Birminghamin parhaat

Kuluvan vuoden helmikuussa julkaistussa Homesick Hound - musiikkiblogin 15-vuotisjuhlakattauksessa käsittelin oman heräämisen kannalta tärkeitä alkuhetkiä. Valon näkeminen osui 1980-luvun puolivälin tienoille, ja tuon ajan hengen vaikutus näkyy edelleen voimakkaana valinnoissa, joita teen musiikinkuluttajana. 1984 sai alkunsa oman levyhyllyn maaninen paisuminen, ja tekstissä nostin esille muutamia bändejä sekä julkaisuja tuolta vuodelta, jotka pistävät vielä tänä päivänäkin vibaa punttiin.

Kaksi artikkeliin mahtunutta, ja kovat kicksit 11-vuotiaalle pikkujannulle antanutta bändiä on lähtöisin Birminghamista, tuosta Englannin sisämaassa sijaitsevasta metropolista. Toinen on yksi heavy metallin jättiläisistä, Judas Priest. Se toinen ja henkilökohtaisella tasolla päräyttävämpi tapaus on uuden aallon harjalla syntikoiden, suurten pop-koukkujen ja uraa uurtavan liikkuvan kuvan keskiössä tyylitellyt Duran Duran. Kimaltelevaa dance-rockia, kontrastina tummemmalla värillä sävytettyä tunnelmointia ja kokeellisella pensselillä laajakankaalle maalattua äänimaisemaa. Bändi oli osa laajempaa kasarin alun tienoilla alkaneen uudenlaisen musiikin liikehdintää, mutta heillä oli (ja on edelleen) muista erottuva tatsi oman maailmansa luomisessa.

Palataan vielä hetkeksi edelliseen blogitekstiini ja sukelletaan siitä portista syvemmälle Duran Duranin maailmaan. Bändin ensimmäinen livelevy (Arena) oli taltioitu Seven and the Ragged Tiger albumin (1983) jälkeisen, megamenestyksessä paistatelleen, maailmankiertueen keikoilta. Loistavaa studiotuotosta seurasi hämmentävän tuhnu konserttitallenne, joka tuntuu uuden vuoden 1984 tienoilla televisiossa näytetyn mahtikonsertin rinnalla lähinnä kaukaiselta ja krapulaiselta sukulaiselta.

Arenan lopusta löytyi yksi uusi studioäänitys, edelleen keikkojen repertuaarissa säännöllisesti vieraileva helmi. ”Wild Boys” oli saanut pintaansa futuristisen ehostuksen ja nousi vähemmän yllättäen suureksi hitiksi samalla kun yhtye jakaantui kahteen eri leiriin, joista kumpikin keskittyi omiin sivuprojekteihinsa.

Duran Duran nähtiin ja kuultiin vielä vuoden 1984 puolella ainakin jossain muodossa Band Aid hyväntekeväisyyssinglellä ”Do they know it’s Christmas”. Tarinan jatko on siinä mielessä hämmentävä, että ainakin 12-vuotiaan musiikkimedian seuraajan näkökulmasta katsottuna bändin suurin hetki parrasvaloissa sijoittui seuraavaan vuoteen, jolloin jäsenet eivät juurikaan toimineet heidät kuuluisuuteen nostaneessa yksikössä. Andy (kitara) ja John Taylorin (basso) muodostama The Power Station (mukana myös Robert Palmer laulussa ja Tony Thompson rummuissa) julkaisi oman kuumia rytmejä ja seksiä tihkuneen, kovatasoisen debyyttinsä alkuvuodesta.

Seuraavana oli vuorossa Duraneiden kokoontuminen hetkeksi James Bondin ”A View to a Kill” leffan tunnarin toteuttajana. Aurinkoinen kesäpäivä. Ylen Rockradio. Yksi iso hitti lisää meriittilistaan. Kaikki oli kohdallaan. Ajoitus, kahden suuren nimen yhdistäminen saman teeman alle. Ja tietenkin biisi, jonka voi laskea kuuluvan suurien pop-klassikoiden joukkoon.

Näiden jälkeen DD esiintyi Band Aidin jatkoksi koko maailmalle Live Aid konsertissa ja saimme vielä kuultavaksi Simon Le Bonin (laulu), Nick Rhodesin (kosketinsoittimet, syntikat) ja Roger Taylorin (rummut) projektin, Arcadian kokopitkän. So Red the Rose sukelsi syvemmälle Duran Duranin taiteelliseen päätyyn. Laatu pysyi kaikilla julkaisuilla korkealla ja jälkikäteen voi vain spekuloida, kuinka kovan neljännen levyn ”Fab Five” olisi saanut aikaan, jos he olisivat keskittäneet kaikki panoksensa yhteiseen hyvään. No, olisi lopputulos voinut olla toki yhtä hyvin myös täyttä tuubaa.

