Rubert Holmes - Jos nimestä voisin ennustaa...

...niin kyseessä on jokin amerikkalainen aikuisviihdetähti. Ei ihan näin, mutta kovin kauas arvaukseni ei heitä. Nyt ollaan tekemisessä pahamaineisen 70-luvun kutusoulin kanssa, joka on aina ollut heikko kohtani. Pursuit of Happiness(78) on levy josta löydän vain yhden levyarvion, senkin amazonin ostospalstalta: "is an example of the art of songwriting - dripping with composing brilliance. Everything is there for a purpose and the songs seep into your brain edged with pathos and pop sensibility". Väittää pokkana jokin kimaltavaviiksinen fani jostain keski-lännestä.  Amazonin arviot ovat useimmiten hyvin epäluotettavia, sinnehän ei kirjoita kuin ne jotka ovat jollain tapaa levyä  diganneet. Niin tässäkin tapauksessa, koska sisältö on tässä lätyssä hyvin hakusessa.

Huhheijaa, olempas hukassa tiistai-illan ainoassa lepohetkessä Pikku Kakkosen aikaan. Voisi sen ajan käyttää paremminkin, mutta Rubert Holmes, kerro minulle jotain? Laula ja tee vaikutus! Ei hän tee. Tämä levy on puhdasta ruskeaa peräpääainesta, sisällötön ja puleerattu pökäle mitä munattominta jenkkihuttua. Miksi, miksi ja miksi? Laittaisin soimaan nyt lisää J.J.Calea, sillä ennen Holmesia soittamani Grasshopper(82) hiveli ja vaikutti joka tasolla, aivan upean irtonainen rootslevy, en muistanutkaan kuinka hyviä tsipaleita tällä ehkä välityöksi tituleeratulla levyllä olikaan, esimerkiksi kakkospuolen täysin unohdettu Cale-klassikko: Drifters Wife on puhdasta ja vielä sykkivää sydälihaa

Palaan uskollisesti ja uskomattoman sinnikkäästi takaisin Holmesiin ja muistan, että omistan toisenkin levyn kyseiseltä herralta: Full Circle(81), jossa on tolkuttoman hieno kansi ja ehkä siedettävämpi sisältö. Hiukan googlanneena löydän Holmesin ainoan hitin, kuvaavan Escape (The Pina Colada Song) ja muistan saaneeni tämän youtube-linkin aikoinaan 40-vuotislahjalinkiksi:

Jollain tapaa nyt ollaan lähteellä, mutta en halua tietää millä lähteellä? Mutta jos halutaan yksi biisi kuvaamaan 70-luvun limaisinta soulbiisiä, se voisi olla ehkä tämä? Eipä silti, myös näyttelijänä tunnustettu Holmes on ihan biisinsä takana.

Holmesin levy tuli tämän noin 15-levyn kasan joukossa jonka tänään napsaisin kirpparilta mukaani. Levyhyllyssäni ei ole koskaan liikaa euron Mellencampin Big Daddyja(89), puhumattakaan TT Oksalan riemukkaasta: Shore Storiesista(88) tai Graham Parkeria, Emmylouta tahi Bostonin hyvää kakkoaalbumia: Don't Look Back(78). Tämä kasa lähti 20 eurolla. Levynälkä ei ole siis hellittänyt kun sopiva alelaari sattuu kohdalleen. Myös polvet kestivät hyvin kyykkimisen. Kun tästä ale-shitistä pääsen taas päivänvaloon, niin JJ saapi taas luvan:

Kerran Berliinissä toukokuussa

Ennakkokeskustelun ja kaiken muun yleisen Berliini-kuulostelun valossa kyseisestä Saksan reissusta piti tulla levynkerääjäurani kohokohta. Jo tähän voin todeta, että ei tullut.

Ennakkoon tsekkasin muutamia varmoja levykauppatärppejä lähinnä Kreutzbergistä. Levynostonälkäni ei ollut mitään megaluokkaa, kiitos edellisten Ideaparkin levymessujen. Mutta lähdin Saksaan tähtäimessäni yksi levy: The Pretty Thingsin: Parachute(70). Miten kävikään, löytyikö levyä ja pysyikö saalis yksinumeroisena?

Ensimmäinen kauppa, yksinkertaisesti nimeltään: ”Record Shop”, sijaitsi aika lähellä Mitte-keskustaa. Nopeahko pläräily antoi keskinkertaisen ja aika hintavan kuvan. Vinskyt olivat vähintäänkin Suomen hinnoissa, useimmiten kalliimpiakin. Alelaarista tongin itselleni ainakin kotimaansa Kanadan mittakaavassa erittäin merkittävän singer/songwriterin Bruce Cockburnin: Dancing in the Dragon’s Jawsin(79) kolmella eurolla. Mittestä en sitten oikein muita paikkoja löytänyt.

