuli erään levytilaukseni ns. kylkiäisenä, että otetaan nyt tuo parin euron mintti levy mukaan tuosta samalla vaivalla. Ihan kiva pikkulevyhän tämä onkin, jotenkin tässä yhdistyy kevyt jenkkirock ja Prefab Sprout, eli kaunista, helkkyvää ja viatonta soundia. Vetoaa minuun.

22 Pistepirkko: Drops & Kicks(05)
Sarjassamme tilauksia, jossa kotimaisen artistin levy pitää hankkia ulkomailta asti. Niin, Pirkkojen vinyyliversio tästä levystä myytiin aika nopeasti suomessa loppuun. Levyhän poikkeaa huomattavasti cd-versiosta, sillä kyseessä on vinyylitupla-albumi ja siltä löytyy kokonaiset 22 biisiä, eli 7 biisiä enemmän kuin cd-versiolla. Levystä maksoin "peräti" 13 euroa + postikulut ja siitäkin huolimatta meni alle kahdenkympin. Hyväkuntoinen, hyvänkuuloinen albumi bändiltä joka jäi viime vuonna määrittelemättömän pituisella tauolle. Miss you Pirkot!

Roy Harper: Flat Baroque and Berserk(70)
Eräs pitkään himoitsemani levy, jonka alkuperäisestä gatefoldista Harvest-printistä saa maksaa helposti 20-40 euroa. Tämä levy lähti discogsilta heikommalla kuntoluokituksella G+/VG kymmenellä punnalla. Voi riemua, varsinkin kun levy olikin oivassa kunnossa. Hemmetin hyvä levy myös, Harperin parhaita ellei jopa paras. I Hate The White Man on pysäyttävä biisi. Myös levyn aloituskappale Don't  You Grieve on yksi Harper-klassikoita. Levyn kansi kutkuttelee myös omia alitajuisia 70-luvun geenejäni.

Chic: Risque(79)
Suomen kesän parhaasta livekeikasta http://homesickhounds.blogspot.fi/2015/08/flow-festival-1482015.html vastannut Nile Rodgers ja Chic kunnostautui myös vinyylirintamallani. Vuosi takaperin hankin Chicin upean Ces't Chic(78) ja nyt läpeensä laadukkaan Risquen(79). Levyn tyrmäkin hitti on Good Times. Chic toimii myös mainiosti lasten kutsujen tanssimusiikkina, käy komiasti jalan alle ikään katsomatta. Nolokseni on tunnustettava, että luulin Nile Rodgersin persoonallista kitarointia pitkään basson soitoksi kunnes kaverini korjasi erheeni. Chiciltähän pitäisi uusi albumikin ilmestyä hetkellä millä hyvänsä.

Daryl Hall & John Oates: War Babies(74)
Hall & Oates viihdesoulduon ns. outolintu rockalbumi jonka on tuottanut Todd Rundgren. Levystä maksoin peräti 1,50€. Tämä alkuperäinen mint-kuntoinen albumi soi viime vuoden aikana todella usein levysoittimessani. Kiehtova ja kuuntelu kuuntelulta kasvavalevy. Hyvää soittoa ja energiaa, varsin laadukkaita veisuja myös mukana. Tietenkin levy muistuttaa aika paljon Todd Rundgrenin tuon ajan levyjä, eli tuottajavelhon sormenjälki on ollut hyvin vahva.

Spirit: Twelve Dreams of Dr. Sardonicus(70)
Twelve Dreams of Dr. Sardonicus on Los Angelesissa perustetun Spirit-yhtyeen neljäs studioalbumi.
Albumi on yksi West Coast -rockin hienoimmista saavutuksista ja klassikoksi luokiteltava.  Se sai hyvät arvostelut mutta albumin tasoon nähden myyntimenestys ei ollut kehuttava. Aiemmin omistin yhden Spiritin myöhempien aikojen albumin joka ei juurikaan puhutellut. Tämä levy se sijaan toimii, puhdas rokkiklassikko.

Hurriganes: 10/80(80)
Tämä levy on helppo löytää Suomesta, mutta näihin päiviin asti olen vältellyt levyn ostamista, kiitos isoveljeni Hurriganes-pakkosyötön lapsuudessani. Viimein kun levy tuli vastaan kahdella eurolla Tamperelaisessa laatuantikvariaatissa, niin levy lähti mukaani. Yllätys oli valtava, kun tajusin kuinka hyvä tämä levy loppujen lopuksi olikaan. Biisit olivat lähestulkoon kokonaisuudessaan bändin itsensä säveltämiä ja hemmetin hyviä yksinkertaisia rokkibiisejä joissa on täynnä tunnetta ja energiaa. Levyhän taitaa olla viimeinen studioalbumi jossa oli mukana legendaarinen Albert Järvinen. Isoveljeni J, olit sittenkin oikeassa, Hurriganes taitaa rokkenrollin ehkä parhaiten.

