70-luvun sinkkubileet!

Kuka muistaa ajan jolloin oli vain sinkut? Pitkäsoitoista ei tietoakaan, kansa osti ja kuunteli ainoastaan näitä pieniä mustia seiskatuumaisia levyjä. Ehkäpä maailman epäkäytännöllisen musiikkiäänite, vaihdappa levyn puolta aina kolmen ja puolen minuutin välein. Tässä valmiiksi tehdyssä nettimaailmassa varsin ei -toivottava toiminto. Toisaalta, paikat pysyy vetreinä kun joutuu jatkuvasti pomppaamaan ylös sinkulaa kääntämään.

Single (suom. yksi ainoa), arkikielessä myös ”sinkku”, on albumia lyhyempi äänite, jossa on yleensä yksi (tai harvoin kaksi) A-raitaa ja yksi tai useampi B-raita. Yleensä singlelevy saa nimensä A-raidalta, jonka arvellaan olevan erityisen menestyvä kappale. B-raidat voivat olla esimerkiksi remiksauksia tai live-esityksiä kyseisestä kappaleesta tai ennen julkaisemattomia kappaleita.(Wikipedia)

Ensimmäinen ostamani single oli muistaakseni Human Leaguen: Don't You Want Me, jonka ostin markalla Raahelaisesta divarista. Olen aina ostanut sinkkuja harvakseen, pääpaino on aina ollut pitkäsoittojen keruussa. Singlejä kokoelmastani löytynee ehkä jotain 200-300 levyä, joka on tällaiselle paatuneelle levynkerääjälle varsin vaatimaton määrä.

Tällä viikolla postiluukusta kolahti varsin vakuuttava discogs-tilaus, joka piti sisällään n. 20 pikkumustaa. Viaton levytilaus kasvoi huomattavasti kun myyjän valikoimassa oli laadukasta seiskaa hintahaarukassa 0.10 - 2 euroa. Tässä pieni esittely tuosta vaikuttavasta kasasta:

The Who: Squeeze Box(75), The Who are You(78)
The Who By Numbers(75) albumin pilottisinkku on vakuuttavaa pubrokkia a'la The Who. Huomioitavaa on Polydor-levylafkan loistava soundi. Sama jykevä ja terävä soundi on myös samasta kasastaa löytyvällä Who Are You sinkulla. Jalka tahtoo nousta kohti loputonta kevättä näitä kuunnellessa

Wings: Old Siam. Sir(79), Goodnight Tonight(79)
Ensimmäinen sinkku on Paul McCartneys Wings-yhtyeen jäähyväislevyn Back To Egg(79) parasta antia. Reipas rokki jossa Paulin ääni on myös tulessa. Jälkimmäinen on harvinaisempi vain pikkumustalla julkaistu tarttuva biisi.

Bob Dylan: Knocking on Heaven's Door(73), Rita May(76), Baby, Stop Crying(78)
Kiva Dylan-sinkkujen kasa. Rita May on Kappale jota ei löydy miltään Dylanin studioalbumilta, eikä täältä Spotifystäkään. Biisi on julkaistu single-formaatin lisäksi ainoastaan Dylanin harvinaisella triplakokoelma-albumilla: Masterpieces(78). Baby, Stop Crying on taas Street Legal(78) albumin iskevämpää osastoa, hetki ennen Dylanin ns. uskonnollista aikakautta. Knocking on Heaven's Door on se Gunnareiden megahitti ;)

Kate Bush: Babooshka(80), Sat in Your Lap(81)
Oli mukava löytää parilla eurolla Kate Bushin sinkkuja kera kuvallisin kansin ja sisällössäkään ei ole valittamista. Sat in Your Lap on sellainen biisi, josta tulee aina mieleen PMMP:n Taiteilia-kappale. Olisikohan toiminut esikuvana?