The Power Stationin levyllä Andy Taylor otti kitarastaan tylymmän, lujempaa iskevän otteen. Kun nousuhumalan tasolla operoinutta kitarointia vertaa nyt pääbändin aikaansaannoksiin vuodesta 1983 eteenpäin, näkee juonen tulevat käänteet varsin loogisena jatkumona. Jo Seven and the Ragger Tigerilla on kuultavissa Andyn kitaran siirtyminen taka-alalle. Seuranneilla singleillä sama linja jatkui. Kun vertailukohdaksi ottaa TPS:n levyllä kuultavan kuusikielisen kukkoilun, voi äänimaailmasta vetää omiksi janoikseen kaksi tutkintalinjaa.  Joko Andy Taylor oli tympääntynyt hommaan jo klassikoksi luokiteltavan Rion (1982) jälkeen, tai sitten tuottajat tai muut jäsenet siirsivät miehen kädenjäljen yhtyeen soundissa taka-alalle. The Power Stationin levyllä ajoittain jopa yllättävän tylynä päälle puskevasta kitarasta voi joka tapauksessa aistia selkeän fuck off viestin muulle jengille. Kun akut oli ladattu ja testosteronitasot saatu rajuun nousuun, oli aika nostaa kytkintä ja näyttää perävaloja kollegoille, jotka olivat alkaneet tuntumaan ainoastaan painolastilta kitaralle, joka pyrki nyt väkivaltaisesti ulos ahdistavasta karsinastaan.

Lopputulos, Andy häipyi. Saman peliliikkeen teki myös Roger, mutta kitaristin poistumisella oli selkeästi suurempi vaikutus Duran Duraniin soundiin. Rebellious son was gone, ja samoin kävi sille ainesosalle, joka toi mukanaan rockin särmää kokonaisuuteen. Aika laittaa asioita oikeaan perspektiiviin, ja nyt eri teille lähdön voisi nähdä win – win tilanteena. Näin siis ainakin vuosina 1986–87. DD:n seuraava levytys, Notorious, siirtyi tuottaja Nile Rodgersin ohjauksessa funkimpaan suuntaan, ja lopputulos on nyt kuunneltuna onnistunut. Silloin aikoinaan mielessä kävi ja myös pysyi pettymys.

Taisteluasemiin siirtynyt Andy luotti Rock N’ Rollin voimaan. Hän päätyi tekemään yhteistyötä Sex Pistols kitaristi Steve Jonesin kanssa, jolla oli tuossa vaiheessa uraansa päällä biker rock / hard rockin metal – vaihde. Tämä on kuultavissa Iggy Popin Instinct levyltä (1988) äijän omilta sooloalbumeilta ja tietenkin vuonna 1987 päivänvalon nähneeltä Thunderilta. Hemmetin hieno levy, jolla Andy ja Steve päästivät stadioneille suunnatun hard rockin ja glam metallin valloilleen. Suuria koukkuja, hienoja biisejä, isoa rockaamista, ja valtavasti hittipotentiaalia. Joka ikävä kyllä jäi suurimmaksi osaksi lunastamatta. Menestys oli keskinkertaista. Samaan aikaan myös Duran Duranin menestys luisui alamäkeen. Andy siirtyi valokeilasta takavasemman suuntaan, oli mukana tuottajan ja soittajan ominaisuudessa mm. Rod Stewartin levyillä. Duran Duran teki laadukkaita levyjä kompastellen ja kuopista nousten.

2000-luvun alussa tapahtui se, mistä fanit olivat uneksineet kasarilta lähtien. Originaali miehistö kokoontui yhteen loppuunmyydyille keikoille ja lopulta myös studioon. Lopputuloksena kokopitkä Astronaut, joka jatkoi täysipainoisesti ja samoilla aineksilla siitä, mihin huuruisen dekadentilla 1980-luvulla jäätiin. Syntyi myös klassikkotason materiaalia. Itse nostan korkeimmalle hämmentävällä tavalla sekä bändiltä että suurelta yleisöltä unohduksiin jääneen albumin päätösraidan. ”Still Breathing” on haikeassa eeppisyydessään oivallinen muistutus siitä, että levyt kannattaa oikeasti kuunnella loppuun asti, eikä vain tsekata levottomasti pari ekaa biisiä ja sen jälkeen skipata loput viimeistään viidennen kohdalla.

Muutenkin, kaikkien näiden vuosikymmenten aikana DD on ollut ennen kaikkea albumikokonaisuuksia rakentanut yhtye. Paljon singlehittejä, toki vain. Mutta ainakin itse koen, että vähintään yhtä kovia helmiä löytyy ns. piilosta. Sieltä, minne videotuotanto ei yllä.