Leon Russell: Carney(72)
Leon Russell taisi komeilla viime vuodenkin ns. parhaat levylöydöt listalla. Russell on tunnettu enemmänn hyvänä taustaheebona, esim. Joe Cockerin tai Elton Johnin rinnalla. Oma tuotanto jäänyt hieman katveeseen. Carney(72) yksi monista Russellin 70-luvun alkupuolen laadukkaista albumeista. Lähes soittamasta levystä maksoin kokonaiset yhdeksän euroa.

Dave Lindholm: Sirkus(73)
Tämä levy lähti vitosella tamperelaisesta levyliikkeestä. Entinen kirjastolevy, joka ilmenee kansista ja vähentää näin ollen levyn arvoa. Kyseessä on silloisen Isokynä Lindholmin ensimmäinen täysipainoinen albumikokonaisuus. Levyltä löytyy muun muassa kappaleet: Puhtaat Laivat, Kaikki Menee Seinään ja Illan Prinsessa.

Jim Pembroke: Party Upstairs(81)
En ole ihan varma, että ostinko tämän levyn jo vuoden 2014 puolella? Joka tapauksessa kyseessä on "The Löytö" levymessuilta(outoa, en muista miltä messuilta?), mint-kuntoisen platan hintakin vain 10 euroa. Party Upstairs on Pembroken viimeisen sooloalbumi ennen toissavuonna ilmestynyttä, ehkä Pembroken uran joutsenlauluksi jäävää If The Rain Comesia(14). Party Upstairs soi pelkistetysti ja pinnalla menetyksen tuntoja, John Lennonin ja Wigwam-rumpali Ronnie Österbergin poismenot ovat selkeästi vaikuttaneet levyn tematiikkaan ja kenties syntyprosessiinkin.

Näiden tusinan latuskan ohella hyllyyni kosolti muita oivallisia alle viiden euron lätyskäisiä kuten:
Paul Rodgers: Cut Loose
The Firm: The Firm
Al Stewart: Orange
Cream: Live Cream
Jimi Hendrix: Rainbow Bridge - ost
Jethro Tull: Bursting Out- live
Graham Nash: Wild Tales
ym. ym. ym.

Loppuun vielä soittolista näistä älpee-herkuista:

https://open.spotify.com/user/1152632207/playlist/0HRbt0dfz1tVhHLT7tlmpD

The Pogues: If I Should Fall From Grace With God

Vuosi tärähti käyntiin hienolla kirpparilöydöllä: The Poguesin If I Should Fall From Grace With God(88) albumi löytyi eurolla Raahen SPR:n kirppikseltä. Kerrassaan hieno klassikkoplatta, joita toki löytyy parisen kappaletta kaapin pohjalta jo entuudestaan. Levy on tunnettu ennen kaikkea ehkä yhdestä verevimmistä joululauluista: Fairytale of New York. Upea balladi, jossa Shane MacGowanin laulua täydentää jo edesmennyt Kirsty MacColl.

If I Should...(88) rankattiin jo ilmestyessään varsin korkealle. Kaksi edellistä albumia: Red Roses for Me(84) ja Rum, Sodomy & The Lash(85) loivat hyvän perustan tälle ns. keltti-punkkibändille, jonka ilmaisu rikastui ja saavutti todellisen mittansa vasta If I Shouldilla. Tämän jälkeen Pogues julkaisi vielä Shanen kanssa kaksi albumia: Peace and Love(89) ja Hell's Ditch(90) ennen kuin muu bändi erotti MacGowan hurjaksi yltyneen alkoholinkäytön takia. Nämäkin albumit ovat laadultaan korkeaa tasoa, vaikka MacGowanin läsnäolo ei ollut enää ihan kympissä.

Ihme kyllä, olen nähnyt Shane MacGowanin ja silloisen The Popes yhtyeen kanssa ilosaarirockissa vuonna 1997. Muistikuvani tästä esiintymisestä ovat kohtuullisen laimeita, muistan ainoastaan Shanen ensimmäiseltä sooloalbumilta: The Snake(94) löytyvän Aisling-biisin jollain tapaa koskettaneen minua. Käsittääkseni MacGowan ei ole julkaissut toisen sooloalbumin The Crock fo Goldin(97) jälkeen ollenkaan uutta materiaalia. Ilmeisesti syy tähän löytyy puhtaasti MacGowanin viime vuosikymmenien elämäntavoista.

Ikijuopon ja erittäin korkealle rankatun The Poguesin laulaja-lauluntekijän vuodenvaihde oli siinäkin mielessä ainutlaatuinen, koska MacGowan sai ihan uudet legot entisten tilalle. Tästä operaatiosta tehtiin oikein dokumenttikin. Taustaksi kerrottakoon, että Shane MacGowanin hampaat ovat olleet vuosikaudet aivan törkeän huonossa kunnossa em. aktiivisen päihteidenkäytön seurauksena. Uuden hammasrivistönsä ansiosta MacGowan pääsi vuosikausien tauon jälkeen puraisemaan esimerkiksi omenaa.

Palataan vielä tähän vuoden 1988 klassikkoalbumiin. Fairytale of New Yorkin lisäksi levyltä löytyy monta muuta hienoa kappaletta, kuten levyn avaava nimikappale If I Should Fall From Grace With God, Thousands Are Sailing, Metropolis ja riemukas Fiesta.