Huonoa seuraa ja hulluja hevosia

Hämmästyttävän raikkaasti soi Bad Companyn kuudes ja viimeinen studioalbumi: Rough Diamonds(82). Tällä levyllä teknologia ja luomuisa äijärock lyövät hedelmällisesti kättä. Paul Rodgersin viimeiseksi jäänyt Bad Company-levy on mainettaan parempi. Selkeä, kirkas, mutta samanaikaisesti roteva rock-soundi takoo sanoman selkeästi kuulijan korvien väliin ja rytmiä vailla oleviin jalkoihin. Olen aseeton tämän levyn äärellä.

Bad Company ja sitä edeltänyt Free olivat Paul Rodgersin uran kaksi huippubändiä, muun muassa kappaleet All Right Now, My Brother Jake, Wishing Well, Feel like Makin Love, Can't Get Enough olivat isoja rokkihittejä Paul Rodgersin kultakaudelta, 70-luvun alkupuolelta. Vertailukohtiin nähden Hämmästyin kuinka timanttisesti soi Rough Diamonds(82). Avausraita Electric Land on sellainen biisi, jonka Rival Sons haluaisi tehdä tänä päivänä, jos vain kykenisi. Kauttaaltaan levyn biisit ovat vahvoja ja korvakäytäviä hyväileviä, myös sinne tarttuvia. Rough Diamondsin(82) aikaista videota oli vaikea löytää, niinpä videon virkaa toimittaa edellisen, myöskin vahvan, albumin Desolation Angels(79) tykkibiisi. Niin, toisaalta epäilen, että mikä tahansa biisi kuulostaa herra Rodgersin suussa hyvältä. The Rokkikukko!

Toinen torstain ihmelevyni on Neil Young and Crazy Horsen: Reactor(81). Tämä on Niilon tuotannon sitä tuntemattomampaa laitaa, levyn kohdalta ei puhuta klassikosta ja levy saikin aikoinaan vähän nuivan vastaanoton. Itse ostin levyn 80-luvulla Oulusta jostain divarista, jota tuskin enää on olemassa. Maksoin levystä 15 markkaa. Muutaman kuuntelun jälkeen levyhylly nielaisi levyn, eikä ollut enää syytä siihen palata. Liian ruhjovaa musiikkia ilman kunnon melodioita, outoa junttausta, kaiken kaikkiaan liian kovaäänistä, kuin vasaran pauketta, rakennustyömaan ääniä tai säiliöjunan liiallista vauhtia.

Tänä päivänä Reactor(81) soikin selväpiirteisenä, energisenä, ei sittenkään liian romuluisena vaan hyvinkin soveliaana työviikon junttaavaan junankyytiin. Kahdeksan biisin jytäteos soi komeasti ja saa perheen pienimmänkin väen jalat vipattamaan. Opera Star, Southern Pacific, Shots ja hypnoottisesti rokkivasaroitaan paukutteleva T-Bone edustavat levyn parasta antia. Tällä biisillä toistetaan kahta riviä: "Got Mashed Potatoes, Ain't got no T-Bone". Kaikessa yksinkertaisuudessaan miltei nerokas tekele.

Tämänkään levyn biiseistä en löytänyt kunnollista YouTube-videota, siispä luon katseen jo seuraavana vuonna ilmestyneeseen Neil-eepokseen: Trans(82). Tämä levy olisi myös oman blogijutun arvoinen. Ehkä sellainen vielä seuraa...

Rival Sons - Pakkahuone, Tampere. 9.6.2013.

Olin kuullut pelkästään ylistäviä kommentteja jenkkibändi Rival Sonsin livekunnosta ja levyllä bändi oli tuttu uutukaisen Head Downin(12) kautta. Hyvää perusrokkia, jotain Led Zeppelinin ja Freen välimaastosta, enemmän jälkimmäiseen pumppuun kallistuen. Laulaja Jay Buchanan oli kiekaissuissaan ja maneereissaan varsin lähellä, sekä Plantin Roopea, että Rodgersin Paulia. Jayn intensiteetti ja lavakarisma(kin?) oli vahvaa ja vangitsevaa.

Keikka alkoi väkevästi kolmen biisin katkeamattomalla putkella, heti kävi selväksi, että orkesteri on hirmuisessa lyönnissä eikä rokkienergiaa tänä iltana aioita säästellä. Bändi ei ollut missään tapauksessa tämän intohimoisesti tunnelmoivan laulajan varassa, ei todellakaan. Ilman väkevää ja leikkisää rumpali Mike Mileytä bändi tuskin olisi siinä asemessa missä se nyt on? Tämä mies on sananmukaisesti bändin musiikin kivijalka. Hauskasti ristityn kitaristin Scott Holliday habitus oli kuin suoraan rokin kliseiden ABC:sta, mutta kepin käyttö oli varsin pätevää ja itsetietoista. Kattaukseen kuului vielä vähän vähemmän esillä ollut basisti Robin Everhart. Tämä neljän kopla kiehautti sellaiset löylyt Pakkahuoneella, että empä muista koskaan olleeni näin energisessä ja antaumuksellisessa kyydissä.

Mutta, aina tulee mutta, valitettavasti. Vaikka bändin laulaja oli hirmuisen intensiivinen ja hyvä, niin oliko hänen äänensä kuitenkaan niin omaperäinen, että sitä voisi verrata ns. suurten rokkikukkojen vokalisointiin a'la Mick Jagger, Chris Robinson, Ian Astbury, Robert Plant tai edes Michael Monroeen? Sanoisin, että huikeasta itsensä likoonpanemisesta huolimatta ollaan vielä pari astetta pakkasella, rokin divarisarjassa, etenkin kun Rival Sonsin kappalemateriaali ei valitettavasti ole niin unohtumatonta, että voisi puhua kovin merkittävistä, jopa klassikkosarjaan kohoavista biiseistä.