Ei mennyt kauaakaan, kun jokin alkoi hiertää jälleen kemioissa. Andy pakkasi uudestaan kitaransa ja sanoi muille moido, toisen kierroksen vasta päästyä kunnolla vauhtiin. Tällä kertaa maailmalle näyttäytyi bändi, joka säilytti tätä pientä säröä lukuun ottamatta yhtenäisyytensä. Klubien tanssilattioille suunnatun Red Carpet Massacren (ensimmäinen Andyn toisen lähdön jälkeen julkaistu albumi) kohdalla suosiossa tapahtui notkahdus, jonka jälkeen uraa on rakennettu määrätietoisen nousujohteisesti. Oman polun kutsun voimakkaana kuullut kapinallinen katosi jonnekin, ehkä studioiden uumeniin.

Pitkän johdannon jälkeen päästään itse asiaan. Tälle vuosikymmenelle. 2021 julkaistiin Duran Duranin 15. ja samalla yksi yhtyeen uran parhaista levyistä, Future Past. Mukana mielenkiinnon herättäviä tekijöitä, kuten superguru Giorgio Moroder ja kitarassa Blurin Graham Coxon, mutta pääosassa ovat silti Birminghamin ajattomat futuristit, jotka ovat asian ytimessä suvereenisti. Maailmassa on muutama yhtye, joista voi sanoa, että toista vastaavaa ei ole eikä myöskään tule olemaan. Duran Duran on yksi tuon pienen joukon edustajista.

Vuodesta -21 eteenpäin bändin yleisöä on hemmoteltu toistuvasti. Esiintyminen Buckinhamin Palatsin Platinum Jubilee of Queen Elizabeth II juhlatapahtumassa oli alkufanfaari. Jatkoa seurasi Rock and Roll Hall of Fame tilaisuuden muodossa. Kunniagalleriaan pääsyä oli tarkoitus juhlistaa esiintymällä tilaisuudessa yhdessä Andy Taylorin kanssa ensimmäistä kertaa sitten Astronaut kiertueen jälkeen. Faneja ei tietenkään ilahduttanut uutinen siitä, ettei Andy päässyt paikalle pitkälle edenneen sairautensa takia. Tilaisuuden kulku kuitenkin enteili jotain, mikä konkretisoituu vielä tämän vuoden lokakuussa.

Simon Le Bon luki tilaisuudessa kirjeen, jossa Andy avasi tilannettaan koko maailmalle. Rivien välistä saattoi aistia, että vanhat erimielisyydet tai muut vastaavan kaltaiset asiat oli unohdettu ja miesten välit ovat niin sanotusti kunnossa. Lämmin fiilis ja tarina tuntuu ikään kuin kirjoittavan itse itseään siirtymällä tummista pilvistä auringon puolelle.

Ensimmäinen askel juonen viimeisimmissä käänteissä. Kädessäni on Andy Taylorin juuri ilmestynyt, järjestyksessään kolmas (ja toinen omaa materiaalia sisältävä) soololevy. Jos Thunder seurasi aikoinaan trendejä ja oli glamia / hard rockia, niin nyt liikutaan lähempänä 1970-lukua. Kitara soi edelleen isosti, mutta maalauksessa on aiempaa reilummin sävyjä ja yksityiskohtia. Akustisuutta, huuliharppua, saksofonia. David Bowie, Mott the Hoople ja Rolling Stones vilahtavat jossain taivaanrannan tienoilla. Vastapainona hiukan alternativea siinä merkityksessä, millaisena tuo musiikin laji tänä päivänä tunnetaan

1980-lukuakaan ei olla unohdettu. Man’s a Wolf to Man albumin eeppinen nimikkoraita alkaa sanoilla, jotka saavat The Smithsia diggaavien tahojen kellot soimaan. Last night I dreamt someone loved me…aah. Ja nyt mukana seikkailee myös sitä meininkiä, mistä kaikki osalliset tulivat alun perin tunnetuksi. Kyllä, DD puskee esille vahvana ”Reachin’ Out to Youn” kohdalla. Biisinkirjoitus on kovalla tasolla. He’s really getting it home. Toivottavasti tämä ei jää miehen viimeiseksi julkaisuksi. Mutta jos jää, niin komea päätös uralle on saatu aikaiseksi.

Jatkoa on luvassa lokakuussa, kun Duranit julkaisevat seuraavan levynsä. Konsepti on hieman normista poikkeava. Luvassa on Danse Macabre otsikon alla kulkeva Halloween teemainen kokonaisuus, joka sisältää uusia kappaleita, uudelleen versioitua vanhempaa materiaalia ja covereita. Myös kolmas, liikkeissään nopein Taylor on saatu mukaan antamaan panoksensa taiteelliseen kokonaisuuteen. Kuinka suuressa osassa ja millä biiseillä, se jää todettavaksi. Ehkä ainakin ”Night Boatin” päivitys (oletan kappaleen olevan uusi versio debyytiltä löytyvästä öisen laivamatkan kuvauksesta), mutta voisiko se olla jopa liian ilmeistä. Joka tapauksessa, ennakkomaistiaiset lupailevat vahvasti herkuttelun jatkumista.

