The Nits - Tampere-talo. 10.5.2018

Setämiesten musatietoisuus, Indie, sporttracker ja valioliiga, valioliiga, valioliiga...
Kuin mantran omaisesti toistan aikoinaan kirjoittamaani runoani, koska pian ollaan pikkurilli pystyssä nauttimassa vähän kyldyyria. Kuvittelenko alati viettämässä aikaani omassa musiikillisessa valioliigassani, liian ylhäällä, liian kaukana normaaleista musiikkimieltymyksistä? Niin mikä on normaali musiikkimieltymys?

Oli se mikä tahansa, niin olen vähän pettynyt, kun kukaan ei halunnut lähteä seurakseni katsomaan Hollannin parasta popbändiä The Nitsiä. Ymmärrän kyllä, että itselleen tuntematonta artistia harva lähtee katsomaan näin kauniina kesäiltana. The Nitsin aika taitaa olla muutenkin ohi, tai kuka nyt muistaa ajan jolloin The Nits oli kuuminta kuuminta hottia, kaikin puolin relevanttia kamaa? Mennään 80-luvulle ja nostetaan esille myötämielinen suomalainen musamedia, joka jaksoi hehkuttaa vuodesta toiseen The Nitsin laadukkaita levyjä...öh, jotka ovat edelleen laadukkaita. Mutta mitä levyjä? Vaimoni kysyi, että onko bändillä jotain hittejä?
- Ainakin The Dream
- Ei sano mitään, onko muita?
- Noh, The Train ja In The Dutch Mountains, Soap Bubble Box...
- En oo kyllä kuullut...
- Kyllä ne soi radiossa, silloin joskus, Radiomafiassakin...
- Ookooo...
sanoi vaimoni loppuliu'ussaan jo vähän unettavasti ääntäen. Niin, ei tällainen hollantilainen taidepoppi taida kovin montaa kiinnostaa, varsinkin jos bändin kohdalta useimmilla on musta aukko. Mutta minä poika sitten lähdin keikalle näinkin kauniina kesäiltana. Kannattiko lähteä? Jos jäikin vähän harmittamaan?

Ei todellakaan. The Nitsin Tampere-talon keikka tarjosi koko rahan edestä, eikä harmittanut vaikka toinen näistä keikkalipuista jäi käsiini. Tampere-talon pieni sali oli melkein loppuunmyyty. Valmiiksi lämmin yleisö(Huom. Poikkeuksellisen lämmin toukokuinen ilta) söi heti alusta alkaen Nitsin kädestä. Ajan myötä kolmen miehen trioksi tiivistynyt The Nits tarjoili uniikkia soundiaan heti ensitahdeista alkaen. Pelin avasi vaikeahko, mutta kiinnostava taidepala, todennäköisesti uusimmalta Angst(17) albumilta. Tätä seurasi hitit J.O.S Days ja Soap Bubble Box, joista jälkimmäinen oli keikan ensimmäinen täysosuma.

Laulaja Henk Hofsteden, kosketinsoittaja Robert Jan Stipsin ja rumpali Rob Kloetin yhteistyö toimi kuin ajatus. Oltiin  kuin yhteisen musiikillisrunollisen kokemuksen äärellä. Laulut olivat koristeltu hienoilla yksityiskohdilla, dynamiikan vaihteluilla ja humoristisilla oivalluksilla. Rob Kloetin herkkä ja monipuolinen rumputyöskentely on The Nitsin soundin vahva, mutta alati muuntuva perusta. Kyseessä ei ole todellakaan mikään kannuttaja, vaan enemmänkin maalari ja ajatustenlukija. Yhtälailla kosketinsoittaja Robert Jan Stips taikoo instrumentistaan mitä mielikuvituksellisimpia ääniä ja värittää mainiosti laulaja-kitaristin Henk Hofsteden läsnäolevaa ilmaisua. Kyse on leikin ilosta, sekä vahvasta vuosikymmenien kokemuksesta, nämä veijarit voivat tehdä melkein mitä tahansa lavalla ja he kuulostavat hyvältä. Veikkaan, että yksityiskohdat on tarkkaan hiottu ja näin ollen on myös varaa pienille improvisaatioille.

Keikan ensimmäisen puoliskon loppuun tuli useampi kappale uudelta Angst(17) albumilta. Omaan sukuhistoriaan ja toisen maailman sodan jälkeisiin tunnelmiin sijoittuvan "teema-albumin" vaikeahkot kappaleet kuoriutuvat hienosti keikkatilanteessa esille. Varsinkin juuri ennen väliaikaa esitetty kappale, johon Henk liitti Elviksen armeija-aikaan liittyvän alustuksen oli todella hieno.

