Oli oma tunnelmansa kävellä marraskuussa räntäsateessa Helsingissä. Vettä vihmoi ja pieni sateenvarjo meinasi antaa periksi. Alkulämmikettä iltaan toi kierros levykauppa Keltaisessa
jäänsärkijässä, josta mukaan lähti pari pikkukivaa vinyyliä, Deacon Blue: A New House (14) ja Lapinlahden Linnut (85). Sen sijaan laariin jäi Joan Armatradingin parin vuoden takainen arvostelumenestys: Consequences (21).
Ei enempää levykaupoista tällä kertaa, vaan sukelletaan suoraan illan liveaktien tarjontaan. Kanadalainen Daniel Romano
bändeineen toimi tällä kertaa lämppärinä ruotsalaiselle Blues Pillssille.
Asetelman olisi ehdottomasti pitänyt olla toisin päin, sillä Romanon poppoo pesi ruotsalaiset kuusnolla. Blues Pills esitti veti varsin pätevän puolitoistatuntisen keikan, jossa huomionarvoista oli naislaulajan varsin laaja ääniala.
Blues Pillssin keikka ei ollut missään tapauksessa huono, mutta Daniel Romanon vain 35 minuutin mittainen lämppärikeikka oli silkkaa ruutia. Suurin osa kappaleista löytyi alkuvuonna ilmestyneeltä Outfit-levyltä: Too Hot To Sleep (24). Kyseinen levy vahvistaa Romanon ilmaisun rokimpaa puolta
Fields of ruins oli ärhäkkä
aloitusbiisi, josta jatkettiin soittoa keskeyttämättä seuraavaan kappaleeseen.
Koko keikka oli vähän kuin yhtä katkeamatonta biisiketjua. Uuden levyn biisien lisäksi erotin ainakin Modern Pressurelta (17) löytyvän Sucking the Old World Dry:n ja Finally Fee (18) albumin helmen Empty Huskin. Tämän lisäksi oli mukana myös uusia levyttämättömiä kappaleita, kuten bändin basistin vetämä todella hyvällä sykkeellä kulkeva kappale. Setin lyhyydestä johtuen kuulematta jäi monia keikkabravuureja, kuten Toulouse, Roya ja When i Learned Your Name.
En tiedä oliko edellisten Suomen keikkojen vähäinen yleisömäärä saanut Romanon karttelemaan Suomeen tuloa, sillä muita Pohjoismaita hän kyllä bändeineen aktiivisesti kiertää. Kahdeksan vuotta on pitkä aika edellisestä keikasta, etenkin kun siinä välissä Romano on julkaissut reippaasti yli kymmenen studioalbumia, suurin osan niistä koronasulun aikana. Vaikka materiaalia on paljon, niin musiikin laatu ei ole erityisesti notkahtanut, vaan Romano on ottanut haltuun levyillä monenlaisia populaarimusiikin suuntauksia. Viimeisin Too Hot To Sleep (24) on räjähtävää, mutta myös melodista punkrockkia, parin vuoden takainen psykedeelissävytteinen teema-albumi: La Luna (22) oli yhtä katkeamatonta biisiä.
Daniel Romanon keikasta jäi vahva näläntunne: tätä livenä lisää ja pian! En tiedä milloin seuraava mahdollisuus tarjoutuisi. Daniel Romano bändeineen sopisi mainiosti seuraavan kesän festareille. Tästä festarinjärjestäjille iso Vink Vink!
Yli-ikäisenä fanipoikana uskaltaudun kysymään artistilta nimmaria ostamani Dandelion (20) albumin kanteen. Sellaisen lopulta sain muutaman käänteen jälkeen ja pääsin vaihtamaan muutaman myötämielisen sanan bändin jäsenten kanssa. Basistilta kuulin, että hänen laulamansa kappale tulee uudelle Outfit-lätylle, joka ilmestyy joskus ensi vuonna. Tätä odotellessa.