Seuraavat paikat löytyivät Prenzlauer Bergin Kastanienalleelta, olankohautuksella ohittamani kehnohko ”dancelevykauppa” Melting Point sekä nettikeskusteluissa paljon esillä ollut Franz & Josef. Niin, edellä mainittu levykauppa tunnetaan erityisesti arvaamattomasta omistajasta, joka saattaa passittaa asiakkaan ulos jos erehtyy kysymään vääriä kysymyksiä musasta. En ole varma, oliko itse ”pääjehu” paikalla, mutta kohtelu oli varsin säyseää. Ainoastaan kun kysyin vienosti alennusta ostamaani Ronnie Lane’s Slim Changen levyyn, niin levykauppiaan vastaus oli: miksi? Otatko levyn vai et? Jo tässä kohtaa haiskahti, että aika totista touhua tämä levyjen myynti.

Itse Kreutzbergistä, tästä vaihtoehtoisväen suosimasta kaupunginosasta löysin Berliinin reissun kaksi parasta levykauppaa: Comeback Records ja Schallplatten & Cd’s. Comeback Recordsin euron löydöt olivat American esikoisalbumi America(72)ja pakollinen Saksaostokseni: Nena(83). Kyllä kyllä, tältä levyltä löytyvät juuri ne 99 luftballoonia, eli pändin isoin hitti. Jälkimmäisestä levykaupasta lähti eurolla mukaan Al Stewartin: Modern Times(75) ja laariin jäin muun muassa Bob Segerin Seven(74), yksi ”want-listani” kärkilevyjä, mutta seitsemän ekee oli minusta liikaa.



Kuten lukemasta saattaa päätellä, niin ostokseni pysyivät epätavallisen hillityissä rajoissa. Seuraavassa paikassa ajattelin sitten kunnolla irroitella, paikka Platten Pedro sijaitsi Tegeler Wegillä. Paikkaa mainostettiin monessa matkaoppaassakin keskeisenä vinyylinkerääjän paikkana, hyllyistä löytyy yli 100 000 pitkäsoittoja, järisyttävän korkeissa riveissä aina korkealle kattoon saakka. Berliini-iltapäivän kliimaksina, hikisenä ja väsyneenä, digikameralla kuvaten matkaani kohti levynkerääjän urani tietynlaista kliimaksia, jossa saisi mopo karata vapaasti käsistäni.

Löin heti ässän tiskiin ja kysyin että löytyykö Pedrolta em. The Pretty Thingsin: Parachutea, tuota mystistä aavikkorokin helmeä tiilenoransseilla kansilla, levyä jonka olen nähnyt vain kerran alkuperäisessä vinyylikuosissa, Tampereen Swamp Musicissa vuosia vuosia sitten. Pitkänluihea silmälasipäinen Pedro vei kätensä Pretty Things-osastolle, josta melkein kaikki muut bändin platat löytyivät, muttei Parachutea. Harkitsin Emotions(67) levyn ostoa, joka on myös bändin keskeinen platta, mutta pidättäydyin aika suolaisen hinnan vuoksi.

Hetken pläräiltyäni seiniä kiertävää vinyylitaivasta huomasin myös kauan etsimäni Sundaysin: Reading, Writing & Arithematic(90) vinskyn, jonka hinnan myös Pedrolta tsekkasin. 10 ekee oli hieman liikaa, niinpä olin laittamassa levyä takaisin hyllyyn, kunnes Pedro tokaisi: että älä koskaan laita levyjä takaisin hyllyyn, sillä hän tekee sen itse, ettei järjestys mene! Mies vaikutti muutenkin aika kuumenneelta, ilmeisesti empimiseni ja hintojen kysely ei oikein miellyttänyt. Sain kuulla vielä vähän saarnaa siitä, että tämä on levyjen antikvariaatti jossa hinnat ovat sen mukaiset. Niinpä niin, en minä tällaista tosikkomeininkiä tullut Saksanmaalta hakemaan, levykaupan tärkein piirre minulle on se, että asiakas voi tehdä sieltä oikeasti hyviä löytöjä, tällaiset Pedron kaltaiset liian tosissaan olevat levymyyjät ovat minulle punainen vaate. En sitten ostanut mitään, fiilis meni, teki vielä sanoa lähtiessä myyjälle jotain ikävää, mutta hillitsin kiukkuni ja liukenin hymyillen paikalta.



Ok, Platten Pedroon jäi Bob Segerin kaikki 70-lvun alkupään albumit, sieltä löytyi melkein kaikki levyt paitsi tuota Parachutea. Niin, jos se olisi heti löytynyt, niin jälkimakukin kaupasta olisi varmaan ollut erilainen.

Tää oli tässä, Berliinin reissun platat oli jäädä alle kymmeneen, mutta vielä ennen lähtöä löysin kirpparilta Specialsin ja Talking Headsin levyt yhteensä vitosella ja kasan 70-luvun sinkkuja kahdella eurolla, muun muassa Bostonin: More Than a Feelingin(76). Melkein voisin siteerata loppuun Seppo Rädyn sanoja, mutta oikeastihan Berliini oli oikein mukava kaupunki, mitä nyt levymyyjät olivat vähän liian tosissaan levyjensä kanssa, vai olinko minä sittenkin liian suurin odotuksin liikkeellä?