Jossain tuolla välissä tapahtui myös kauan odotettu keikka Helsingin Kaisaniemessä. Tätä kirjoittaessani mietin syitä, miksi jätin tapahtuman väliin. Ehkä syynä olivat aikataululliset ongelmat. Ehkä halusin säilyttää sen maagisen mielikuvan, joka on muovautunut päähäni näiden vuosikymmenien aikana. Ehkä en uskaltanut ottaa riskiä ja kadottaa mystistä auraa, joka sai alkunsa yhdestä TV-ohjelmasta 1980-luvun alussa. Saattaa olla, että olin ainoastaan laiska, enkä jaksanut. Viimeksi mainittu olisi noloa, mutta sellaista se on joskus. Luulen, että lopulta illan skippaamiseen vaikuttivat kaikki mainitut tekijät.

Palataan lopuksi alkuun. Siis sinne kasarin alkuhämäriin. Duran Duran saattaa olla jopa se ensimmäinen tietämättömyyden unesta herättäjä. Ennen kaikkia niitä muita, joista sauhusin edellisellä kerralla. Muisti saattaa tehdä omia kiemuroitaan, mutta jonkinlaisella varmuudella olen nähnyt jossain televisio-ohjelmassa bändin uraa uurtavia videoita (ainakin Girls on Film, Hungry Like a Wolf, Rio) jo 1982 tai -83. Siis ennen käänteentekevää levyraatia koulun neljännellä luokalla. Ja jostain syystä tämä löytö täytyi pitää salassa muilta. Aikuinen ei voi ymmärtää sitä logiikkaa, jonka mukaan tällaisen asian kanssa pitäisi olla kaapissa. Ehkä siinä oli jonkinlaista vastakkainasettelua. Tyttöjen musa, poikien boogie. Jotain noin typerää sen täytyi olla.

Birminghamin parhaat. Black Sabbath, Judas Priest, Duran Duran. Valinta osuu viimeksi mainittuun ja erikseen orkesterin originaaliin kitaristiin. Siksi monikko. Heidän polkunsa oli aluksi yhteinen, sittemmin erkaneva ja lopulta he ovat kohdanneet uudestaan teiden risteytyessä. Kaikella lienee tarkoituksensa. Hienoa musiikkia, kiehtova tarina, lopulta myös ansaittu arvostus kaikilla tasoilla. One of a kind. Black Sabbath ja Priest, nekin vievät tilaa levyhyllyssäni. Mutta Duraneiden jutussa on vaan jotain, joka kolahtaa meikäläiseen kaikkein vahvimmin. New wave, takiaisen lailla tukkaan tarttuvat biisit, iso nippu klassikkomateriaalia kaikilta aktiivivuosikymmeniltä, värien kirjo (en ole oikein koskaan jaksanut pelkkää mustaa), kuvasto bändin ympärillä. Auringonlaskut jossain tropiikin hiekkarannalla. Siis sellainen aamuöinen vaikeasti määriteltävissä oleva romantiikassa rypeminen. Unelmoiminen jostain, mitä ei ole olemassakaan. Mausteeksi dekadenssin aromia. Ja sopiva määrää taiteellisuutta, tai kokeellisuutta. Hetkiä, joiden kohdalla huomaa pohtivansa, että tämän voi tosiaan tehdä näinkin. Siinä kombo, joka toimii meikäläiselle.

Duran Duran ei ole kadottanut maagista taikapölyä, joka laskeutui bändin ylle uran alussa. Yhtyeen ympärillä leijailee edelleen magiikka, jota ei pysty pukemaan sanoiksi. Mystiikkaa eivät ole vieneet mennessään miehistönvaihdokset tai comebackit. Sitä ei ole haalistanut edes sosiaalinen media, joka tuppaa pääsääntöisesti tekemään kaikista kohteistaan jokapäiväistä, arkista kulutushyödykettä.

Jos haluatte lukea koululaisten levyraadista ja niistä muista musiikintekijöistä, jotka pistävät sauhuamaan tällä tavalla, kannattaa hankkia käsiinsä alussa mainitsemani Homesick Houndsin juhlanumero. Julkaisu on siinä mielessä harvinainen, että se on saatavilla ainoastaan painettuna, fyysisessä muodossa. Juuri niin kuin me vanhat jäärät haluamme musiikkilehtien ja -juttujen olevan.