Ikisuosikkini, kanadalainen elohopea, Daniel Romano on julkaissut juuri uuden, noin kahdennenkymmenennen studioalbumin. Romano aloitti uran kantrilaulajana ja loi ihan menestyksekästä uraa jenkeissä, ainakin mitä voin näiden kantribiisien striimausmääristä perustella. Vuonna 2016 julkaistu Romanon Mosey (16) albumi laajensi musiikillista palettiaan enemmän rokin suuntaan. Tuo levy oli ensikosketukseni artistiin ja samana vuonna näin Romanon onnekkaasti Tampereella klubikeikalla. Ohessa bloggaus tuosta illasta: Subterranean Homesick Hounds: Daniel Romano. Klubi. Tampere. 30.6.2016
Korona-aikana Romano äityi erityisen tuotteliaaksi, saldona oli kymmenen julkaisua, joista suurin osa kokopitkiä studioalbumeja. Koronavuoden 2020 sadon helmi on ehdottomasti: Vision of The Higher Dream (20), jota olen auliisti kehunut tässäkin blogissa aiemmin: Subterranean Homesick Hounds: Daniel Romano's Outfit - Okay Wow
Jotta tämä kirjoitus ei olisi pelkkää viittailua aiempiin bloggauksiini, niin otetaan käsittelyyn Romanon ja Outfit bändinsä uunituore rieska: Too Hot To Sleep (24). Edellisestä La Luna (22) teema-albumista oli kulunut peräti puolitoista vuotta, joka Romanon asteikolla on varsin pitkä julkaisutauko. Toki viime vuonna julkaistiin muutama ns.arkistojen aarre vinyyli, mutta se on taas oma tarinansa.
Too Hot To Sleep (24) poikkeaa aikaisemmista Romanon soololevyistä siinä, että tämä uutukainen on täyttä rokkia alusta loppuun. Vähän punkahtava, sopivan rosoinen, riittävän melodinen ja erittäin tiukalla otteella soitettu levy suorastaan huutaa kuulemaan nämä kappaleet livenä. Sellainen tilaisuus tulee marraskuun alussa Tavastia-klubilla Helsingissä. Bändin keikkakalenterissa näyttää olevan viikko löysää ennen seuraavaa, niin voisi kuvitella, että keikkapäiviä vielä lisätään tuonnempana, ehkä Turku ja Tampere!?
Vähän yli 27 minuuttisesta uutuuslevystä ei löydy heikkoja lenkkejä. Kymmenen biisin kokonaisuus rokkaa oikein kunnolla. You Can Steal My Kiss lyö heti luun kurkkuun, nyt mennään eikä meinata. Kakkosbiisi Where's Paradise on vielä rullaavampi kuin eka ja tuo keskiöön Danielin veljen, Ian Romanon huikean rumputyöskentelyn. Vaikka paketti on tiukka ja punkahtava, se sallii myös löysempää rollausta. State of Nature on juuri sellainen keskitempoinen, karismaattinen kappale, jota tekisi mieli verrata johonkin muuhun artistiin, mutta mieleen ei tule yhtäkään. Biisin loppupuolella kappale kiihdyttää tahtiaan ja muuttaa sen paremmaksi.
All Oh Thee Above on rivakka ja hivenen erikoinen kaahaus. Vaikka biisit ovat pinnaltaan rokkibiisejä ja yhdessä soiton helmiä, niin pinnan alla kuplii monenlaisia vaikutteita, jotka nostavat ne ylös tavanomaisuuden vaarasta. Tämä kappale on juuri sellainen, kiehtova ja mukaansa tempaava, josta ei täysin ota selvää. A-puolen päättää kiivas That's Too Rich, joka kellottuu aikaan 1,23. Vaikka kappale on lyhyt ja nopeatempoinen, niin sen keskellä saadaan upotettua hidastempoisempi osio. Tämä ja seuraava kappale Chatter on jälleen täynnä Ian Romanon kiivasta rummutusta, jota pitäisin varsin keskeisenä levyn yleissoundin tekijänä.
Levyn pilottisinkku Field Of Ruins on tutunkuuloista powerpop-Romanoa, joka potkii edelleen punkisti eteenpäin, levyn yleisilmeestä kiinni pitäen. Kappaleesta on julkaistu myös hauska video, jossa Daniel poseeraa hämmentävässä "kirjastotätilookissa". Daniel Romanon back-kataloogista löytyy iso liuta vaikuttavia ja osittain hämmentäviäkin videoita, artistin taiteellinen näkemys laajenee helposti videoilmaisun ja kuvataiteenkin puolelle. Levyn loppupuolen kappaleista You Saw Me In Sunshine on mukavaa keinuntaa ja levyn nimikappale jatkaa samalla vähän rauhallisemmalla linjalla. Loppuun säästetty Generation End tekee ehkä kaikista suurimman vaikutuksen. Kappale on silkkaa 70-lukuista powerpoppia punkilla twistillä.