David Bowie: Sound & Vision(77), Ashes to Ashes(80), Fashion(80).
Bowien sinkut harvoin tuottaa pettymystä. Sound & Vision on arvostetun Low(77) albumin tarttuvinta antia. Ashes to Ashes on Taavetti-hitti vailla vertaa ja Fashion mukavaa tanssi-Bowieta ja maxi-sinkkumuodossa.

Rolling Stones: Brown Sugar(71), Tumbling Dice(72), It's Only Rock'n' Roll(74) ym.
Oleelliset 70- ja 80-luvun rollarisinkut ovat kohta jo hallussa. Rollarit on ainoa artisti, jonka pikkumustia kerään kohtuullisen päämäärätietoisesti, yksi syy lienee siinä, että rollarisinkkujen b-puolilta löytyy kautta historian paljon hyviä ennen julkaisemattomia biisejä. Esimerkkinä It's Only Rock'n' Roll sinkun persposki: Through the Lonely Night.

The Faces: Cindy Incidentally(73)
Rollareista on Ron Woodin mittainen matka The Facesiin. Ooh La Laa(73) albumi pitää sisällään tämän tarttuvan "stonesrokin". Euron taisi maksaa tämä originaali britti-pikkuinen. B-puolella ennen julkaisematon: Skewiff (Mend The Fuse). Nautin tästä kyydistä.

Jeff Beck: Hi Ho Silver Lining/Beck's Bolero(67)
Koostamani Spotify-kokoelman päättää hieno instrumentaali 60-luvun lopulta: Jeff Beckin: Beck's Bolero. Jeff Beck oli pari vuotta sitten täydessä kesäterässä Pori Jatseilla. Arvaa harmittiko kun en mennyt?

Alla olevaan Spotify-kokoelmaan olisin mielellään lisännyt ainakin The Pretendersin mainion Brass in The Pocketin(79), mutta Spotifyn rajoitteet tulivat tässä vastaan. Alla mainitsemani pikkukiekot puristettuna yhdelle kokoelmalle:

70-luvun sinkkubileet

Muutamia keski-ikäisiä levylöytöjä.

Kevät on mennyt aika pitkälti pyöritellessä 70-luvun (kantri)rock-levyjä: Bob Segeria, Pocoa, Todd Rundgrenia, Judy Collinsia ja Peter, Paul and Marya. Uutta musiikkia olen kuunnellut niukanlaisesti, sen verran kovasti mehua tahtoo irrota näistäkin 40+ - ystävistäni.

Yksi aivan uusi tuttavuus on minulle Minnesotalainen Jonathan Edwards, siis ei se kolmiloikkaaja. Jokin aika sitten tilasin Jonathan Edwardsin samaa nimeä kulkevan esikoisalbumin Jonathan Edwards(71) erään isohkon levytilauksen yhteydessä puolella dollarilla. Varsin mukavan kuuloista kantrirokkailua, ehkä lähellä kantricok-bändin Pocon soundia, mutta jotain omaleimaistakn tässä on. Kappaleet ovat muotovalioita folk/rock-kaunokkeja, ehkeivät mitään Crosby, Stills & Nashia, mutta ainaskin sellaista hyvää soolo-Stephen Stillssiä, jos vertailukohtia hakee.

Toinen mukava viime aikojen löytö on laulaja-lauluntekijä Joe Egan, jonka esikoisalbumin Out of Nowhere(79) pelastin eurolla kirpparilaarista. Egan vaikutti 70-luvulla bändissä Stealers Wheel, joka tunnetaan pitkälti Gerry Raffertyn bändinä ennen suurempaa tähteyttä. Niin mistä taas Gerry Rafferty tunnetaan? Noh, ainaskin Baker Street - hitistä. Sen verran googlettelin, että sain selville Eganin tehneen vain kaksi sooloalbumia, tämän esikoisen ja albumin:Map(81), jonka jälkeen hän jätti musahommat kokonaan. Ainakin tämä Out of Nowhere on yllättävän hyvää kamaa, itseasiassa aika paljon Gerry Raffertymaista, sekä soundiltaan, että jopa lauluääneltään. Biisit ovat ehkä inasen kevyempiä, folkimpia ja sellaisia hitaasti mieleen painuvia. Melkein tekisi mieleni liputtaa tätä yhtenä isona kadonneena singer-songwriter-levynä. Äänenlaatu seuraavalla videolla on aika matala, mutta kannattaa kuunnella kappale läpi.



