Ensimmäinen mielleyhtymä artistista Manfred Mann on brittilistan ykköshitti vuodelta 1964: Do Wah Diddy Diddy. Tämä Etelä-Afrikassa syntynyt kosketinsoittaja teki näppärän popmuusikon uran 60-luvun puolenvälin tienoilla ja sen jälkeen. Toinen tämän artistin nimeä kantavan bändin suurista hiteistä oli Pretty Flamingo. Historiaviitteiden mukaan Mann ei pitänyt juurikaan popparin urasta vaan kiinnostus oli enemmän Jazzista ja Bluesista.
60 – luvun loppuessa Manfred Mannin raunioista oli syntymässä jotain paljon kiintoisampaa, nimittäin Manfred Mann’s Earth Band, joka irtaantui täysin 60-luvun popbändin imagosta. Syntynyt oli jonkinasteinen kevytprogebändi jazz- ja bluesvaikuttein ryyditettynä.
Itse en tunne kovin hyvin bändin alkupään levyjä muuta kuin Wikipedia-viittausten kautta. Oma kosketukseni tähän soitannollisesti varsin ketterään bändiin tuli levyjen Messin’(73) ja Nightingales & Bombers(75) myötä, jotka hommasin cd-versioina 90-luvun alussa. Juuri nyt autossa on ollut tehosoitossa em. Messin’ ja täytyy sanoa, että edelleen Toimii!
Nightingales on edeltäjäänsä vielä piirun verran kehitellympi albumi, jonka kruunaa kaksi hienoa cover-biisiä: Bruce Springsteenin Spirits In The Night ja Joan Armatradingin Visionary Mountains. Albumia kuunnellessa tulee mieleen niinkin yllättävä levy kuin Wigwamin Nuclear Nightclub(75). Kuka kopioi ja ketä?
Manfred Mann’s Earth Band suolsi 70-luvulla albumeita tiiviiseen tahtiin. Parhaina vuosina lättyjä tuli kaksi ja tämä tiivis julkaisurytmi jatkui aina 90-luvun alkuun saakka. Tuntemani alkupään Earth Band – levyt olivat aika Jazz/Blues-voittoisia, mutta 70-luvun edetessä musiikkiin alkoi tulla enemmän ilmaa ja sävyjä, joidenkin mielestä pop-vaikutteita? Ehkäpä näin, mutta bändi löysi oman musiikillisen identiteetin. Edellä mainittujen lisäksi albumit Good Earth(74), The Roaring Silence(76), Watch(78) pitivät hyvää musiikillista tasoa yllä. The Roaring Silenceltä löytyy toinen Bruce-cover, varsin hulppea Blinded By The Light.
Ilokseni olen huomannut, että Manred Mann’s Earth Bandin 70-luvun lättyjä löytyy melkoisen hyvin kirppareilta ja musakauppiaiden laareista ja usein alihintaan. Tampere-talon levytorilla pari viikkoa sitten nenän edestäni vietiin bändin albumi Angel Station(79), myös kaverini tempaisi nenäni edestä bändin platan: Good Earth(74) perinteisellä kirpparikierroksellamme. Hieman tuli balsamia haavoihini löytäessäni bändin originaalin vinskyn Solar Firen(73) samaiselta kirppikseltä pikkurahalla.
Sarjassamme erittäin mones kadotettu pop-klassikko. Mietin, että voisin alkaa kirjoittaa erillistä sarjaa 80/90-luvun vaihteen kadonneista pop-albumeista. Näitä kadonneita lättysiä on yksinkertaisesti Paljon. Itse asiassa olen jo toteuttanut tätä päivänvaloon nostamista jossain määrin tässä blogissa, kuten Prefab Spoutin ja Deacon Bluen osalta.
Yksi suuresti kadonneista bändeistä on Skottilainen The Silencers. Vuonna 1986 perustettu ”ylämaafolkpopbändi”, jonka siemenet on kylvetty jo 80-luvun alkuun, jolloin laulaja-lauluntekijä Jimmie O’Neill vaikutti Punk/New Wave-bändissä nimeltä Fingerprinz ja teki biisejä muun muassa Paul Youngille, joista yksi Oh Women löytyy Youngin esikoishittialbumilta No Parlez(83).