Käsissä tiukka ja varsin kuunneltava levy. Romanon levyt ovat usein aika täyteen ahdetun kuuloisia, vaikka se ei välttämättä ole koko totuus, vaan enempi havainto hyvin voimakkaasta ja pidättelemättömästä soittamisen ja ennen kaikkea laulamisen intensiteetistä. Tällä levyllä, tämä joskus aika hengästyttävä intensiteetti, on hyvässä tasapainossa riittävän vaihtelevan ja rennosti rokkaavan materiaalin kanssa. Levy menee Romanon listalla ehkä jopa Top 5:seen, joka on tämän fanin suusta sanottuna paljon.
Rickie Lee Jones on kahlitsematonta ja svengaavaa naisääntä, mielenkiintoisia jazz-vaikutteisia kappaleita, lapsenomaisia kiljahduksia, muotista lipeämistä, pitkästyttävää keskipäivän tunnelmaa, joka musiikillisesti on kaikkea muuta kuin ikävystyttävää. Neljänkymmentä vuotta kestänyt levytysura on pitänyt sisällään nousuja ja laskuja. Nousuhetket koettiin uran alkuvaiheessa, jolloin hän kahmi useita "uusi tulokas palkintoja" ja poseerasi monen merkittävän musiikkilehden kannessa.
Itselläni ensi kosketus Jonesin musiikkiin tuli kakkosalbumin: Pirates (81) kautta, joka on ehkä Jonesin uran tasapainoisin ja biisimateriaaliltaan vahvin albumi. Miten kuvailisin tätä albumia? Se on musiikkia jota Joni Mitchell olisi halunnut tehdä, mutta musiikillisen uran terävin kärki oli Jonin osalta jo 80-luvulle tultaessa saavutettu. Mitä Jonilta olisi voinut tulla Hejran (77) ja Mingusin (79) jälkeen, ehkä tällaista läpeensä svengaavaa jatsrokkia kera vielä svengaavamman naisäänen.
Rickie Lee Jones on koko uransa ajan julkaissut tasaisen harvakseltaan laadukkaita albumeja kera hyvän säestysjoukon. Etenkin Steely Dan - mies Walter Becker on ollut monella Jonesin levyllä mukana ja välillä avittanut biisinteossakin. Piratesta seurasi melkein yhtä hyvä: Magazine(84) ja tästä viisi vuotta, sekä yksi lapsi myöhemmin, ilmestyi myös erinomainen Flying Cowboys (89), jonka vinyyliversio tulee kovin harvoin vastaan. Traffic From Paradise (93) ja Ghostyhead (97) olivat molemmat tinkimättömiä albumeita, mutta jälkimmäisen kokeellinen ote taisi mennä hieman yli.
2000-luvulla Jones on julkaissut vuoron perään coverlevyjä ja omaa tuotantoa. Laatu ei ole juurikaan päässyt notkahtamaan. Ehkä Rickien ääni on iän myötä menettänyt hivenen falsettimaista notkeuttaan, mutta ääni on edelleen vaikuttava lapsenomaisessa voimassaan. Todella erikoinen ja aito ääni, joka ei välttämättä myötäile oikeaoppisia sävelkulkuja.
Mikä parasta, tänä iltana tarjoutui tilaisuus päästä kyseisen mamman keikalle, tosin kuin kolme vuotta sitten Savoyn keikan esteeksi muodostui ulkomaanmatka. Kysymys kuuluukin, oliko kesän 2016 Savoyn keikkaa lainkaan? Sillä minkäänlaista keikka-arviota en ole löytänyt tuosta keikasta?