Viimeisenä, mutta ei lainkaan vähäisimpänä viime aikojen ns. "uutena" artistilöytönä" on tämä sympaattinen karvaturri Richard T.Bear ja hänen ytimekkäästi nimetty kakkosalbuminsa :Bear(79), jonka löysin taas jostain kirppislaarista eurolla tai halvemmalla.
Itse levy on hyvin bobsegermäistä mureaa keskitien rokkia kera soulvivahtein. Herrasta löytyy aika niukalti tietoa internetistä, esim. ei omaa Wiki-sivustoa. Sen verran sain tietoa kasaan, että T.Bear on tehnyt yhteensä 4 sooloalbumia vuosina 78-86, joista tämä Bear(79) ja sitä edeltänyt esikoisalbumi Red, Hot & Blue(78) lienevät ne parhaimmat. Sellaisen jännän viitteen myös löysin, että T.Bear on näytellyt 80-luvussa pienessä roolissa Miami Vicessä ja viimeisimmän sooloplatan nimikappale on aivan järkyttävää kasarijöötiä, joka on saanut ilmeisesti itse artistin kommentoimaan Youtubeen:"Oh the shit they make you sing to keep a record Deal" https://www.youtube.com/watch?v=BhbHQLmvZW8

Sen sijaan musiikillisesti katsomisen arvoinen on tämä video, jossa Richard T.Bear esittää ainoan hittiveisunsa: Sunshine Hotel.

 

Kadotettua 70-lukua: Manfred Mann's Earth Band

Ensimmäinen mielleyhtymä artistista Manfred Mann on brittilistan ykköshitti vuodelta 1964: Do Wah Diddy Diddy. Tämä Etelä-Afrikassa syntynyt kosketinsoittaja teki näppärän popmuusikon uran 60-luvun puolenvälin tienoilla ja sen jälkeen. Toinen tämän artistin nimeä kantavan bändin suurista hiteistä oli Pretty Flamingo. Historiaviitteiden mukaan Mann ei pitänyt juurikaan popparin urasta vaan kiinnostus oli enemmän Jazzista ja Bluesista.

60 – luvun loppuessa Manfred Mannin raunioista oli syntymässä jotain paljon kiintoisampaa, nimittäin Manfred Mann’s Earth Band, joka irtaantui täysin 60-luvun popbändin imagosta. Syntynyt oli jonkinasteinen kevytprogebändi jazz- ja bluesvaikuttein ryyditettynä.

Itse en tunne kovin hyvin bändin alkupään levyjä muuta kuin Wikipedia-viittausten kautta. Oma kosketukseni tähän soitannollisesti varsin ketterään bändiin tuli levyjen Messin’(73) ja Nightingales & Bombers(75) myötä, jotka hommasin cd-versioina 90-luvun alussa. Juuri nyt autossa on ollut tehosoitossa em. Messin’ ja täytyy sanoa, että edelleen Toimii!

Nightingales on edeltäjäänsä vielä piirun verran kehitellympi albumi, jonka kruunaa kaksi hienoa cover-biisiä: Bruce Springsteenin Spirits In The Night ja Joan Armatradingin Visionary Mountains. Albumia kuunnellessa tulee mieleen niinkin yllättävä levy kuin Wigwamin Nuclear Nightclub(75). Kuka kopioi ja ketä?



