Manic Street Preachers - Allas Pool. Helsinki. 20.8.2025.

Harvassa ovat ne maailmanluokan bändit, jotka luottavat siihen, että olennaisen saa välitettyä napakalla puolentoista tunnin keikalla, eikä tarvitse turhan tähden venyttää keikkaa kaksi- tai kolmetuntiseksi. Walesin ylpeydellä Manic Street Preachersilla on riittävästi ammatillista itsetuntoa tähän. Toissapäiväinen Allas Poolin keikka sen osoitti, sillä yleisölle riittää erinomaisesti rikas ja maistuva 19 biisin kattaus bändin 35-vuotisesta urasta.

Keikka potkaistiin käyntiin ensimmäisen Generation Terrorists (92) levyn ykkösbangerilla Motorcycle Emptiness. Tässä kohtaa Manics-moottori vielä yskähteli, James Dean Bradfieldin laulu haahuili vähän siellä sun täällä ja miksauskaan ei tainnut olla ihan kohdillaan. Ennen keikkaa mietin, että Manic Street Preachers on aika tavallinen rockbändi ilman suurempaa lavakarismaa. Onko näin? En tiedä mistä tämä harhainen käsitys hiipi aivokoppaan. Oli tai ei tavallinen duunaribändi, niin osaamista ja intohimoa löytyy riittävästi. 

Kappaleet seurasivat aika nopsaan toisiaan. Välispiikeillä ei juhlittu, mutta niitä tuli jonkin verran ja ne olivat sydämellisiä sekä sympaattisia. James Deanin vahvalla murreaksentilla spiikatut soittokaveriesittelyt toivat mieleen Bruce Springsteenin hehkutukset, kun hän esittelee E Street Bandinsa. Bradifieldissä on kieltämättä jotain brucemaista. Molemmat herrat ovat vahvanoloisia jässiköitä ja ote esiintymiseen on intensiivinen. Puolivälissä keikkaa James popsi jotain kurkkupastilleja ja kirosi kun ääni meinasi pettää. Mutta se ei pettänyt, hänen laulu oli kauttaaltaan entisensä, vahva ja korkeaankin äänialaan nouseva. 

Manicsien toinen hahmo on tietenkin basisti Nicky Wire, jonka soitin loi pohjaa muulle soitolle keikan aikana melkein kujeilevasti. Uusimmalta albumilta Critical Thinking (25) löytyy peräti kolme Nickyn laulamaa kappaletta, niistä keikalla kuultiin oma suosikkini Hiding in Plain Sight. Esitys ei ehkä ollut illan parhaita, mutta aito ja sydämeenkäypä. Löytyipä Nickyn taskusta muutamia kourallisia valkoista confettia itsensä päälle heiteltäväksi. 

Alun lievien soundillisten yskähtelyjen jälkeen soitto ja soundi löysivät uomansa. Hitit ja hivenen harvinaisemmat vedot seurasivat toisiaan. Huippukohtia oli useita. You Stole Sun From My Heart oli aika ekstaattinen, Jamesin pelkän kitaran säestyksellä esitetty Tsunami näytti sen, että aina ei tarvitse bändiä taustalle täyttääkseen lavan. Hienosti esitetty Autumn Song resonoi täydellisesti loppukesän fiiliksen kanssa. 

Kun keikka löysi soundillisen huipputasonsa, niin se ei pudonnut sielä kertaakaan alas illan aikana. Kolmen perustajajäsenen, Jamesin, Nickyn ja rumpali Sean Mooren lisäksi kokoonpanoa oli täydennetty kosketinsoittajalla ja toisella kitaristilla. Kakkoskitaristi täydensi hyvin lauluosastoa, muun muassa Send Away Tigersin (07) You Love Alone is Not Enoughilla, jossa tämä Bradfieldin kauniiksi kehuma kepittäjä hoiti levyltä löytyvän Nina Perssonin vokaaliosuuden kunnialla.

Toka vikana kuultu You Love Us oli mahtavaa paahtoa ja mielestäni moninkerroin levyversiota parempi. Manics-keikat loppuvat aina sen suurimpaan hittiin : If You Tolerate This Your Children Will Be Next ja sen jälkeen ei tule encorea. Ei tullut tänäkään iltana ja edelleen se tulee monille yllätyksenä, että bändi ei vedä koskaan encoreita. 

Edellinen näkemäni Manics keikka on 14 vuoden takaa, Hämeenlinnan Wanajafesteiltä. Keikka oli tuolloin hivenen lyhyempi ja ehkä vaatimattomampi. Allas Sea Poolin keikka oli soundillisesti rikkaampi(kiitos lisämuusikkojen) ja hikisempi, vaikka aika viileissä olosuhteissa oltiinkin. Näkemäni perusteella ei voi uumoilla, että Manicsien ura olisi millään muotoa jäähdyttelyvaiheessa. Energiaa riiittää vielä studioon ja stadioneille. Viidentoista vahvan studioalbumin mittaiselle uralle voi vielä hyvillä mielin ennustaa jatkoa.

Manic Street Preachers - Critical Thinking

Manic Street Preachersin tuore levy on muutaman viime vuoden aikana muotoutunut lopulliseen muotoon. Haastattelupätkien perusteella valmiita biisejä on ollut vaikka kuinka paljon, mutta fokus levyn loppuunsaattamiseen on puuttunut. Vaan onko bändi käyttänyt itse kriittistä ajattelua levyn synnyttämisessä? 