Tavastian keikka alkoi tasan yhdeksältä, jolloin Jones astui bändeineen lavalla. Nelihenkinen bändi muodostui Jonesin lisäksi charmikkaasti hymyilevästä rumpalista, hyvin nuorenoloisesta kitaristista ja myös nuorekkaasta urkuri/basistista. Jones itse soitti akustista ja sähköistä kitaraa, sekä välillä istahti pianonsa taakse. Pian 65 vuotta täyttävä Jones oli aikalailla ikäisensä näköinen ja oloinen, ilman turhaa koreilua. Tämä hyvin tavallinen ja alati sympaattisesti virnuileva nainen sai olon yleisössä olotilan jotenkin kotoisaksi, kuin hän olisi voinut olla kuka tahansa meistä.
Puolitoistatuntinen setti koostui enimmäkseen Jonesin neljän eka levyn materiaalista ja muutamasta poiminnosta tuoreemmasta matskusta sekä noin viidestä uuden: Kicks(19) coveralbumin biiseistä. Näistä coverbiiseistä Johnnie Rayn Cry toimi hyvin ja vielä paremmin Nagasaki, jonka alkuperäiseksi esittäjäksi Jones mainitsi Mills Brothersin 1930-luvulta. Tässä tuota liki sadan vuoden takaista tyylinäytettä.
Jonesin eka (ja ainoa?) hitti Chuck E's In Love toimi keikalla täydellisesti. Todennäköisesti sadat ellei tuhannet esiintymiskerran ovat hioneet tuosta laulusta keikkatimantin, kuin mikään sen esittämisessä ei voisi mennä pieleen. Rickie Lee Jonesin aistikas ja hyvin persoonallinen ääni oli vähintään yhtä kuin levyillä, vuodet eivät olleet juurikaan himmentäneet sen elastista olemusta. Jonesin ilmaisu oli välillä lähellä lausuttua runoutta tai jonkinmoista rappia, mutta aina hyvällä svengillä ja cooliudella silattuna. Jo tämä video osoittaa, että tietty coolius on ollut ehkä sisäänrakennettua.
Keikka eteni hyvällä dynamiikalla eteenpäin. Hitaimmat numerot olivat vallitsevana, mutta väliin tuli riemukkaita hittejä, kuten JukeBox Fury ja oma suosikkini Satellites albumilta: Flying Cowboys (89). Sen sijaan tuon albumin nimikappale ei oikein noussut lentoon ja oli ehkä keikkaillan esityksellisesti heikointa antia. Jonesin osin mumisevakin, naurahteleva, sympaattinen ja hyvin erikoinen vokalisointi oli joka hetkessä nautittavaa seurata. Harvalukuisella, mutta hyvin lämmenneellä yleisöllä oli selvästi artistin back-kataloogi hanskassa. Huomaan, että itselläni oli suuriakin aukkoja esimerkiksi Jonesin debyyttialbumien biisien muistamisesta, puhumattakaan laulujen lyriikoista, jotka olivat täynnä hienoja tarinallisia yksityiskohtia.
Keikan huippuhetki koettiin kun Rickie Lee Jones asettui pianon ääreen esitti Pirates (81) albuminsa nimikappaleen ja huikean version Living it Up biisistä. Tässä kohtaa huomasi kuinka yksityiskohdiltaan rikasta ja nautittavaa Jonesin musiikki onkaan. Tässä kohtaa voisi puhua jonkinmoisista jazzrock-teoksista.
Encorea saatiin taputtaa ihan tosissaan. Settilistoja katsoessani, encore ei ole mikään itsestään selvyys Rickie Leen keikoilla. Monilla keikoilla sitä ei ole ollut. Hurmostilaan itsensä ajanut Tavastian yleisö taputti hurjasti jo soimaan laitetun taustamusiikin päälle, niin että maestron oli myönnyttävä encoreen. Jotenkin tämä lavalle paluu näkyi naamasta, että pitiks vielä tulla? Mutta kun musiikki alkoi, mikään ei ollut puolivillaista. Bad Companyn yhtyeen debyyttialbumin nimikkobiisi Bad Company päätti liki täydellisen keikkaillan. Seitsemän minuuttiseksi venynyt versio nosti keikan laatutasoa vielä pykälän, etenkin nuoren kitaristin nälkäiset soolot olivat nautittavaa kuunneltavaa, puhumattakaan Rickie Lee Jonesin miltei maagisesta läsnäolosta.