Toimituksessa soineet

Asia – Asia (1982)

Meat Loaf – Midnight at the Lost and Found (1983)

Heaven 17 – The Luxury Gap (1983)

The Power Station – The Power Station (1985)

Andy Taylor – Thunder (1987)

Duran Duran – Greatest Hits (1998)

Duran Duran – Astronaut (2004)

Andy Taylor – Man’s a Wolf to Man (2023)

Duran Duran – Danse Macabre (YouTube, 2023)

 

Toimittanut: Miikka The Howling Hound

Paul McCartney - Pipes Of Peace

Monen 60-luvulla uran aloittaneen rokkistaran 80-luku oli täynnä kehnoja albumeja ja niistä löytyviä huonoja tuotannollisia ratkaisuja. Paul McCartneyn kasarilevyistä harvoin puhutaan positiiviseen sävyyn, lukuun ottamatta kokeellista soololevyä McCartney II (80) ja Elvis Costellon avittamaa Flowers In The Dirt (89) levyä, mutta näiden välissä julkaistiin yleisen uskomuksen mukaan enimmäkseen melkoista kuraa, positiivista ja hampaatonta lallattelua, aikuisen miehen helppoja lastenlauluja. Voi olla, että tämä määritelmä ja luulo on pelkästään minun oma, mutta kasarilla musalehdistö ei juurikaan silitellyt Paulin albumeita: Pipes of Peace (83), Give My Regards To Broad Street (84) ja Press (86). Kyseessä on kökköyden, liiallisen rahan ja hyvänolon tuoma albumikimara. Beware! Näinkö?

Tässä ei tarvitse ennustajan lahjoja kun väitän, että olen alkanut kuuntelemaan rauhanpiippulevyä Pipes Of Peacea (83) ja todennut sen laadukkaaksi levyksi. Kyllä. Mikä oli kasarina liikaa, onkin tänä päivänä miellyttävää nostalgiaa...ja aika hyvin toimivaa sellaista. Nimikappale on Paulin tuotannolle tyypillinen melodinen helmi, jossa haisee mukavalla tavalla Beatles ja notkeat melodiset ratkaisut, siirtymät a-osasta b-osaan ja hurmokselliset c-osat, unohtamatta lapsikuoroa. Kaiken koristaa päälle liimattu rauhan lyriikkaa, älköös nyt sotiko, it's still peace and love, kuten mä ja John silloin sanottiin.

Say Say Say oli aikoinaan karmean iso hitti. Mukanahan laulaa myös itse Miihkali Jaksonen. Ihme kyllä kappale ei ole kulunut puhki, vaan kuulostaa edelleen todella svengaavalta. Mukaan on tuupattu myös maistuva huuliharppuosuus, joka pitää homman kivalla tavalla maanläheisenä. The Other Me on hyvin perusvarma McCartney-veisu, ei mitenkään potki vastaan, mutta ei nouse erinomaisuuden kerhoonkaan. Mutta onhan tämäkin varsin soljuvaa meisinkiä. Keep Under Cover on myös näpsäkkä ja kulkeva biisi, jollaisia Maccara synnyttänee hampaita harjatessaan. Mutta yksittäisenä biisinä tuotuna jollekin 2000-luvun levylle, voitaisiin melodisuuden puolesta puhua levyn parhaimmistosta. Se mikä Pipes of Peacella toimii on melodiat, iloiset, lapsekkaat ja ennakkoluulottomat (ehkä toisten korvissa liian tutut) melodialinjat. A-puolen päättävä läpeensä siirappinen balladi So Bad oli salasuosikkini teininä ja edelleen kappale vetoaa minuun. Lällyys on niin sakeaa, että siihen mielellään kierähtää: Girl i love you, yes i love you, so bad. Tällaista oli 80-luvun viattomuus parhaimmillaan ja pahimmillaan.

Kakkospuoliskon aloittaa myös Michael Jacksonin kanssa tehty The Man, jonka olin täysin unohtanut. En tiedä onko tämä Michael Jacksonin ansiota, mutta kappale svengaa makealla tavalla, intohimoisesti, viihteellisesti, kuin kirkkain kesäpäivä. Kappaleessa on hieno, nytkyttelevä a-osa, jota Michael vie upeasti eteenpäin. Kyseinen ajanjaksohan oli Jacksonin Thrillerin pöhinän jälkeistä kulta-aikaa, kaikki on näköjään muuttunut kullaksi, mihin hän on sormensa tökännyt. Toisaalta myös ymmärrän, jos joku voi kokea kappaleen ällöttäväksi viihdeklöntiksi.

Seuraavana vuorossa on aika näpsäkkä ja jopa hivenen rootsmainen  Sweetest Little Show, nätti ja osin akustinen laulu. Kappale pysähtyy hauskasti puolivälissä, jossa kitara näppäilee varsin erikoista kudosta kuin liveyleisön edessä. Average Person on hauskasti eteenpäin laukkaava McCartney-lallattelu, joka ei suostu jäämään pelkäksi hassuksi melodiakokeeksi. Kappaleen sisään on ujutettu monenlaista musiikillista käännettä. Koko levyä leimaa musiikillinen ilottelu. Voi olla, että levy koettiin ilmestyessään vähän kevyeksi ja vasurilla tehdyksi, mutta kyllähän Paulin melodiantaju on ihan omaa luokkaansa ja kun siihen siihen päälle lisätään noin miljoonan dollarin tuotanto ja parhaimmat yhteistyötahot, niin siinä ei voi paljoa epäonnistua.