Jos ensimmäinen puoliaika oli laadukas, niin toinen puoliaika oli todellinen hurmio. Heti sisääntulokappaleesta alkaen bändi esiintyi urku auki yleisölle. Nyt saatiin vielä enemmän vanhoja tuttuja kipaleita, kuten Sketches of Spainin, Nescion tai vaikkapa Doing The Dishes(08) albumin No Man's Land. Toisaalta bändin setti ei perustunut siihen, että tunsiko yleisö välttämättä kaikkia kappaleita. Sillä monessa tuntemattomammassa kappaleessa bändi sai mahtavan tunnelman päälle. Toki ennen encoreita kuultu Port Of Amsterdam oli aivan tyrmistyttävän hieno, jonka ajaksi tuotiin marssirumpu lavalle tehostamaan biisin massiivisia iskuja. Tuntemattomampaa ensimmäistä encorea seurasi itseni melkein kyyneliin vienyt Giant Normal Dwarf saman nimiseltä albumilta vuodelta 1990. Kyseessä on myös ensimmäinen omistamani The Nits albumi, oi noita aikoja ja tunnelmia.

Keikan vihoviimeinen veto oli itseoikeutetusti In The Dutch Mountains, ehkä se Nitsin tunnetuin kappale. Olisiko näin? Pieni harmitus, että ei tullut yhtään biisiä mielestäni The Nitsin parhaalta albumilta The Hat(88). Niin, ehkä sitten seuraavalla kerralla. Summarum summarum, olen nähnyt The Nitsin kolme kertaa aiemmin livenä ja jotenkin tuntuu, että tämä veto oli näistä se paras. Ne kolme edellistäkään Tampereen keikkaa eivät olleet huonoja. Unohdin mainita tämän toisen Ting(92) albumilta esitetyn kappaleen, Cars & Cars joka oli myös yksi keikan kohokohdista:

Nitsien aika

Olisiko taas aika The Nitsin musalle? The Nits, tuo pitkänlinjan taiderock-yhtyen Hollannista puski markkinoille yhdeksännentoista studioalbumin viime syksynä. Angst(17) nimeä kantava levy on bändin ensimmäinen teema-albumi. Itseltäni The Nits on ollut taas useamman vuoden hukassa, jotenkin olen vaan unohtanut bändin olemassaolon ja sen läpeensä hienon musiikin. Edellinen kohtaamisemme olikin riemuisa, liki yhdeksän vuoden takainen keikka Tullikamarilla Tampereella, josta väänsin blogiinkin tämän pienen arvion:
http://homesickhounds.blogspot.fi/2009/11/hoitava-hollantilainen-winters-live.html

Lukiessani edellistä The Nits - bloggausta, niin harmikseni voin todeta, että en koskaan ostanut tuota Strawberry Wood(09) - levyä, nyt tuon levyn fyysisen version löytäminen ei ole helppoa...tai se maksaa jo kohtuullisesti rahaa, pelkkä cd helposti sen 20 euroa. Myös yllätyin, että olin nähnyt The Nitsin kaksikin kertaa Tullikamarilla. Muistelin, että vain kerran. Onneksi on tullut jotain kirjoiteltua muistiin, kun muisti alkaa pätkimään.

Ilokseni voin taas todeta, että tämä pitkän linjan Suomen ystävä on taas tulossa Tampereelle keikalle. Tulevalle Tampere-talon keikalle 10.5 juuri varasin liput. Näytti olevan vielä joitain lippuja jäljellä, olkaahan nopeita.

Niin, miksi The Nits? Riittääkö 45-vuoden ura ja lukuisat kriitikkojen suosikkialbumit? Tästä uusimmasta Angst(17) albumista en löytänyt yhtään suomenkielistä levyarvioita. 80-90 luvun vaihteessa rockmediat pursusivat juttuja ja arvioitakin tästäkin hollantilaisesta helmestä. Niin, ajat ovat muuttuneet ja eipä niitä rocklehtiäkään juurikaan enää ole. Nettikirjoittelukin tuntuu olevan kautta linjan aika laiskaa, aika iso prosentti hyvistä julkaistuista pop-rocklevyistä jää vaan noteeraamatta, ellei osaa mennä omatoimisesti keikalle tai bändin sivustoille. The Nits näyttää olevan hyvä esimerkki tästä.

Niin, kuinka relevanttia kamaa bändi tekee nykyään? Tässä uuden levyn nimibiisi. Jos tällainen ketterä taidepoppailu kiinnostaa:

Erään levyn tarina - Goodbye Mr MacKenzie

Death is a pony, that's waiting for me
His name is luigi, he's tied to the black tree...

Steve hoilasi isoon ääneen levyn ensimmäistä kappaletta: Blacker Than Black. Siitä oli muodostunut perjantai-illan suuri nostatutusbiisi. Blackpoolin perukoilla ei tuona syksynä 1991 mitään ihmeitä tapahtunut, Nick Cave oli välttänyt ansiokkaasti keikkailua entisessä kotikaupungissaan. Steven mieltä oli piristänyt muutaman vuoden kasassa ollut skottibändi: Goodbye Mr.MacKenzie ja heidän uusin albuminsa: Hammer and Tongs(91). Levy joka oli äänitetty jo vuonna 1989 melkein suoraan erinomaisen esikoisalbumin Good Deeds and Dirty Rags(89) jatkeeksi.