Kannatti lähteä yön selkään Lempäälästä ja palata pikkutunneilla takaisin. Tämä päivä on mennyt silmät puolitangossa, mutta parin tunnin automatka laatumusiikin äärelle oli sen väärtti.
Kesä on mennyt vaikka se ei ole vielä alkanut. Helisevän kitaran ja poikamaisen indierokin kesä on ainakin mennyt. Kerran oli bändi nimeltään Teenage Fanclub esikuvina lukuisille neljän miehen poprock-kvarteteille. Suomikin suorastaan pursusi näitä helkkyviä poppumppuja. Oli Lemonatoria, Supperheadsia, Larry & The Lefthandedia ja oli myös ylivieskalainen Carton Tree, joka julkaisi yhden pitkäsoiton Goodbye mrs.greeneyes (99) kaksikymmentä vuotta sitten ja viisi vuotta myöhemmin ilmeisesti demoalbumin: Songs from Northern Finland (04).
Toisena pääsiäispäivänä, kärsimysjuhlan viimeisillä tunneilla Carton Tree pääsi lämmittelemään esikuvaansa Teenage Fanclubia Tavastialla. Edellisestä keikasta oli juurikin se viisitoista vuotta, sekä paikka, että pääbändi oli sama kuin tänä iltana. Näin meille kerrottiin. Kyllä elämä voi ollakin ihmeellistä. Sain kuullu keikasta 4-5 viimeistä kappaletta ja ne kaikki olivat varsin iskeviä menobiisejä, kuin parempaa ja juurevampaa Lemonatoria. Kuulemmeko tästä bändistä vielä? Kakkoslevy on kuulemma tulollaan. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Viisitoista vuotta voi olla odotuksen arvoinen, siihen uskotaan.
Edellisen kerran näin Teenage Fanclubin samassa paikassa kaksi vuotta sitten, josta linkkinä oheinen keikkarapsa: https://homesickhounds.blogspot.com/2017/02/teenage-fanclub-tavastia-1522017.html
Tällä kertaa Teenage Fanclub soitti puolentoista tunnin napakan keikan, joka hylki hittejä. Tämän kevät kiertueen punainen lanka onkin soittaa harvemmin kuultuja Fanclub-stygejä, joka on hardcore-faneille riemun asia, itselleni ei niinkään, koska bändin tuotanto on vain puolittain hanskassa. Tästä oudommasta setistä nousi esiin onneksi lukuisia huippukohtia. Jos kitaristi Gerard Langleyn pitäisi esittää vain yksi biisi, niin se olisi tietysti tämä itkettävän ihana balladi Your Love Is The Place Where I Came From. Myös tänä iltana se oli yksi keikan kohokohtia.
Vaikka keikka kääntyikin keskinkertaisen puolelle ja biisivalinnat eivät erityisesti sytyttäneet, niin tästäkin huolimatta rinnan alle jäi surisemaan pieni poppikärpänen joka on vaatinut Fanclubin levyjä soittimeen. Harmonisen ja umpi-ihanan Shadows (10) albumin iskuraidat Sometimes I Don't Need To Believe Anything, Baby Lee ja Still Have Thee soivat seuraavana päivänä päässäni, vaikka yhtäkään niistä ei soitettu keikalla. Miehessä olisi ollut varmasti näiden biisien mentävä kolo.
Pikkuhiljaa bändin viimeisin albumi: Here (16) alkoi myös ottaa tuntumaa levylautaseen, tosin spotikan kautta, kun vinyyli on vasta tilauksesta. Heren orgaaninen kesäillan uni kietoo sisäänsä, harmonisen Norman Blaken ja rosoisen Gerard Langleyn biisit ja vokalisoinnit vuorottelevat hyvällä tavalla. Uneni on vasta alussa, vaikka tämän musatyylin olikin syytä jo kadota ikuisiksi ajoiksi. Ehkä se olikin vain pahaa unta ja kaikkien tällaisten poppiskärpästen on taas syytä nousta siivilleen, aina Ylivieskasta Skotlantiin.