Yhtye on ollut koko uran ajan varsin aktiivinen, mitään liian suuria levytystaukoja ei ole ollut, eikä yhtye ole missään vaiheessa lakannut olemasta tai mennyt telakalle. Komeaäänisen laulaja/kitaristi James Dean Bradfieldin, luovan ja rohkean basisti Nicky Wiren ja alati varman rumpalin Sean Mooren muodostama yksikkö on tuottanut laatua maailmalle, herkeämättä viimeiset kolmekymmentä vuotta. Bändin kitaristin/lyyrikon Richey Edwardsin mystinen katoaminen ei katkaissut bändin uraa, päinvastoin, Manicsit ylsivät yhä komeampiin suorituksiin. Richeyn katoamista seuranneet levyt: Everything Must Go (96) ja This Is My Truth Tell Me Yours (98) nostivat bändin ns. rokin valioliigaan, niin laadun kuin menestyksenkin puolesta. 

Know Your Enemy (01) sai ilmestyessään  ristiriitaisen vastaanoton. Hivenen sillisalaattimaista ja tempoilevaa levyä ei yleisesti pidetä bändin parhaana. Olen kuunnellut levyä viime aikoina ja nauttinut siitä erityisen paljon. Biisit ovat kauttaaltaan hyviä ja hajanaisuutta en oikein enää erota. Bändi teki pari vuotta sitten levystä uudelleen luennan. Know Your Enemyn (22) deluxe-versiossa on tuplasti enemmän biisejä, kuten tuon aikaisia sinkkujen b-puolia ja ennen julkaisemattomia stygejä. Kappaleiden paikkoja on vaihdettu ja mukaan on nostettu yllättäviä versioita, kuten So Why So Sad soi melkein tunnistamattomana, mutta varsin kiinnostavana versiona. Harmi kun nykyään levyjen fyysisten versioiden hinnat paukkuu helposti yli neljässä kympissä, näin jää ostamatta tämä erittäin hyvältä kuulostaa deluxe tuplavinyyli. Ehkä jossain kohtaa...

Lifeblood (04) on toinen aktiivikuuntelussa ollut Manics-levy. Aikoinaan se meni vähän ohitse. The Love of Richard Nixon oli hassusti nimetty eka sinkku ja siihen se kuuntelu oikeistaan jäikin 20 vuotta sitten. Nyt levy on pyörinyt aktiivisesti auton sterkoissa ja seuraavan repliikin arvaattekin: - Täähän on ihan käsittämättömän hyvä levy, ehkä jopa bändin paras. 1985, Love of Richard Nixon ja Emily. Huhheijaa mikä biisikolmikko levyn alkuun, eikä loppukaan huono ole. Kerta kaikkiaan väkevä levy. Nostan vielä framille Manicsien toiseksi uusimman levyn: Ultra Vivid Lament (21). Muistatko kuulleesi? Jos et ole kuunnellut, niin suosittelen. Todellista pop/rock-korvakarkkia, mutta painokkailla lyriikoilla. Suosittelen vahvasti.

Critical Thinking (25) on Walesin ylpeyden viidestoista studioalbumi. Levyä edeltäneet kolme sinkkua herättivät kaikki myönteisiä viboja, etenkin Nicky Wiren laulama itsereflektoiva Hiding In Plain Sight. Levy on saanut sekä myönteisiä, että vähätteleviä levyarvioita. Täkäläinen Soundi-lehti antoi levylle vain kaksi tähteä. Tuossa arviossa levyä kutsutaan muun muassa särmättömäksi ja mielikuvituksettamaksi. Onko se sellainen? 

Levyn ensimmäinen puolisko on vahva. Kaikki ennakkoon julkaistut sinkut löytyvät tältä puoliskolta, sekä säveliksi puettu Morrisseyn lohtukirje Nicky Wirelle vuodelta 1984, nimeltään Dear Stephen jolloin Wire oli menossa Smithsin keikalle, mutta pahaksi onnekseen sairastui. Nickyn äiti oli kirjoittanut Smithsille kirjeen, jossa kertoi poikansa sairastumisesta. Morrissey lähetti kortin jossa luki: Get Well, Nick!

Levyn kääntöpuolisko jatkaa samalla vahvalla, mutta aika tutunkuuloisella linjoilla. Täytyy myöntää, että jossain kohtaa ajatukseni poikkeavat pois levystä, sillä muutaman kuuntelun perusteella toiselta puoliskolta eri löydy mitään mullistavia Manics-biisejä. Poikkeuksena on levyn päättävä One Man Militia, kolmas Nicky Wiren laulama kappale tällä levyllä. Wiren kulmikkaammassa ja ei niin melodisessa laulutyylissä sanat ja niiden painotukset tulevat paremman kuulluksi, kuin James Dean Bradfieldin hunajaisemmassa vokaalikuljetuksessa. Kun Nicky laulaa, niin sanoma välittyy paremmin.

Närkästyksen tunteen minussa herättänyt Soundin kritiikki ei ollut loppujen lopuksi kovin kaukana totuudesta, sillä Critical Thinking lukuisista hyvistä hetkistä huolimatta on vain hyvää Manics-keskitasoa, joka ei ole huono taso sekään. Arvioksi läiskäisen 7½/10. Ja toivon myös, että kuuntelukertojen nuo numerot petraantuu paremmaksi. Loppuun vielä tämä mielestäni levyn paras biisi, Nickyn voimastyge, rehellinen, tarttuva ja itseään reflektoiva ellei jopa ruoskiva tilitys.