Manfred Mann’s Earth Band suolsi 70-luvulla albumeita tiiviiseen tahtiin. Parhaina vuosina lättyjä tuli kaksi ja tämä tiivis julkaisurytmi jatkui aina 90-luvun alkuun saakka. Tuntemani alkupään Earth Band – levyt olivat aika Jazz/Blues-voittoisia, mutta 70-luvun edetessä musiikkiin alkoi tulla enemmän ilmaa ja sävyjä, joidenkin mielestä pop-vaikutteita? Ehkäpä näin, mutta bändi löysi oman musiikillisen identiteetin. Edellä mainittujen lisäksi albumit Good Earth(74), The Roaring Silence(76), Watch(78) pitivät hyvää musiikillista tasoa yllä. The Roaring Silenceltä löytyy toinen Bruce-cover, varsin hulppea Blinded By The Light.

Ilokseni olen huomannut, että Manred Mann’s Earth Bandin 70-luvun lättyjä löytyy melkoisen hyvin kirppareilta ja musakauppiaiden laareista ja usein alihintaan. Tampere-talon levytorilla pari viikkoa sitten nenän edestäni vietiin bändin albumi Angel Station(79), myös kaverini tempaisi nenäni edestä bändin platan: Good Earth(74) perinteisellä kirpparikierroksellamme. Hieman tuli balsamia haavoihini löytäessäni bändin originaalin vinskyn Solar Firen(73) samaiselta kirppikseltä pikkurahalla.

Ääniä päivässäni

Ajattelin hieman avata äänimaailmaani, sillä se ei suinkaan vastaa huoneiston yleistä musiikkimakua.

Se lähtee hiljaisuudesta, joka on harvoin täällä, on vaan näitä erikokoisia ääniä joita siedän ja rakastan. Päivittäinen ääniannokseni on hyvin vaihteleva vaikkakin tietyt perussoundit on helppo paikantaa.

Aamuisin herään yleensä isäntäni huokaukseen ja kyljen kääntöön, se on mieluinen ääni minulle, siitä vartti tai puolituntia niin saan aamuruokani. Vessan äänet saavat minut haikeaksi ja vähän turvattomaksi. Tuon pienen kopin oven sulkeutuessa jään yksin huoneistoon tepastelemaan ikävöiden isäntääni tai emäntääni.
Eteisen lipaston pussien kahina saa minut virkeäksi ja toiveikkaaksi, tästä on selkeä jatkumo ulos ja lenkille. Ulkomaailma on täynnä ääniä ja ennen kaikkea tuoksuja, mutta niiden eritteleminen olisi toisen jutun, jopa romaanin aihe.

Päivisin vietän tuntikausia yksin kuunnellen huoneiston sattumanvaraisia rapsahduksia. Seinien takana varsinkin kuulen monipuolista soundimaailmaa. Naapuriin muuttaneen ärsyttävän röyhkeän Sheferin pennun volina saa minut mietteliääksi, muttei vie mielenrauhaani.

Tänään makeimpien päiväunieni huippukohtaan valui säveliä 70-luvun alusta. Mieleni intuitiivinen osa rekisteröi äänet osaksi musiikinhistoriaa kenties jopa geeniperimää? Jokin laulava ukko sähäytteli ääntään musiikin tahtiin, tuntui olevan tekemisessään hyvin tosissaan.
Heräilin ja nukahtelin tuon musiikin tahdissa, välillä tuo sähisevä ääni herkistyi ja sanoi jotain kaunista, tunsin kuinka pieni sydämeni pompahti ja kierähdin unessani kohti häilyvää muistoa emostani. Hetken oli hyvä olla, olin pienen pieni koiranpentu kaukana maailman murheista ja rajoituksista.

Heräsin kunnolla vasta kun musiikki oli loppunut ja isäntäni lataili kahvinkeitintä. Venyttelin huolellisesti ja vingahtelin muutaman kerran yrittäen matkia kuulemaani musiikkia, mutta eipä isäntäni sitä ymmärtänyt, sähähti vain olemaan hiljaa ja kaatoi kahvia kuppiinsa.

Vieraileva kirjoittaja Classicway Outlaw Pete aka Marko