Levyn yhdeksännen kappaleen kohdalla eväät alkavat jo hupenemaan. Enimmäkseen instrumentaali Hey Hey on edelleen varsin miellyttävää kuunneltavaa, mutta vähän tuntuu siltä, että jotain piti vielä keksiä tähän väliin. Tug Of Peace on vähän kuin muistuma McCartney II (80) levyn kokeellisimmasta puolesta ja samanaikaisesti jonkinlainen kommentti tämän levyn nimikappaleeseen ja edelliseen studioalbumiin: Tug of War (83). Varsin mukavaa kuunneltavaa tääkin. Loppuun on säästetty perinteinen McCartney - balladi Through Our Love. Vaikkei se aikoinaan avannut mitään uusia lukuja banjosilmän ceeveeseen, niin tältä levyltä irrotettuna ja tähän päivään tuotuna vaikka livevetona, kappale voisi olla yllättävän kova.

Pipes Of Peace (83) on levy missä ei ole mitään vikaa. Aikana jolloin se julkaistiin, oli enemmän volyymia, niin musiikki- kuin journalismimarkkinoilla. Tuolloin oli kai jotenkin tyypillistä moittia menestyneiden artistien albumeita, jos ne eivät tarjonneet varsinaisesti mitään uutta ja tihkuivat elintason ja aseman tuomaan itsetyytyväisyyttä. Pyörää ei keksitty tässäkään tapauksessa uudelleen, mutta Pipes Of Peace (83) levynä on kestänyt aikaa hämmästyttävän hyvin.

Tässä The Manin vähän hupsutteleva ja referenssinomaisen huono kotivideo, jota erinomainen musiikki kuljettaa eteenpäin:

Bob Dylan - Down In The Groove

Bob Dylanin 80-luku ei esittäydy mitenkään mairittelevana kyseisen artistin ansioluettelossa. Vuosikymmen alkoi ristiriitaisten uskonnollisten levyjen trilogian kakkososalla: Saved (80), joka tylytettiin kritikeissä heti sinne jätelaarin alimmalle tasolle. Tätä seurasi ei yhtään sen parempaa arvosanaa saanut Shot of Love (81). Seuraavalla levylle Infidels (83) saatiin tuottajaksi Dire Straitsin Mark Knopfler. Biisimateriaali oli kohtuullisen vahvaa, mutta tuotannoltaan levy on aika sliipattu ja mitäänsanomaton. Kaikilla näillä levyillä on omat helmikappaleensa ja etenkin parin vuoden vuoden takainen Bootleg Series vol.13: Trouble No More, kertoo tämän ajan kappaleiden todellisen talentin.

80-luvun puoliväli oli haastava liki jokaiselle superstaralle, vaikka silloin sitä ei ehkä huomattu, vasta jälkikäteen kun kuuntelee tuon ajan levyjen tyhjää ja kumahtelevaa tuotantojälkeä. Vuosikymmen onnistui tuhoamaan Dylanin seuraavankin levyn Empire Burlesque (85). Empire biisimateriaaliltaan on edeltäjiään vahvempi ja se loppuu Dylan-klassikkoon: Dark Eyes, jonka Robert esittää akustisesti. Toimii.

Empire sai vuoden päästä jatkeekseen jämäpaloilta kuulostavan Knocked Out Loadedin (86), joka itseasiassa koostuukin Empire Burlesquen sessioiden nauhoituksista. Yhtälailla tältäkin levyltä on kaivettavissa yksi kirkas Dylan-klassikko, yli kymmenminuuttinen Brownsville Girl, jossa lyriikoissa on avustanut elokuva-ohjaaja/kirjailija Sam Shepard. Muita levyn toimivia kappaleita ovat räväkkä aloitus You Wanna Ramble ja Kris Kristofferson-cover They Killed Him. Tom Pettyn ja Heartbreakersin kanssa vedetty Got My Mind Made Up toimii myös.

Kasarin puolessa välin Dylan taisi kyntää aikamoisessa epäuskon suossa ja oli liikaa erilaisten mielipiteiden vietävissä, näin väittää muun muassa UNCUT lehden numeroiden 7-8/2014 Dylanin sessioissa olleiden muusikoiden haastattelut. Suunta oli selvästi hukassa ja sellainen isompi visio puuttui. Tästä evidenssinä on esimerkiksi yotubesta Live Aid laulusessio, jossa Bob-parka tapailee epätoivoisesti We Are The Worldia.