Kriittisyyden kallistuvasta asenteestani huolimatta bändi teki kyllä lähtemättömän vaikutuksen. Laulaja Jayn lavaspiikit olivat jotenkin sympaattisia ja rehellisiä. Loppua kohden mahdoton energialataus jalostui liki täydelliseksi rokkenrolliksi, jossa hivenen kapoisen laulajan ääni otti käyttöön kaikki käytössä olevat resurssit ja muutamassa biisissä kosketti tulkinnallaan syvältä tätäkin vähän yrmeää rokkipoliisia.

Annan vielä mahdollisuuden ja ennen kaikkea odotan, että mihin suuntaan bändin musiikki kehittyy? Kaksi edellistä Pressure & Time(11) ja Head Down(12) ovat lupaavia, osittain hämmästyttävän hyviä, mutta jotain omaleimaisuutta vielä kaipaisin, ehkä vähän lisää vuosirenkaita? Tämä olemassa oleva taso on monille riittävä taso, mutta voi olla, että väylä olisi auki suuren klassikkoalbumin tekoon, jotain vielä hurjempaa ja omaleimaisempaa voisi olla tulollaan, antaa rokkenrollin mystisen suon pulpauttaa kaasunsa pinnalle, niin eiköhän sitten saada muutamien skeptikkojen lopullinen luottamus.

Queen: ostettu, vihattu, ylistetty!

En ole varmasti ainoa eilisesti Yle Teeman Queen – dokkarista vaikuttunut, sen verran hienosti ja seikkaperäisesti käytiin läpi tätä ainutlaatuisen brittibändin uraa läpi. Dokumentin parasta antia olivat kronologinen levy kerrallaan etenemistapa, ennen julkaisemattomat livepätkät ja Queenin viimeisen videon These are days of our lives:n sessiot, joissa Mercury näyttää jo todella sairaalta.

Kyllä, 80-luvulla kuuluin juuri niihin Queen-vihaajiin, mielestäni Queen oli enimmäkseen teatraalista paskaa, vaikkakin möi jo tuolloin miljoonia. En uskonut ostavan yleisön makuun, enkä oikein bändiinkään, viimeistään Mercuryn kuolema vuonna 1991 ja sitä seurannut Freddie-hypetys meni ihan överiksi ja sai minut inhoamaan bändiä liki kaksi vuosikymmentä. Vasta noin vuosi sitten annoin bändille uuden tilaisuuden. Levymessuilta löytämäni News of the World(77) avasi ovet uudestaan. We Will Rock You, We are the Champions sekä erityisen rokkaava muu materiaali tuolla levyllä laittoi palaset taas kohdalleen. Kevättalvella kävin katsomassa Tampereella Queen-musiikaalia, joka näytti bändien biisien erinomaisuuden.

Juuri tuolloin 80-luvulla Queenin albumeja sai pilkkahintaan levykaupoissa. Muistan kuinka levyt Jazz(78) ja Hot Space(82) pyörivät vuosikausia tamperelaisen musaliikkeen Epeksen alekoreissa. Muistan pitäneeni levyjä erityisen huonoina, suorastaan vitseinä(Hot Space kai sitä onkin?). Tänä päivänä metsästän Jazzia, hyväkuntoisesta vinyylistä saa helposti pulittaa yli kymmenen euroa, ehkäpä seuraavilla levymessuilla? Jazzilta löytyy muun muassa sellaisia keskeisiä Queen-kipaleita kutet: Fat Bottomed Girls, Bicycle Race ja Don’t Stop Me Now. Vahvaa 70-luvun tuotantoa.

On ihan totta, että musiikkilehdistö piti Queenia auttamattoman vanhanaikaisena ja kaikin puolin hyljeksittävänä bändinä aina vuoden 1985 Live Aidiin asti, jossa Queen varasti Shown. Oikeastaan Queenin levyille kriitikot heltyivät vasta kahdella viimeisellä Queen albumilla: Miracle(89) ja Innuendo(91). Miracle oli vahva ”paluulevy” vähän höttöisempien(mutta hitikkäiden) kasarilevyjen jälkeen, Innuendo(91) oli vahva taiteellinen suoritus, nimibiisi ja I’m Going Slightly Mad ovat kestäviä Queen-klassikoita. Vielä tuli yksi Queen-levy, eli Made in Haeven(95) josta löytyy Freddien vihonviimeiset kiekaisut, muun muassa koskettava Mother Love, jonka viimeistä säkeistöä Freddie ei koskaan kerennyt laulamaan, koska hän oli jo niin sairas.



Eilinen dokkari ansiokkaasti korosti myös basisti John Deaconin hittinenää, kappaleet Another One Bites the Dust ja Under Pressure ovat Deaconin kynästä, tai oikeastaan bassosta lähtöisin. Nykyisin Deacon on vetäytynyt kokonaan musabisneksestä, kun taas kitaristi Brian May ja rumpali Roger Taylor ovat lämmitelleet Queen-hittejä muun muassa Freen Paul Rodgersin kanssa. Cosmos Rocks(08) on tuon yhteistyön tulos, kuka on kuullut levyn ja pitänyt siitä?

Tässä vielä palanen 70-lukua, kuka tekisi tänä päivänä tällaisen videon :)?