The Silencersin eka albumi Letter From St.Paul(87) oli vielä kevyttä tunnustelua pitäen sisällään hitin Painted Moon, joka oli jonkinasteinen kannanotto Falklandin sotaan. Biisi edustaa hyvin myöhemmillä levyillä tutuksi tullutta muhkeaa Silencers-soundia, jotain voimakkaan melodista aikaan paljon ennen Coldplay:ta.
Kakkosalbumin A Blues For Buddhan(88) kohdalla voidaan puhua jo jonkin sortin klassikosta. Biisit ovat pitempiä ja mietteliäämpiä kuin esikoisen ehkä hieman kasarisoundeista kärsineet veisut. Levy on täynnä vahvoja pop/rock-biisejä, kuten Tshernobyl-kannanotto Scottish Rain, menevä The Real McCoy ja pysäyttävä nimibiisi. Poppareiden poliittiset kannanotot ovat harvoin mitään kaiken kattavia manifesteja aiheesta, em. Scottish Rain biisissä luodaan aiheen tunnelma varsin niukan lyriikan turvin, mitään manifestia ei tarvita, pelkkä nimettömän uhkan luominen riittää: “We dive into a dark doorway, hiding from the clouds of grey”
Rock ja maailmanparannus on useimmiten herkkä ja tuhoon tuomittu yhdistelmä, joka nakertaa valitettavan artistin musiikillista uskottavuutta, esim. Bob Geldof ja Sting. Mutta toisaalta nykymusiikissa kannanotot ovat varsin suoria ja toivottavia esim. rap-musiikin saralla. Niin, onko pop/rock, se perinteinen Beatles/Stones-formaatti tuomittu kuolemaan, se on pelkkää nostalgiaa, menneen kierrätystä samassa vanhassa formaatissa, voiko sillä vaikuttaa mihinkään muuhun kuin perseen liikuttamiseen, onko siinä enää mitään omaa ja aitoa? Ehkä ne samat rokin perusainekset uudelleen keitettyinä, uusien rytmiperseiden holtittomina oivalluksina, uusien keuhkojen läpi huudettuina?
Vuonna 1991 ilmestyi mielestäni bändin uran vahvin tekele Dance To The Holy Man(91), joka on myös ensimmäinen hommaamani The Silencers-albumi, jonka ostin Oulun Musiikki-Kullaksesta vuonna 1992. Levy on osoittautunut vuosien varrella hyvin rakkaaksi ja kuuntelua kestäväksi. Levy alkaa vahvalla ja sähköisellä Robinson Crusoe in New York biisillä, jatkuu ehkä bändin yhdellä suurimmalla hitillä Bulletproof Heart, herkistyy aivan upeassa The Art of Self Deception josta jatkuu sydämellisellä I Want You:lla jne. Levy on silkkaa Skottikaramellia, pakahduttavaa ja nostattavaa. Miksi tällaisia levyjä ei enää tehdä? Mistä löytyisi näin puhdas musiikillinen kaivo? Onko tässä ajassa enää mitään unelmoivaa ylevyyttä, minne ovat kadonneet kaikki vastaavat puhtaasti poppaavat omintakeiset pop-bändit, kuten The Saw Doctors, The Men They Couldn’t Hang, Oyster Band? Onko kyse vain siitä, että nämä kasari/ysäri-bändit olivat lähempänä omaa nuoruuttani kuin tämän ajan Fleet Foxesit, Nationalit ja Vampire Weekendit?
The Silencersin huippukausi kesti vielä kahden albumin verran: Seconds of Pleasure(93) ja So Be It(95). Joista edelliseltä löytyy Radio Mafiassakin taajaan soinut I Can Feel It, kun taas jälkimmäistä levyä en ole nähnyt muualla kuin Tampereen kaupungin kirjaston musiikkiosastolla. Sen sijaan A Blues For Buddha(88) tulee useasti vastaan vinyylinä muutaman euron hintaan. Pitäkää silmät ja korvat auki!