Seuraava studioalbumi Down in The Groove (88) oli ilmestyessään ehkä Dylanin uran suurin pohjanoteeraus, vaikka se sai muistaakseni Rumba-lehdessä ihan ok kritiikit. Ensinnäkin levyltä löytyi vain pari hassua Dylan originaalia ja maestro oli tarttunut niinkin ilmiselviin coverbiiseihin kuin Let's Work Together, tosin Dylanin suussa se muuttui Let's Stick Togetheriksi. Levy on kasattu yli vuoden ajalta puolesta kymmenestä eri levytyssessiosta. Kovin hyvä lähtökohta se ei ollut levylle.

Ilmestyessään kuuntelin levyä ihan mutkattomasti, mutta miksikään Dylan-suosikiksi se ei koskaan noussut. Miksi olisi, kun parempaakin D:tä oli julkaistu rutkasti. Levyn Dylan originaaleista räväkkä Had a Dream About You Baby näki päivänvalon jo vuotta aiemmin Hearts of Fire (87) soundtrackilla, joka on yksi unohdetuista sivupoluista Dylanin uralle. Elokuvassa Bob itse näytteli..ööh...rocktähteä. Leffa sai murska-arviot ja katosi pian elokuvateattereista. 

Infidels (83) levyn sessioista ylijäänyt Death is Not The End on levyn parhaimmistoa. Suuremmalle yleisölle se tuli tutuksi Nick Caven coveroinnin ansiosta. Ugliest Girl in The World on sellainen mukiinmenevä Dylan-ralli. Levyn neljäs uusi kappale Silvio julkaistiin singlenä ja muistan se aikoinani ostaneeni levykaupasta ihan sen ohjehinnalla. Kyseessä on kevyehkö, lievästi hittihatuinen rock-hölkkä, joka putoaa sinne ihan ok osastoon. YouTube ihmemaailma tarjoaa biisistä tämän leuat loksauttavan liveversion. Mukana jameissa muun muassa Clapton ja Ronnie Wood. Huh!

Down in the Groovessa on oma erityinen charminsa. Se todellakaan ei ole mikään ehjä kokonaisuus. Nimensä mukaisesti nyt ollaan enemmän grooven ja tekemisen ytimessä. 80-luvun tuotantojäljestä on otettu jo askel poispäin, levy on kauttaaltaan orgaanisempi ja lämminsoundisempi kuin edeltäjänsä. Levyn loppupuolen coverit tarjoavat hyviä Dylan laulutulkintoja, etenkin vereslihaisen kuuloinen Ninety Miles An Hour (Down A Dead Ens Street) vakuuttaa. Shenandoah ja Rank Strangers to Me paketoivat levyn suorastaan kansanmusiikinomaisissa tunnelmissa.

Aika on nostanut Down in The Grooven arvoa. Kappalepaletti on hajanaisuudesta huolimatta varsin kiinnostava. Ultimaattisia klassikoita tältä ei löydy kuin se yksi, Death is Not The End. Mutta  levyllä' Bobin laulu on hyvässä terässä ja taustamuusikoista löytyy pätevää porukkaa. Ennen kaikkea Down in The Groove oli herätys ja portti seuraavaan Dylan-levyyn, hänen uransa yhteen parhaaseen albumiin, Oh Mercyyn (89). Tuottajaksi tuli Daniel Lanois ja Dylan laitettiin pitkästä aikaa kunnolla selkä seinää vasten. Se onkin taas toinen ja kerrotumpi tarina. Ketä sellaiset kiinnostaa?

Polarin Sieppari. Dog's Home, Tampere. 25.2.2017

Itselleni Polarin Sieppari edustaa syväjäädytettyä 80-lukua, kuin sinne unohtunutta punkahtavaa rock-bändiä, jostain Juliet Jonesin Sydämen ja Ne Luumäkien välimaastosta. Niin, tämä bändi olisi voinut soittaa 80-luvun lopulla Limingan nuorisoseuran talolla tai vaikkapa Vihannin Mäntylammin lavalla kuumana kesänä 1989.

Polarin Siepparit ovat kuitenkin tätä päivää. Tärkeä nostalgiatrippi tällaisille 40+  setämiehille, mutta elinvoimaisuudessaan ja tarttuvuudessaan myös nuorempaa yleisöä puhutteleva bändi. Karkkila, ilmeisen legendaarinen kunta, kaupunki? Jonka ympärille useat biisit perustuvat, tietynlaiseen pikkukaupungin ahtaaseen ilmapiiriin, joka on kollektiivisesti hyvinkin jaettava asia, sillä yllättävän monella meistä löytyy tämä pikkukaupunki- tai kylä tausta.

Bändi on urallaan julkaissut vasta kaksi albumia, rehvakkaan: Let's Euse!(14) ja viime vuonna ilmestyneen hieman muotovaliomman: Koisjärven Disco(16). Molemmat albumit pitävät sisällään toinen toistaan tarttuvampia punkahtavia rockvetäisyjä, joiden nimetkin jo kertovat paljon: Mikko Meriläinen, Sokka Irti ja Kaasu pohjassa Toijalassa, 1985 ym.