Silmäkulmaa kuumotti kun kitaristi- laulaja Raymond McGinley avasi palkeensa kappaleessa Your love is the place where i came from. Levyltä Songs From Northern Britain(97) löytyvä puolislovari tarjosi keikan koskettavimman hetken. Mietin, että vieläkö löytyy syvempi yhteys musiikkiin, vieläkö vaivun niihin nuorekkaisiin muistoihin, jotka yhtä aikaa hoitavat ja hivelevät. Vieläkö vaivuin sinne ytimeen, edes puoliväliin? Kyllä. Musiikin lämmin kosketus herätti seisoskelusta jäykistyneen kehoni, koko olemukseni, ainakin pieneksi hetkeksi.
Juurevan McGinleyn lisäksi basisti-laulaja Gerald Love soitti ja liikkui hillitysti. Tämä hämmästyttävän nuorekkaana säilynyt viisikymppinen lauloi kun enkeli. Bändin ehkä keskushahmona pidettävä Norman Blake vastasi välispiikeistä ja vilkkaista pyörähdyksistä kitara kädessä. Rumpali Francis McDonaldin isku oli ehkä turhankin raskas, mutta piti harmonisen kitarapopin oikeilla raiteilla. Keikan volyymi oli muutenkin pikkaisen liian kova, mikseripöydän desibelimittari paukkui etenkin encoreissa punaisella.
Teenage Fanclub soitti hyvän läpileikkauksen tuotannostaan, kuten kappaleet Start Again, I Need Direction, The Concept ja kuin suoraan 90-luvulta tähän hetkeen säilötty Sparky's Dream. Keikalla mietin, että kylläpäs hittejä pukkaa, mutta nyt keikkalistaa katsoessani ei tämä keikka ollutkaan ihan ilmeinen hittiparaati, setistä puuttuivat muun muassa läpimurtolevyn Bandwagonesquen(91)Metal Baby, What You Do to Me ja Shadows(10) levyn tarttuva Baby Lee. Uudelta pätevältä Here(16) levyltä soitettiin kappaleita sopivan maltillisesti.
23 biisiä, tunti ja 40 minuuttia. Siinäpä keikan tekniset tiedot. Tämä keikka antoi enemmän kuin otti. Teenage Fanclub soitti ja lauloi suurella kokemuksella, välillä suurella antaumuksellakin. Keikka oli terävimmillään puolivälissä, encoreissa ote karvan verran kirposi, mutta vain sen karvan verran. Kannatti lähteä Lempäälästä autolla ja palata kotiin klo:02.07. Nukkua neljän tunnin yöunet, viedä aamulla lapset päiväkotiin ja mennä sen jälkeen töihin. Väsymys on hyvää väsymystä. Keikan hoitava vaikutus on kannatellut tätä päivää.
Teenage Fanclub on 1980-luvun lopulla perustettu skotlantilainenpopyhtye, joka nauttii kulttimaineesta ympäri maailmaa. Yhtye soittaa melodista ja tarttuvaa vaihtoehtopoppia. Yhtyeen tunnetuimpia albumeja ovat 1990-luvulla julkaistut Bandwagonesque ja Grand Prix. Yhtyeen viimeisin levy Here ilmestyi viime syksynä. Yhtye konsertoi edelleen aktiivisesti. (Wikipedia)
Neko Casen lauluilmaisussa on jotain tuulista ja juurevaa, kuin nainen olisi itseään suurempien lauluvoimien vietävänä. Vai onko kyse vain taitavasta äänenkäytöstä, sen tehokkaista maneereista, kuinka naulitaan kuulija siinä hetkessä paikoilleen. Ajoittain mietin, että tuoko Nekon ääni hänen lauluilleen lisäarvoa vai viekö se sitä pois, kuinka hyviä nämä laulut loppujen lopuksi.
Todellisuudessa tunnen aika heikosti Neko Casen tuotantoa. Läpimurtoalbumi, yhdeksi merkittävimmäksi naisartistin albumiksi rankattu Fox Confessor Brings The Flood (06) on minulle jonkin verran tuttu, ennen kaikkea sen tunnetuimman veisun Hold on, hold on kautta. Ainut albumi minkä omistan on Middle Cyclone(09) joka on varsin pätevää kamaa. Ihan uusin The Worse Things Get, The Harder I Fight, The Harder I Fight, The More I Love You (13) on tuttu kappaleen Man kautta.