Steve kuunteli albumia huolellisesti seuraavat pari vuotta. Usein levy läi lojumaan ilman sisäpussia lattialle, koska kutsu oli käynyt Blackpoolin hämyiseen iltaan. Nurkkiin kertynyt pöly ja auringonpaiste ahtaasta ikkunasta patinoi Hammer and Tongs(91) albumiin eletyn elämän leiman jo kahden ensimmäisen elinvuoden aikana. 1990-luvun edetessä Steve päätti luopua kokonaan vinyylilevyistään ja siirtyä cd-aikaan. Samoihin aikoihin musiikin osuus elämässä oli pienentynyt, kiitos seurustelun viehättävän punapää Lucyn kanssa. Sittemmin tämä seurustelu johti työläisluokkaisen perheen perustamiseen ja kolmeen punertavakiharaiseen tyttölapseen.

Hammer and Tongs(91) myytiin ison lp-levyerän yhteydessä Hollantiin, jossa erään omintakeisen entisen levymyyjän missiona oli sisustaa omakotitalonsa lp-levyjen kansilla ja toiveena saada tästä kohtuullisen toimiva elinkeino tulevaisuudessa. Mutta tämä bisnesajatus tyssäsi melkein alkuun erinäisiin rahoitusongelmiin ja puhtaasti tahdon puutteeseen. Vuonna 1998 Hollannissa vieraillut suomalainen levynkerääjä Pekka, osti muutalla guldenilla ison muovikassillisen lp-levyjä kirpputorilta, jotka hän kiikutti mukanaan Suomeen. Tämä Pekka jolla oli ystäviä tamperelaisessa levyliikkeessä lahjoitti levypussin levymyyjä Tonille, joka jätti levyt lojumaan vuosiksi varastoon mahdollista jatkokäyttöä varten.

2000-luvun edetessä vinyylialbumi alkoi taas nostamaan hienoisesti päätään ja tämä tamperelainen levykauppa laittoi myyntiin käytettyjä lp-levyjä. Hammer and Tongs(91) oli näiden levyjen joukossa. Levykaupanmyyjä Tonilla oli sellainen hatara mielikuva, että Goodbye Mr.MacKenzie oli aika tiukkaa kamaa aikoinaan ja tästä levystä kehtaa sen 10 euroa ainakin pyytää. Tämä oli aikaa juuri ennen Discogsia ja muita kansainvälisiä nettilevykauppoja, joista nykyisin näppärästi tarkistaa levyn käyvän myyntiarvon. Tällöin levykaupoista saattoi tehdä aivan tolkuttoman hienoja levylöytöjä, kun kansainvälistä myyntiarvoa ei pystynyt parilla hiiren klikkauksella tarkistamaan.

Tässä kohtaa, eli noin vuoden 2005 tienoilla, kuvaan astui allekirjoittanut puoliaktiivisena vinyylilevyjen kerääjänä(sittemmin täysaktiivisuuden jo saavuttanut). Hammer and Tongs(91) pisti silmääni useilla levykauppareissuillani, mutta mielestäni 10 euroa oli aivan liikaa tästä sinänsä erinomaisesta lätystä, sillä edellisellä viikolla olin ostanut walesilaisen hippibändin Man 70-luvun tuotantoa viiden euron kappalehintaan. Muutama vuosi tämän jälkeen Hammer and Tongs(91) siirtyi ns. jämälevynä tämän tamperelaisen levykaupan etäpisteeseen Lempäälän Ideaparkkiin. Pari vuotta sitten huomasin ilokseni, että Ideaparkin levykauppa on ottanut myyntiinsä ison määrän käytettyjä levyjä, jotka vaikuttivat varsin tutuilta.

Eilen päätin etsiä Goodbye Mr.MacKenzien Hammer and Tongs(91) vinyylialbumin käsiini Ideaparkin levykaupan second hand - laarista. Olin varma, että levy odottaa edelleen siellä minua, koska tuskin näillä leveyksillä on yhtäkään levynkerääjää, joka erityisesti muistaisi bändiä tai haluaisi itselleen Goodbye Mr.MacKenzien levyjä. Pläräsin Ideaparin levylaarit useampaan kertaan läpi ennenkuin Hammer and Tongs(91) oli käsissäni pölyisen suojamuovin kera. Pienen neuvottelun jälkeen levyn hinta putosi mukavasti viiteen euroon. Levykaupasta poistui onnellinen levynkerääjä, jolla nyt oli Goodbye Mr.MacKenzien tuotannon alkupää hallussa.

Death is a pony, that's waiting for me
His name is luigi, he's tied to the black tree
I will decide when the day's gonna be
No bureaucrats are making these decisions for me

Blacker than black iskee lujaa minuunkin. Mietin, että miksi tämä biisi, albumi ja bändi on liki täydellisesti jäänyt unholaan. En löydä siitä mitään hyvää syytä, mutta musiikki on edelleen hyvää, hieno hybridi Nick Caven ja The Blue Aeroplanesin välimaastosta. Niin ja musiikkiknoppina kerrottakoon, että eräskin The Garbagen Shirley Manson aloitteli uraansa tämän bändin taustalaulajana.