Polarin Siepparit aloittivat keikan uuden levyn ässäbiisillä: Koijärvi täyteen betonia. Biisi joka on myös kolme vuotiaan poikani yksi lemppareista, helposti mukana laulettava, mutta tekstiltään lohduton pikkukaupunkikuvaus: "Sä lähdit Urjalasta, odotit taas uutta lasta, joku toinen isyytensä aikoo tunnistaa"

Keikka vuorotteli molempien levyjen biiseillä. Mieleen jäivät muun muassa uuden levyn parhaimmistoa edustava Nuori ja Viisas, debyyttialbumin hieno Hipit. Bändin asenne ja yhteissoitto oli kovaa tasoa, välispiikit varomattoman hauskoja, mukavalla tavalla mauttomiakin. Reilun puolen tunnin soiton jälkeen tein illan suurimman virheeni ja lähden kesken keikan katsomaan toista artistia toiseen baariin. Niin, coitus int harvoin kannattaa, ei nytkään. Yritys irti leikata itseni Polarin Siepparin hyvästä live-energiasta epäonnistui. Puolen tunnin jälkeen palasin Dog's Homen jälkipöhinöihin ja ostin bändin erinomaisen Koisjärven Discon(16) kaverille yllärilahjaksi.

Kiss my...

Katsotaan K:n kohdalta: Kinks, Knack, Kolmas Nainen…mutta missä on Kiss? Totta se on, levyhyllystäni ei löydy yhtäkään Kissin levyä. Niin, liekö tuo suuri menetys, vai olisiko sittenkin? Mietitäämpä…

Vuonna 1984 sain koulukaveriltani Kiss:n Animalizen(84) kasetille äänitettynä, taisi olla Maxelin 60 minsan kassu. Levyn isoin hitti oli tietenkin Heaven’s on fire, muistan jotain muitakin biisien nimiä, kuten henkevästi nimetyn Burn Bitch Burn. Kasetti oli tietty kovaa valuuttaa tuon aikaisten Waspin, Scorpionsin ja Iron Maidenin levyjen rinnalla. Kiss oli ehkä kuitenkin se heikoin lenkki, musiikillisesti ainakin. Ookoo, onhan Kissin ura varsin kunnioitettava verrattuna Maideniin ja Waspiin, mutta kuitenkin…jokin mätti, se musiikki….

Tietenkin 80-luvulla aika monen yläasteikäisen tytön farkkutakin hihaan oli kuulakärkikynällä raapustettu nämä legendaariset neljä kirjainta: KISS. Niin, ehkäpä pidin Kissiä enemmän tyttöjen bändinä, laskin sen samaan kastiin Hanoi Rocksin ja muun pitkätukkarokin kanssa. Vasta vanhempana tajusin, että tämä Hanoi Rocks, Smack, New York Dolls ym. sifonkihuiviosasto oli musiikillisestikin ihan toimivaa kamaa.

Vähän aikaa sitten otin kuunteluun nettiteitse Kiss:n Dynastyn(79), levyn joka pitää sisällään bändin ehkä suurimman hitin I Was Made For Lovin’ You. Yllätyin positiivisesti. Levy on varsin mukavaa kuunneltavaa ja siitä löytyy muutakin hyvää kuin tuo em. megahitti. Bändi coveroi mainiosti Rollareiden biisiä 2000 Man, yhtälailla levyltä löytyy mukavasti kulkevia omia biisejä, kuten Sure Know Something ja Magic Touch. Niin, onko kyseessä sittenkään pöllömpi bändi?

Täytyy tunnustaa, että olen tutustunut myös Kiss:n uusimpaan levyyn Sonic Boom(09), joka on myös ihan kelpo platta, ei mikään rokin klassikko, mutta sellainen naatittavan puoleinen musapläjäys. Levyn ässäbiisi Modern Day Deliah on ihan klassikkoainesta ja näyttää olevan nykyisten Kiss-keikkojen avausbiisi. Ja tästä päästäänkin monen aasinsillan kautta itse asiaan, nimittäin…

Kiss esiintyy Tampereen Sauna Open Airissa ensi torstaina 10.6.2010. Toiset sanovat, että Kiss on ennen kaikkea paska livebändi, hyvä oheis-show mutta kehnoa soittoa, toiset taas kumoavat tämän väitteen ja vannovat että kyllä se soittokin toimii. Sen verran kiinnostusta löytyi(edelleen) bändiä kohtaan, että tsekkasin bändin biisilistan joka täysin identtinen joka keikalla, mitä vittua siis? Noh, eipä AC/DC:kään mikään riskinottaja tässä suhteessa ollut ja nyt olisi se tuhannen taalan(tai 60 euron) paikka nähdä bändi. Mitähän tässä sitten tekisikään…