Tältä pohjalta lähdin kokemaan ja kuulemaan Neko Casen Tavastian päiväkonserttia, joka oli kiertueaikataulullisista syistä buukattu tähän ajankohtaan. Lauantai-ilta Tavastialla oli jo keretty varamaan sexy-Paulille ja kumppaneille, eli Kolmannelle Naiselle. Päiväkeikka kokemuksena oli vähän ristiriitainen, olo oli hieman outo, että tässä seistään täysissä päiväenergioissaan pimennetyssä Tavastian keikkatilassa. Yleisöä oli paikalla kiitettävästi, melkein loppuunmyydyn keikan verran.
Settilistasta erotin vain kourallisen biisejä, aika ison osan olin unohtanut ja uuden levyn biisejä en vielä tuntenut. Nekon ääntä tuli jo tuossa kehuttua, totta tosiaan se vongahteli komeasti tämän terhakkaan naisimmeisen kitusista, jotenkin ääni oli heti auki, sitä ei tarvinnut houkutella esiin. Taustabändi toi Nekon musiikille tarvittavaa lisäarvoa, kitarat soivat tyylitajuisesti ja varsin mukavan soundin muodostaen. Merkille pantavaa oli myös Nekon ja hänen naispuolisen taustalaulajansa jatkuvat pienet vinoilut bändin äijiä kohtaan, enimmäkseen tämä hulvaton huumori ja pokan ajoittainen repeily meni Jetlagin piikkiin. Helsinki oli Nekon ja bändin Euroopan kiertueen eka keikka ja paikalle oli kai tultu aika suorilta lentokoneesta, mitä nyt bändin jutustelusta ymmärsi.
Keikka oli kestoltaan aika kompakti, tunti ja 20 minuuttia. Biisejä tuli varmaan yli 20, tosin monet niistä olivat yllättävän lyhyitä, alkuperäisversioita typistetympiä. Kohokohtia minulle olivat ne biisit jotka tunsin, eli muutama Middle Cyclonen veto ja em. Hold on, Hold on ja uuden levyn Man.
Voisi sanoa, että keikkana varsin varma esitys. Hyvää laulua ja sävykästä soittoa, mutta edelleen mietin sitä, kuinka hyviä nämä biisit perustaltaan ovat, onko levyillä aina muutama ns. hyvä kappale ja loput ovat tällaista ketterää folkkailua. Vai onko tämä turhaa spekulaatiota, koska kokonaisuus lienee se tärkein elementti. Neko Casen juureva americana on kuitenkin hyvin autenttisen kuuloista ja aidolla tunteella tehtyä, kuin ehjä ja kokonainen mielenmaisema hyvin erityisestä paikasta. Seuraava etappini onkin huolellisempi tutustuminen näihin Nekon laadukkaiksi merkittyihin levyihin.
Onko millään tapaa hyväksyttävää, että pitkän linjan rokkari alkaa eläkepäivillään jonkinasteiseksi teknoartistiksi? Tämä oli pitkään päällimmäisenä ajatuksena, kun kulttirocklegenda Todd Rundgren veivasi keikkaansa eteenpäin Tavastialla. Artisti aloitti keikkansa valtavat laskettelulasit päässä, kokoonpanosta löytyi nuori(hyvin paljon Toddia muistuttuva) kitaristi ja myös jonkinlaiset uimalasit päässään soittava rumpali. Kuten lavan alkuasetelma vihjasikin, niin musiikin rytmi- tai oikeastaan teknopohjat tulivat tietokoneelta, joka oli aika huterasti asetettu pienelle pöydälle.
Itse olin sentään kuunnellut Todd Rundgrenin uusinta ja kovasti parjattua sooloalbumia State(13) joka antoi vahvoja viitteitä tulevasta keikasta. Levyarviot ovat olleet kautta linjan varsin nuivia, nimenomaan näiden vähän hämmentävien tanssiraitapohjien vuoksi. Aika moni kriitikko on teilannut Rundgrenin kokeilun varsin alkeelliseksi ja aikansa eläneeksi teknoiluksi, jossa soundi muistuttaa 80-luvun loppua ja varsin pelottavasti 2 Unlimitedin hittejä.
Oli huvittavaa seurata yleisön ja todennäköisesti useiden varsin pitkän linjan Rundgren-fanien epäuskoisia ilmeitä kun Todd jammaili menemään tietokoneen ja melko ohuen rytmiryhmänsä tahdissa. Keikan alkupuolella kahdelta pieneltä lavalta asetetulta tietokonepöydältä tabletit(tietokone sellaiset) ja vesipullot lentelivät pitkin lavaa varsin vauhdikkaasti. Tämä toi keikan alkupuolelle varsin humoristisen säväyksen(puhumattakaan niistä laskettelulaseista) kun Rundgren koetti saada tekniset tavaransa pysymään pöydällä. Onneksi sentään kitaristi keksi liimata roudarinteipillä vesipullon pöytään kiinni.
Keikka itsessään keskittyi voittopuolisesti uuden levyn materiaaliin, jonka joukkoon oli ripoteltu todennäköisesti muuta tuoreempaa 2000-luvun materiaalia. 70-luvun ns. kultaiseen kauteen ei kajottu vasta kuin encoreissa. Aika pian tuli selväksi, että myös kitaristina tunnettu herra Rundgren keskittyi tällä keikalla lähestulkoon pelkästään laulamiseen ja huteralla lava-asetelmalla jammaamisen. Nämä kaksi asiaa hoituivatkin hienosti. Rundgrenin ääni voimakas ja melko taipuisakin, ilmaisu oli rentoa ja rohkeaa. Myös Rundgrenin jorailu musan tahtiin oli hämmästyttävän terhakkaa, ottaen huomioon että kyseessä on sentään 65-vuotias mies. Yhtä hyvän keikan kriteereistä voi pitää sitä, että saako se naiset tanssimaan? Näin tapahtui. Mutta me yrmeät 70-luvun täyteläistä bändisoundia ja Utopia-ajan(Toddin ex-bändi) kitarasooloja odottaneet setämiehet jäpitimme paikoillaan, vaikka eväät olisivat olleet melko vauhdikkaille Trance-bileille.
Täytyy myöntää, että uudella levyllä on joitain varsin erinomaisia biisejä. Tällä keikalla parhaiten niistä toimivat Serious ja hyvin omakohtaisen oloinen Ping Me. Jälkimmäinen veisu sai ihon kananlihalle ja siitä aisti että nyt artisti antaa rehellisesti kaiken sen yleisölleen mitä annettavissa on. Pääsääntöisesti Rundgrenin tanssitaustat ja hämmentävä jortsuilu lavalla antoi vaikutelman, että tämän keikan toteutuksessa on tapahtunut vakava arviointivirhe. Oliko näin? Veikkaan kuitenkin, että Rundgren tasan tiesi mitä halusi ja eihän artistin ole pakko veivata illasta toiseen vanhaa tuotantoaan, varsinkin jos suurin osa noista 70-luvun biiseistä käsittelee Rundgrenin vaikeaa suhdetta exäänsä Bebe Bueliin(Liv Tylerin äiti). Niin, en tiedä onko tämä syy siihen, että vanhaan tuotantoon ei kunnolla kajottu? Saahan vanha artisti yrittää ja oikeasti tuottaa jotain uutta, vaikka toteutus välillä ontuisikin? Kaikkien artistien ei tarvitse olla ikuisesti rollingstoneseja, noita vähän liiankin arvostettuja kierrätyskoneita.
Keikka kesti puolitoista tuntia ja encoreina tuli tanssiraitojen päälle lauletut hitit: Can We Still Be Friends, I Saw The Light ja Hello It's Me. Hyvin nopeat ja vähän hutaistut versiot, selkeästi nämä hitit olivat pakkopulla Todille. Lopuksi Todd kiitti yleisöä reippaasti ja hyppäsi lavan eteen jakamaan nimmareita. Niin, minkähän arvosanan tälle keikalle antaisi? Ainakin mies oli voimissaan, jalka liikkui ja ääni kulki. Sitä suvereenia kitarointia tuli aivan liian vähän ja sitä odotti jotain mies- ja kitara akustistanumeroa myös. Mutta tarviiko aina mennä saman 70-luvun rockkaavan mukaan?
